yksi, kaksi, KOLME

Joka kolmas nainen on parisuhdeväkivallan uhri ja Suomessa väkivaltaisesti kuollut nainen on useimmiten entisen tai nykyisen kumppaninsa uhri. Kuinka monta kertaa olet lukenut iltapäivälehden lööpistä naisen kuolemasta ja miettinyt että olet turvassa, sehän oli sen mies tai entinen poikaystävä eikä mikään hullu psykopaatti joka vaanii sinua puskassa illalla. Minä olen. Se tuntuu jotenkin turvallisemmalta.

Ajattele että kävelet kadulla ja lähdet laskemaan vastaan käveleviä naisia... Yksi, kaksi, KOLME, yksi, kaksi, KOLME. Voit tehdä saman harjoituksen koulun tai päiväkodin vanhempainillassa, työpaikalla tai illanvietossa. Yksi, kaksi, KOLME. Parisuhdeväkivalta ei katso tuloluokkaa tai koulutusta vaan se on läsnä kaikkialla ja kaikissa yhteiskuntaluokissa. Yksi, kaksi, KOLME. Joka kolmas on elämässään ollut tilanteessa jossa hän ehkä tarkkailee tiettyjä merkkejä kumppanissaa, kuulostelee äänensävyjä tai välttelee tekemästä jotakin, ettei tulis turpaan. Harva rohkenee puhua kokemuksestaan, moni kokee itse olevansa ainakin osittain syyllinen ja vaikkei kokisikaan nolottaa, jos ei muu niin se ettei saa lähdettyä.

Minä olen onnellisessa asemassa. Olen yksi niistä naisista joka ei koskaan ole joutunut kokemaan väkivaltaa tai sen uhkaa omassa parisuhteessaan. Toisaalta olen nainen joka kasvoi ensimmäiset vuotensa kodissa jossa parisuhdeväkivalta oli arkipäivää ja olen ehkä liian monta kertaa kuullut mielenterveysammattilaiselta miten poikkeuksellista on etten itse aikuisena hakeutunut parisuhteeseen jossa joutuisin uhriksi, onnistuin katkaisemaan väkivallan kierteen toisin kuin niin moni muu väkivallan keskellä kasvanut.

Vanhempani erosivat riitaisasti minun ollessani kuusivuotias. Sitä ennen heräsin yöllä siihen että isä pieksi äitiä kattilalla, tai repi hiuksista, tai läimäytti. Kattilaselkäsaunaa en saa poistettua mielestäni koskaan. Myöhemmin todistin tilannetta jossa isä koulutti tyttöystäväänsä puhelimella, iskut olivat niin kovia että puhelimen pirstaleet lentelivät naisen ollessa kyyristyneenä makuuhuoneen nurkkaan yrittäen suojata kasvojaan käsillään.

Äiti oli vahva. Hän pakkasi laukkunsa ja lähti syksyisenä iltapäivänä. Isoäiti oli ollut sitä mieltä että kyllä miehen täytyy saada vaimoaan vähän koulia että hyvä vaimo laittaa aurinkolasit päähän ja kestää sen minkä on itse ansainnut. Äiti oli vahva koska tukena olivat minun kummivanhempani, yksin ei ehkä olisi kyennyt lähtemään. Minkälaiseksi minä olisin kasvanut jos väkivalta olisi jatkunut? Olisinko nyt nainen väkivaltaisessa parisuhteessa vai ehkä jo kuollut?

Väkivaltaisesta lapsuudesta puhuminen tuntuu nololta. Kaikki saa tietää. Kirjoitan koska tästä asiasta täytyy uskaltaa puhua jos uhrit ja uhrien lapset eivät puhu niin kuka sitten? Hiljaisesti väkivalta hyväksytään... sellaista sen nyt vaan on.

Naistenpäivänä en saanut kukkia, kukaan ei tuonut suklaata ja tulppaaneja mutta naistenpäivänä sain olla turvassa, samoin kuin ihan jokaisena päivänä. Saan olla parisuhteessa jossa olemme tasa-arvoisia ja minua kuunnellaan. En joudu pelkäämään sanovani väärin tai ehkä katsovani väärin. Saan kiukutella ja tiuskia pelkäämättä seurauksia. Minun elämässäni naistenpäivä on ihan jokaisena päivänä.

Yhdysvalloissa joka neljäs nainen on parisuhdeväkivallan uhri. Kun menen lääkäriin kysyy sairaanhoitaja ihan jokainen kerta, koenko oloni turvalliseksi kotona. Sama toistuu lastenlääkärissä. Jokaisen lääkäriaseman vastaanottotiskillä ja vessassa on nippu esitteitä, esitteessä puhelinnumero mihin soittaa jos pelkää oman turvallisuutensa puolesta. Tutkimuksen mukaan kynnys puhua on pienempi jos suoraan kysytään kuin jos asia pitäisi itse ottaa esiin.

Tässä loistava kirjoitus samasta aiheesta!

#parisuhdeväkivalta