Siirry pääsisältöön

se juhla on nimeltään - ero


Jos mä nyt taas yritän... ihmisen arvostus ihan oikeeta tietokonett kohtaan nousee huimasti kun on muutaman päivän pelkän tabletin varassa – lelujahan nää on.

Heräsin tovia vaille viisi, jännittää. Jännittää lykätä toi keskimmäinen kouluunsa, jänniittää oma koulu. Pitäis M:n psykiatrille laittaa sähköpostia ja kysäistä josko se vähän kattois tota K:ta ”sillä silmällä”, testais ja vaikka lätkäisis sitä jollakin nimikkeellä... mun oma veikkaus ja valinta on sama kuin siskollaan ”laaja-alainen kehityshäiriö”/autisminkirjo, varmaan se on ahdistunutkin. En osaa surra tai pelätä, on ollut niin selvää jo pari vuotta ettei kaikki ole keskivertoa tämänkään lapsen kohdalla.

Taannoin kirjoitin ettei meidän ystävä-, tuttava- tai perhepiirissä ole avioeroja. Mietin miten me ollaan satuttukin sellaiseen ryppääseen... Nyt tuntuu siltä kuin joku olis vetäissyt ammeesta irti korkin ja kaikki eroaa – oikealla ja vasemmalla. Hämmennys on vaihtunut sellaiseen puolitottuneeseen tokaisuun, että ”ai tekin...”

Pidän kynsin ja hampain kiinni avioliiton illuusiosta, haluan ja tahdon uskoa avioliittoon, pitkään läpi elämän kantavaan liittoon. Haluan uskoa siihen että me pystytään ja kyetään. Haluan uskoa että me halutaan ja jaksetaan – molemmat. Välillä enemmän, joskus vähemmän. Jaksetaan ja halutaan kuitenkin.

Ympäristö kuitenkin pakottaa tarkastelemaan omaansa. Asettamaan sen käden mitan etäisyydelle ja katsomaan miltä se näyttää... pohtimaan, kääntämään ja miettimään. Onko se totta vai ei. Kyllä se ainakin vielä on totta. Kyllä me rakastetaan, kyllä me halutaan rakastaa, olla yhdessä, tehdä yhdessä, jakaa muutakin kuin lapset ja tiskikoneen tyhjennys.

Joskus nuorempana ajattelin että avioliitto ikäänkuin koteloituu iän myötä ja siitä tulee varmempi ja vakaampi. Nyt takana on parikymmentävuotta yhdessä, kuusitoista avioliitossa ja joudun toteamaan ettei sellaista koteloa ole, ei avioliitto ole pysyvä ja valmis rakennelma vaan jatkuvassa liikkeessä. Ei tule aikaa jolloin voisi todeta että me ollaan nyt tässä ja pysytään, ikuisesti. Voi vain katsoa taaksepäin ja todeta että kauas on yhdessä kuljettu, niin ajassa kuin matkassakin. Näin on hyvä.
 
 

Kommentit

  1. Loistava pohdinta - varsinkin tuo "ei ole pysyvä ja valmis rakennelma vaan jatkuvassa liikkeessä" - miten moni asia elämässä onkaan juuri sellaista?
    Ihan älyttömän monesta asiasta ainakin itse olen kuvitellut niin - se on jotain joka joskus tulee valmiiksi.
    Ei tule.
    Ei avioliitto, vanhemmuus, uskonelämä tai sisäinen zen; kaikki ne ovat jatkuvassa muutoksessa. Vähän kuin sellainen lumisadepallo. Aina tulee joku tai jotain, mikä ravistelee.

    Ja hitsit, että se on vaikeaa tajuta.
    Aina sitä sortuu kuvittelemaan, että nyt on tasaista ja leppeää hamaan maailmanloppuun.
    Ei ole. Se on varmaan hyvä juttu. Luulisin. :)

    VastaaPoista
  2. Hieno teksti! Allekirjoitan näkemyksesi.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...

Oodi Julkiselle Opetukselle

Mikä jakaa ihmisiä enemmän kuin näkemys koulusta ja koulutuksesta? Täällä tiikeriäitien ja helikopterivanhempien luvatussa ihmemaassa, on tällainen suomalainen vanhempi, jonka mielestä lapset saa opiskella just mitä lystäävät (ainakin melkein) vähän kummajainen. Ei pelkästään kummajainen toisten vanhempien mielestä, vaan myös lasten ja nuorten silmissä. Outo on sellainen äiti, jonka lapsi voi ihan rauhassa valita valinnaisensa itse, opiskelkoon vaan teatterilavastusta tai keittämisen kemiaa. Kaikkea kannattaa kokeilla! Suomalaisen koulujärjestelmän kasvattina en koskaan oikeastaan edes harkinnut yksityiskoulua meidän lapsukaisille. Päinvastoin, huokaisin helpotuksesta kun kaksi kolmesta pääsi jopa kunnalliseen, ilmaiseen eskariin ja vain yhden eskarista jouduttiin maksamaan. Samoihin aikoihin opin myös ettei yksityiskouluilla ole täällä velvollisuutta järjestää erityisopetusta ja siksi moni yksityiskoulu viisaasti valitsee oppilaikseen ne joilla ei ole erityisen tuen tarvetta. Erikseen...

toisenlainen äitienpäivä

Tämä teksti piti kirjoittaa ja julkaista jo miltei viikko sitten – äitienpäivänä. Piti kirjoittaa äitiydestä, elämästä meidän perheessä ja siitä miten ihani mun lapset on, mutta kuten usein käy, elämä heitti kapuloita rattaisiin ja teksti jäi kirjoittamatta. Moni muukin asia jäi tekemättä, moneksi päiväksi. Tästä ei kuitenkaan tule kirjoitus koronasta. Särky alkoi jo perjantaina, ajattelin hammassäryksi ja kiroilin. Kiroilin koska hammaslääkärit on kiinni eikä ne nyt muutenkaan ole ihan mun parhaita kavereita. Kiroilin koska hammassärky tarkoittaa juurihoitoa ja tässä maassa juurihoito ja sen päälle laitettava kruunu maksaa helposti tuhansia taaloja, jopa vakuutuksen kanssa. Otin kipulääkkeen ja toivoin että tilanne poistuisi itsestään. Arvannette... ei se poistunut. Siinä vaiheessa kun mukaan tuli päänsärynpoikanen ja tunsin miten mulla on kuvitteellinen otsatukka otsalla, ja takaraivo tuntui siltä että joku olisi tukistanut lujasti, ja silmäkin tuntui kummalliselta kerroin asiast...