keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

koronapäiväkirja - päivä 41.


Rakas päiväkirja, elämästä on tullut aika kummallista ja tuntuu uskomattomalta että siitä iltapäivästä kun seistiin Tättiksen kanssa lastensairaalan parkkiksella ja selitin että vastapäisessä talossa on Yhdysvaltain ensimmäinen koronapotilas on jo 41 päivää. Maailma on muuttunut paljon sen jälkeen, maanantaina, kuvernöörin tiedotustilaisuudessa minulta vietiin käytännössä elinkeino ja meidän perheestä tulee toistaiseksi taas yhden aikuisen toimeentulon varassa elävä. Eihän ne suoraan sano ettei töitä saa tehdä, mutta asuntoja ei voi näyttää ja asiakkaitakin saa tavata vain puhelimitse ja virtuaalisesti. Aktiivinen markkinointi tuntuu tällä hetkellä kornilta ja omassa ajattelussa  osoittaisi lähinnä räikeää tilannetajun puutetta.

Laatuaikaa lapsen kanssa...


Tilanteet muuttuvat niin nopeasti että se mikä pari viikkoa sitten tuntui hyvältä vaikuttaa tänään jo täysin naivilta, suorastaan utopistiselta. Mitä ihmettä oikein ajateltiin kun kierrettiin asiakkaiden kanssa kokonainen päivä yhdessä tai juotiin ne oluet siellä panimossa kierroksen jälkeen. Jääkaapin oveen on ilmestynyt lista parasta ennen päiväyksistä ja huomaan sanovani lapselle ettei kurkkua saa syöttää koiralle kun uutta tulee vasta lauantaina ruokatoimituksen yhteydessä.

Kotikoulussa istutettiin basilikaa.


Tunnelmat vaihtelevat päivästä toiseen ja on hetkiä kun elämä tuntuu ihan tavalliselta sunnuntailta, seesteiseltä ja kauniilta. Sitten on niitä päiviä, jotka jatkuvat ikuisuuksia ja iltapäivä on tavoittamattoman kaukana. On öitä joina herään pöllön huutoon ja jään miettimään tulevaisuutta ajatusten pyöriessä ikuista kehää. Aamun valjetessa elämä on onneksi taas vähän vähemmän pelottavaa.

Terapiaa...


Rutiinit auttavat eteenpäin, mutta ei niistäkään turhan orjallisesti kannata pitää kiinni. Olen siitä onnekkaassa asemassa että omaa kasvattajuutta on tukemassa kolme lasten- ja nuorten psykologia, lasten ihanat terapeutit. Olin oikeassa kun viikko sitten mietin keskiviikkoaamun odotushuoneessa että saatta mennä tovi jos toinenkin ennen kuin istun siellä taas... viikossa lasten terapiat ovat siirtyneet yksitellen videopuheluiksi. Pienten lasten kanssa minuuttiaikataulusta saattaa olla apuakin, kunhan se ei itsessään aiheuta stressiä mutta näitten isompien kanssa joustavuudella saa aikaan enemmän paljon vähemmällä riitelyllä. Jokaisena päivänä tehdään kuitenkin vähän kouluhommia, harjoitellaan ne tanssit ja karatet, pestään hampaat ja ulkoillaan. Sillä pääsee jo aika pitkälle. Lasten terapeuttien kehoituksesta jokainen saa myös omaa aikaa aikuisen kanssa, asia mistä helposti luisutaan pois kolmilapsisessa perheessä jossa lapset ovat pienellä ikäerolla, pärjäähän ne keskenäänkin. Tänään Kentsu opetti mulle miten Robloxia pelataan - en ole viikkoihin nauranut niin paljon, eilen me tehtiin Tättiksen kanssa kahdestaan palapeliä ja viikonloppuna kävin Ollipollin kanssa pitkällä metsäretkellä.



Olen vaikuttunut siitä miten hyvin lapset ovat asettuneet tähän eristyksen aikaan ensimmäisten viikkojen takeltelujen jälkeen. Riitely on vähentynyt ja kaikki, jotenkin sanattomasta sopimuksesta yrittävät antaa tilaa, ymmärtää ja tukea sen iänikuisen kinaamisen sijaan. Jokaiselle on myös järjestetty se ihan oma tila, se missä saa olla rauhassa silloin kun ei jaksa ketään muuta.

Jos jotakin saisin toivoa – en saa, mutta jos saisin – toivoisin että olisi olemassa päivämäärä, sellainen jonka jälkeen tämä olisi ohitse. Kyllä minä jaksan kuukausiakin, mutta jaksaisin paremmin jos tietäisin että marraskuun 23. kaikki on taas tavallisempaa, edes vähän. Sitä en jaksa uskoa että tämä kolmikko palaisi kouluun huhtikuun lopussa, mutta onhan niitä ihmeitä kai tapahtunut ennenkin.

Kotikoulussa kirjoitettiin esseitä Ruth Bader Ginsburgin elämästä. 


sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Seattle - autioitunut kaupunki




Ei mulla ole kauheesti mitään sanottavaa, siis oikeesti. Olla möllötetään ja odotetaan koska määräyksiä tiukennetaan entisestään Kalifornian ja New Jerseyn malliin, valtaosa paikoista on jo kiinni, ja me ollaan perheenä oltu kotosalla enemmän tai vähemmän jo pari viikkoa. Enemmän siten että lapset on olleet kotona ja Fredde, vähemmän siinä kohdassa että minä tein töitä vielä reilu viikko sitten asiakkaitten kanssa kasvokkain. Sen jälkeen vähä vähältä kaikki on siirtynyt etäilyyn. Vaikka kuvernööri ei ole käskenyt kaikkia kotiin, on osa kaupungeista tehnyt sen itsenäisesti. Sitä mä vaan mietin että mihin ne Seattlessa meinaa laittaa kaikki ne kodittomat jos ulkona liikkuminen kielletään? Kerätäänkö ne massoina jonnekin halliin vai unohdetaanko heidän sinne telttakyliin ja katujen varsille?

Meidän naapurusto seurasi tätä meidän kaupunkia ja sulki yksityiset puistot lähettäen teinilaumat koteihinsa samalla muistuttaen että ulkoilla toki saa – oman perheen kesken. Vaikka päätökset ovat edelleen monessa ihmisten oman järjen varassa, on valtaosa ihmisistä osoittautunut sangen järkeviksi ja kaupunkien keskustat ovat hiljentyneet. Poikkeuksiahan nyt on aina ja kaikessa, niitä jotka ei nyt vaan välitä, mutta suurin osa onneksi välittää.

Eilen illalla me kokeiltiin virtuaalista kyläilyä ja skoolattiin ystävän synttäriskumpat facetimen välityksellä. Kaksi tuntia siinä vierähti jutustellessa ja koronaa päivitellen. Seuraava vastaava tilaisuus on keskiviikkona meidän naisten illalliskerholla ja huomenna Ollipolli testaa tätä terapiassa. Karate sillä jo oli torstaiaamuna videopuheluna. Mietin että oliskohan meidän eläinlääkärilläkin etävastaanotto kutisevalle koiralle?




Eilen aamulla, kun tuntui että seinät kaatuvat päälle, me lähdettiin valokuvausretkelle Seattleen. Kaikki kuvat hiljentyneestä kaupungista on otettu autosta, suljetun lasin takaa. Kahvit haettiin Starbucksin autokaistalta maksaen ne puhelinsovelluksella ja koskematta mihinkään.










tiistai 17. maaliskuuta 2020

ikuinen sunnuntai




Pieni tyttö nojaa pöytään ja itkee lohdutonta itkua äidin silittäessä lapsen selkää. Mikään ei tunnu auttavan tähän suruun ja niinpä äiti tyytyy silittämään selkää ja ojentamaan nenäliinoja, yhden toisensa jälkeen. Kun kyyneleet kuivuvat nyyhkytykseksi kuiskaa äiti lapsen korvaan, minä ymmärrän kyllä, minusta tuntuu ihan samalta.

Elämästä on tullut ikuinen sunnuntai, päivä jona vanutaan yöpaidassa päämäärättömästi huoneesta toiseen. Töitä toki tehdään edelleen, mutta pienessä talossa viisi ihmistä, kissa ja koira ovat aika lähekkäin, sosiaaliset kontaktit rajoittuvat someen, puhelimeen ja sähköpostiin, tarvitaan paljon tahtoa siihen että pysyy järjissään, ettei hermostu ja että me edelleen mahdutaan tähän taloon. Yksitoistavuotiaalla ei vielä ole tarpeeksi elämänkokemusta käsittelemään asiaa. Ei ole olemassa takarajaa, ei tietoa hetkestä jolloin pääsee takaisin kouluun ja ystävien pariin, ei tiedetä avautuuko tanssistudio kesällä vai ehkä vasta syksyllä, ehkä ei silloinkaan. Elämä on pysähtynyt ja päivät toistavat itseään. Ikuinen sunnuntai.



Kaupasta saa kananmunia vain paketin kerrallaan. Samalla listalla tuotteista joiden ostomäärää on rajoitettu ovat linssit, pavut, riisi ja pasta. Mietin kassajonossa sota-aikaa ja omia isovanhempia, kuinka silloin ruokaa sai ostaa kortilla perheen koon mukaan, en ole koskaan elänyt maailmassa jossa kaupassa ei voinut vapaasti latoa peruselintarvikkeita ostoskärryihin. Nyt ei ole sota, mutta moni asia muistuttaa jatkuvasti poikkeustilasta. Lomamatkat on peruutettu, jopa se jossa oltiin menossa naapuriosavaltioon autolla. Mitä sinne menemään, kaikki on kuitenkin kiinni ja aina on olemassa sekin mahdollisuus että kotimatkalla vastassa on kansalliskaarti eikä kotiin ole menemistä.



Yritän rytmittää arkea. Kotikoulu pyörii maanantaista perjantaihin. On käynnissä kotikoulun toinen viikko. Matematiikkaa, lukemista, kirjoittamista, kielioppia. Jokapäiväiset kävely- ja pyöräretket lähimaastoon. Yksi isompi projekti, milloin mitäkin. Iltapäivällä pelataan lautapelejä ja katsotaan elokuvia. Keittiönpöydällä makaa palapeli, niitä hetkiä varten kun ajatukset lähtevät harhailemaan. Kuinka kauan tätä jaksaa? On jaksettava. Ikuinen sunnuntai yöpaidassa nujuten.

Uutisia jaksaa lukea rajallisesti. Voisiko joku sanoa jotakin loputtomien huhujen sijaan... yhdestä kuolleesta on tullut kymmeniä, kymmenistä tulee satoja, ehkä tuhansia. Missä me mennään, mitä tapahtuu seuraavaksi? Ollaanko me kohta totaalisessa karanteenissa? Kukaan ei tiedä. Aamun totuus on ehkä jo iltapäivällä toinen. Lasten terapeutit allekirjoituttavat nettiterapiapapereita, ei tiedä pääseekö ensi viikolla enää terapiaan. Vielä huomenna kai kuitenkin pääsee.



Aamuisin istun koneella tekemässä töitä. Toistaiseksi asuntokauppa jatkuu kohtuullisen normaalisti vaikka näyttöjä ei saakaan järjestää. Tilanne muuttunee kuitenkin pian. Markkinointikampanjat tuntuvat korneilta, kirjoitan mieluummin omia ajatuksia ja julkaisen instassa kuvia, meidän elämä kun on samaa kuin kaikkien muidenkin. Lapset kotona, työt tietokoneen ruudulla ja loputon sunnuntai, yöpaita pitäisi vaihtaa puhtaaseen mutta kuka jaksaa, sama se jos helmassa on venhnäjauhoisen käden jälki.



Meillä on kaikki kuitenkin hyvin. On koti ja perhe. Olemme terveinä ja turvassa. Kaapissa on paketillinen kananmunia ja aika paljon muutakin. Lapset oppivat kotitöitä, moppaavat lattioita, imuroivat ja pyyhkivät pinnat kotona. Iltapäivällä Tättis innostuu leipomaan. Ystävän isä laittaa sähköpostia ja lapsilla on taas yhteys toisiinsa, me lähdetään pyöräilemään ja ulkona paistaa aurinko. Kevät tulee silti eivätkä pihan narsissit tiedä että tämä kevät on toisenlainen – ikuinen sunnuntai.



lauantai 14. maaliskuuta 2020

pidä huolta

Kotikoulua.



Aamuhämärissä kirjoitan sähköpostin lapsen karatekouluun, viestissä kerron sen minkä moni muukin, että karatet jää nyt väliin mutta jatkakaa laskutusta. Tanssistudio sulki itse ovensa, mutta sinne laitoin saman viestin, jatkan silti tanssituntien maksamista, katsotaan sitten myöhemmin mitä tehdään vai tehdäänkö yhtään mitään. Näin tekevät kaikki joilla on siihen mahdollisuus, tukeakseen alueen pienyrittäjiä joiden elinkeino on tällä hetkellä veitsenterällä.

Virus tulvii sisään ovista ja ikkunoista, eikä kenellekään liene enää mikään ihmetyksen aihe että on kansallinen hätätila, koulut kiinni ja vessapaperi loppu. Niin on kaikkialla. Kirjoitan siis mieluummin siitä miltä se näyttää meidän perspektiivistä, yhteisöllisyydestä joka nousee ja nosta päätään tilanteessa joka on kaikille outo, vieras ja pelottavakin.

Älä koske kasvoihin!


Kun kuvernööri ilmoitti torstaina että 600.000 koululaista jää kotiin huhtikuun loppuun, meni tunti ja joku oli perustanut Facebookiin ryhmän meille vanhemmille, ideoita kotikouluun ja vertaistukea. Minut kutsui mukaan naapuri, joka tiesi että meidän lapset olivat olleet kotona jo maanantaista ja olin kuvannut kaiken meidän tekemän työn – muiden käytettäväksi ja iloksi.



Sosiaalinen media täyttyy avuntarjouksista, kuka tarvitsee apua? Kuulutko riskiryhmään etkä halua lähteä kauppaan? Oletko karanteenissa etkä voi lähteä kauppaan? Sadat ja taas sadat ihmiset kysyvät miten he voivat auttaa. Vanhenpainyhdistyksen hallituksen sähköpostit täyttyvät avuntarjouksista ja kolmessa päivässä me olemme saaneet tuhansien dollareiden edestä lahjoituksia ja lahjakortteja jaettavaksi niille perheille joiden palkanmaksu on pysähtynyt tai jotka tarvitsevat ruoka-apua. Teemme töitä koulun oppilaanohjaajien kanssa saavuttaaksemme avuntarvitsijat.

Kun ravintolat ovat tyhjillään lupaavat ateriapalvelut toimittaa ruokaa ravintoloista ilmaiseksi, ilman toimitusmaksua, moni ostaa lahjakortteja, toinen hakee illan päivällisen ravintolan ovelta.



Ihmiset tukevat toisiaan ja huoli on aitoa. Miten pidetään kulmakahvila tai pikkuravintola elossa, entä kirjakauppa, lankakauppa, lelukauppa, kampaamo... Isot ketjut pärjäävät kyllä, mutta pienyrittäjät tarvitsevat apua. Amazon maksaa omalla kampuksella olevien pienyrittäjien vuokrat niin kauan kuin työntekijät ovat poissa työpaikoiltaan. Internetpalveluntarjoajat tarjoavat ilmaista nettiä niille joilla ei sellaista ole mahdollisuutta maksaa ja ravintolaketjut lahjoittavat ilmaisia aterioita lapsille.

Maassa jossa on totuttu pitämään huolta heikommista halutaan auttaa sillä auttamiseen ollaan kasvettu pienestä pitäen. Minä olen kasvanut auttamaan vasta aikuisena ja ehkä siksi huomaan edelleen ne kaikki kädenojennukset. On itsestäänselvää että ne jotka kynnelle kykenevät auttavat, jos ei taloudellisesti niin sitten vaikka kaupassa käyden sille naapurille joka ei itse sinne syystä tai toisesta voi mennä.

Karate koulusta omistaja vastaa. Kiittää lämpimästi kädenojennuksesta ja kysyy haluaako Ollipolli tehdän karatensa Facetimella kerran viikossa, tottakai haluaa.

Pidä huolta itsestäs
Ja niistä jotka kärsii
Anna almu sille
Joka elääkseen sen tarvii
Muista siellä rakentaa
Missä koti maahan sortuu
Koeta niitä rohkaista
Jotka päätöksissään horjuu
Sillä jokainen
Joka apua saa
Sitä joskus tajuu myös antaa

Tajuu myös antaa...

-Pave Maijanen



lauantai 7. maaliskuuta 2020

hiljainen on kylätie

Hiljainen on kylätie perjantaina iltapäivällä.


Viikossa on tapahtunut paljon ja meidän elämä muistuttaa tietyin tavoin enemmän tieteiselokuvaa kuin sitä mikä se oli vielä reilu viikko sitten. Vessapaperista käydään sotaa edelleen, enkä vieläkään ymmärrä miksi. Käsidesiä meillä täällä saa ostaa korkeintaan mustasta pörssistä ja olin ihan hillittömän tyytyväinen itseeni kun onnistuin nappaamaan viimeisen pakkauksen desinfiointipyyhkeitä kaupassa. Maskeja ei toki näy edelleenkään mutta ihmiset välttävät koskemasta toisiinsa eikä kukaan enää kättele, näistä jalka-kyynärpää-sormi tervehdyksistä on tullut päivän vitsi joka ei olekaan vitsi.



Mutta mitä meillä täällä sitten tapahtui sen jälkeen ensimmäinen tapaus menehtyi tasan viikko sitten? Mitä muuta kuin että meidän rakkaan persidentin (sarkasmia huom) neuvonantaja on kehoittanut välttämään matkustamista Seattlen alueelle ja presidentti itse haukkui meidän kuvernöörin käärmeeksi. Ai miksi? No koska kuvernööri kehtasi arvostella liittovaltion sössimistä.


Elämä on muuttunut tiedotteitten ja uutisten lukemiseksi. Pelkästään eilisen päivän aikana sain virallisia tiedotteita omalta työnantajaltani, alueen kiinteistövälittäjäjärjestöltä, meidän kattojärjestöltä, asunnonvälitystietokannan osuuskunnasta, koulusta, koulupiiristä ja Fredde taisi näitten lisäksi ottaa vielä muutaman ylimääräisen tiedotteen omilta asiakkailtaan ja työnantajaltaan. Omaan työhön liittyvissä tiedotteissa puhutaan siitä miten suojata niin itseä kuin asiakkaitakin, millä tavalla rajataan myytävässä kohteessa käyviä ihmisiä ja mitä myyjällä on mahdollisuus vaatia potentiaalisilta ostajilta. Asuntomarkkina käy kuumana, joten ostajalla on käsissään valta pyytää melkein mitä tahansa, mutta millä valvotaan sitä että jokainen taloon astuja pesee kätensä ja pyyhkii mennessään jokaisen pinnan mihin tuli koskeneeksi?

Isot teknologiayritykset ovat sulkeneet toimistonsa ja kehoittaneet ihmisiä työskentelemään kotona. Microsoft ja Amazon ovat tämän lisäksi ilmoittaneet palkanmaksun jatkuvan myös niille työntekijöille joilla ei ole mahdollisuutta työskennellä kotoa, esimerkisi vastaanottohenkilöstö, siivoojat jne. Myös Facebook ja Google ovat sulkeneet ovensa. Fredden toimisto meni kiinni samassa virrassa ja asiakas, suuri bioteknologiayritys sulki myös ovensa.



Viereinen koulupiiri laittoi ovet kiinni jo alkuviikosta siirtäen opetuksen pilvipohjaiseksi, Yliopisto päätti sulkea ovensa eilen seuraten muutaman pienemmän yliopiston jalanjälkiä. Meidän koulupiiri on edelleen auki ja koulut toiminnassa, mutta lapsista yli kolmannes on kotosalla joko siksi että joku perheestä kuuluu riskiryhmään, tai lapsella on perheessä joku jolla on hengitystiesairauden oireita, siis yskä tai nuha – ei tarvitse olla kuumetta. Oma ryhmänsä ovat ne lapset jotka ovat kotona koska ovat sairaina. Myös riskiryhmiin kuuluva henkilöstö on saanut luvan jäädä kotiin ja niinpä meidän koulut ontuvat eteenpäin ajatuksena kai lähinnä helpottaa niiden vanhempien elämää joitten on oltava töissä ja tarjota jonkinlaista rytmiä ja tavallisuutta lasten elämään.

Eilisessä palaverissa rehtorin kanssa olin taas kerran kiitollinen siitä että vanhempainyhdistyksen hallituksen jäsenenä olen tiedon eturintamassa ja rehtorin mukaan koulupiiri valmistautuu sulkemaan oviaan. Tämä tieto tuli osana sitä keskustelua missä me mietittiin miten tarjota ruoka-apua niille perheille joille päivittäinen koulun tarjoama ilmainen aamiainen ja lounas ovat tärkeä osa lasten päivittäistä ravitsemusta. Miten ne korvataan mikäli koulu siirtyy pilvipalveluun?

Vanhempainyhdistyksen hallituksen kokous siirtyi sähköiseen muotoon ja videokonferenssiksi. 


Tunnelmat vaihtelevat täydestä paniikista jonkinlaiseen hälläväliä asenteeseen. Koulutettuja, fiksuja ihmisiä löytyy kummastakin ryhmästä ja valtaosa on jotakin siltä väliltä. Itse luen ja noudatan kiltisti viranomaistiedotteita välttäen julkisia kokoontumisia – kaikki tapahtumathan nyt on peruutettu jo aikaa sitten, pesemällä käsiä, pyyhkimällä kosketuspintoja ja vaihtamalla kankaiset käsipyyhkeet kertakäyttöisiin paperisiin.

Onko tässä mitään järkeä, siihen en ota kantaa, näin nyt vain on.

Kampaajallakin oli rauhallista eilen iltapäivällä. 


sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

paniikki iskee

Jos meidän jannuilta kysytään; "It's Corona time!"



Jo viikkoja olen aina aamuisin kurkannut Johns Hopkinsin kartasta miten virustilanne etenee, en ole ollut erityisen huolissani, enneminkin utelias ja kiinnostunut. Yhden lapsen infektioastmaa lukuunottamatta me ollaan kuitenkin tästä näkökulmasta perusterveitä ja todennäköisyys tartuntaankin on ollut häviävän pieni. Ehkä se on sekin kun on kuitenkin saanut ilokseen hoitaa siinä avaruuspuvussa potilaita itsekin, silloin se oli tuhkarokkoepäily ja vähän rennommassa eristyksessähän oli jokaisessa työvuorossa ainakin muutama potilas, joko MRSA, VRE, tuberkuloosi tai C.Diff. Oli täitä ja syyhyä niin että onhan näitä nähty.

Niin että kun Tättähäärän ystävä vietti joululomansa kotona Kiinassa en pitänyt sitä syynä estää näitä kahta hengailemasta keskenään ja kun lasten hammaslääkäri kertoi tulleensa Taiwanista edellisenä päivänä suhtauduin siihenkin lakonisesti. Todennäköisyys tartuntaan ei vieläkään ole kovin suuri ja vielä pienempi todennäköisyys on että tartunnan saisi vakavana. Se ei ole muuttunut mihinkään edelleen.



Yhdysvaltain ensimmäinen koronavirustartunta oli meidän osavaltiossa ja sitä hoidettiin siinä sairaalassa missä itse olin aikanaan töissä. Sen saman sairaalan naapurissa on se lastensairaalan klinikka missä me käydään prinsessan kanssa muutaman viikon välein. Mies tuli Kiinasta, sairastui, hakeutui hoitoon ja parani. Elämä jatkui eikä koronavirus tuntunut koskettavan meitä sen kummemmin, paitsi että aamuisin aina kurkistin kartasta missä mennään ja luin muutaman uutisen.

Me päätimme viettää kevätloman Kalifornian sijasta Oregonin rannikolla, no siellähän me ollaan oltu jokainen kevätloma jo vuosia. Kaliforniaan päätimme olla lähtemättä, ei viruksen vaan karanteenin pelossa. Ei tuntunut kovin houkuttelevalta joutua kahdeksi viikoksi karanteeniin, tapahtui karanteeni sitten eristyskeskuksessa tai ihan kotosalla. Kaksi lentoa ja huvipuisto olisi turhaa uhittelua kohtalolle.

Mikä sitten muuttui?


Perjantaina tuli julkisuuteen kaksi uutta tartuntaa meidän alueella. On hyvä muistaa että Suur-Seattlen alueella asuu 4 miljoonaa ihmistä yli 15,200 km2 alueella (pääkaupunkiseutu 1,495,271 asukasta 3,697.52 km2). Huolestuttavinta oli se että toinen näistä tartunnoista oli lukiolaispojalla joka ei ollut matkustanut yhtään mihinkään, eikä hänen lähipiirissään ollut ketään joka olisi käynyt virusalueella.



Lauantaiaamuna julkisuuteen tuli tieto että tartuntoja on enemmän ja yksi tartunnan saaneista on kuollut. Siitä alkoi järjetön sähellys. Ylimääräisiä uutislähetyksiä, tiedotustilaisuuksia, sähköposteja, presidentin tiedotustilaisuus ja paniikki. Moni unohti ihan kokonaan että menehtyneellä oli jo ennestään vakava hengityselinsairaus.



Aamuyhdeltätoista kauppojen hyllyt ammottivat tyhjyyttään ja vessapaperista käytiin sotaa. Joku näki kuinka jollakin oli kärryssä tuhansien taalojen arvosta särkylääkkeitä, flunssalääkkeitä ja kumihanskoja. Poliisi ohjasi liikennettä isompien kauppojen edustalla ja olipahan muutamassa paikassa jopa kaupan parkkipaikalle tuntien jono, ei niin että sieltä enää mitään saisi siinä vaiheessa kun se ruutu viimeinkin löytyisi.





Minä lähdin töihin. Tapasin asiakkaita, katsottiin taloja. Valmistauduttiin tekemään tarjousta. Kaikki oli niin kuin ennenkin. Näytöissä oli ruuhkaa ja tunnelma rento, paitsi jos ajatellaan potentiaalista kilpailua ostettavasta kohteesta. Kävin lankakaupassa jossa oli yhtä ihanan rauhaisaa kuin aina ennenkin. Joku neuloi nojatuolissa, asiakkaat valitsivat lankoja ja minäkin ostin omani. Lähdettiin Fredden kanssa käymään läheisessä panimossa. Juotiin oluet ja juteltiin panimomestarin kanssa. Koronavirus oli jossakin kaukana muualla, netissä ja somessa, ei siellä panimossa sen enempää kuin lankakaupassa tai aiemmin töissäkään. Kävin ostamassa kissanruokaa eläintarvikeliikkeestä ja siellä oli täysi synttärihulina menossa, ei jälkeäkään viruksen aiheuttamasta paniikista. Meidän omassa ruokakaupassa oli edelleen tarjolla niin ruokaa, vessapaperia kuin käsidesiäkin.


Kaikki niinkuin ennenkin. 


Vaikka koronavirukseen menehtynyt mies oli sairaalassa kivenheiton päässä meistä, vaikuttaa virus meidän elämään lähinnä ilmassa leijuvana uhkana siitä että kaikki suljetaan ja elämä pysähtyy samalla tapaa kuin lumisateen sattuessa. En näe ihmisiä maskien kanssa satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta, ihmiset liikkuvat kuten ennenkin tapaavat toisiaan ja moni pitää tilannetta lähinnä koomisena.



Illalla koulupiiri antoi lausunnon. Samoin teki tanssistudio ja Ollipollin karatekoulu. Myös Fredden työnantajalta tuli viesti. Se tyyppi joka oli ollut Koreassa lomalla lähetettiin kotiin – varmuuden vuoksi. Pysykää kotona jos olette sairaana. Jokainen näistä varasi itselleen oikeuden laittaa ovet kiinni jos tulee tarve. Toistaiseksi jatketaan – business as usual.

Koulupiiri tiedottaa.


perjantai 21. helmikuuta 2020

sanoja lounaasta ja vähän suomenkielestäkin

Lähdössä kouluun pyörällä kauniina keväisenä aamuna. Matkaa 2,6km. 


Mietin pitkään kummasta kirjoittaisin, siitä pohjattomasta nolouden tunteesta kun änkytän jollekin ettei meidän lapset puhu suomea, ettei ne puhu suomea vaikka kaikki kolmesataakahdeksankymmentäkuusimiljoonaa tutkimusta kertoo siitä miten hyvä ihmiselle on puhua useampaa kieltä. Ettei meidän lapset puhu suomea vaikka minä olen kasvanut kaksikielisenä ja lisännyt aikuisena tämän kolmannen jota nykyään puhun lähes natiivin tasoisesti. Ettei meidän lapset puhu suomea vaikka niillä on kaksi suomalaista vanhempaa, jotka puhuvat keskenään noin keskimäärin suomea. Siis mit-vit. Joo, meidän lapset ei puhu suomea. Vai menisinkö siitä mistä aita on vähän matalampi ja vähemmän monimutkainen ja kirjoittaisin eväslaatikoista ja koululounaista. Valitsin tähän hätään jälkimmäisen.

Aina välistä pakkaan lounasta myös Freddelle. Tässä lapsille menossa jugurttia, naan-leipää, proteiinisuupaloja, tomaattia ja tummaa suklaata. Lisänä smoothiet. Freddelle salaatti, savulohimoussea ja naan-leipää. Kastikkeena sinihomejuustoa ja jugurttia. 

Ehkä vähän molempia. Kyllä minä oikein hyvin tiedän että niitten olis hyvä puhua suomea, että siitä olis iloa vaikkei suomenkieli nyt täällä ehkä kaikkein käyttökelpoisin olekaan. Olishan se aika kivaakin jos ne ymmärtäis isovanhempiaan ja isovanhemmat niitä, kätevää sen sijaan on se että meillä on salakieli – ainakin vähän. En voi kirjoittaa kirjoitusta siitä miten valtavasti meillä tehdään töitä lasten suomenkielen ylläpitämiseksi, että meillä luetaan iltasadut suomeksi ja katsotaan telkkariakin – suomeksi. Ei tehdä. Ei tehdä yhtään mitään. Tai, katsoi ne mun kanssa Tuntemattoman Sotilaan, sen uuden ja kolmannen tunnin alkaessa sohvalta kuului ihan kohtuullisen sujuvasti että ”Ampukaa perkele!”, Mäkelästä tuli kuitenkin McLaughie. Mutta kun joku sanoo ”moi” ne hymyilee kohteliaasti ja nyökkää. Soperran että asia on monimutkainen, ettei kyse ole meidän vanhempien laiskuudesta tai haluttomuudesta puhua lapsille sitä kieltä jota me aikuiset puhumme keskenämme. Meidän lapset ei puhu suomea, mutta ne syö koulussa lounasta. Puhutaan siis siitä.

Tämän lounaan pakkasi meidän Kentsu. Monijyväleipää, palvikinkkua, vihanneksia, tummaa suklaata ja smoothiet. Kentsulla myös se mozzarellatikku. Kotiin tullessa Ketsun lounas oli puoliksisyöty. 


Maksaisin mielelläni lasten koululounaasta. Koulu tarjoaa lounasta, eikä se ruoka nyt ole ihan niin surkeeta kuin ajatellaan, mutta meidän lapset kieltäytyy silti syömästä sitä. Niinpä minä pakkaan aamuisin kolmeen metallilaatikkoon eväät. Inhoan eväiden pakkaamista ja jos jossakin olis palvelu joka paketoisi noille edes kohtuullisen terveelliset eväät, sellaiset jotka ne kuitenkin söis ja toimittais ne meidän kuistille aina sunnuntaisin, maksaisin siitä oikein mielelläni.

Kiireisenä aamuna yhteen boksiin tuli proteiinipatukka, proteiinismoothie, kinkkua ja kurkkua. Jälkiruuaksi kaksi maitosuklaasuukkoa. 


Oli olemassa aika kun jaksoin pilkkoa kurkut sievästi, kananmunat oli puristettu hauskoihin muotoihin ja leipäkin oli leikattu junan malliin. Menin töihin ja palvelun taso huononi, ehkä eniten sen takia että parasta työaikaa, siis tuottavainta tekemisen aikaa on mulle aamut ennen kuin talo täyttyy äänestä ja käytän sen mieluummin muuhun kuin kasvisten muotoon leikkelyyn. Maapähkinävoileivät saa kaupasta valmiina, onneksi paljon muutakin.

Samana aamuna Tättiksen laatikossa oli vähäsuolaisia monivilja-nachoja, maapähkinävoileipä, kinkkua, kurkkua ja sitruunakeksi. 


Aina välillä saan jonkinmoisen innovatiivisuuden puuskan ja pakkaan lapsille kouluun jotakin uutta, kivaa ja mun silmissä herkullista. Keskimäärin tämä karahtaa siihen ettei kukaan syö sitä, että se kaikkien mielestä oli jotenkin outoa, tai kylmänä pahaa tai... varovaisesti piipitän että voihan sen lämmittää koulun mikrossa, mutta eihän näille kermaperseille kelpaa mikään mikrossa lämmitetty quesadilla vaan sen pitää olla tuoretta. Itsepähän olen itseni tähän ajanut. Luovuus on siis ollut laskussa viimevuosina ja kaikkien kannalta on sujuvampaa jos uskoo vaan siihen että vanhassa vara parempi.

Kentsulla ei yleensä ole päivällä nälkä, joten hänen laatikossaan kurkkua, kinkkua, proteiinismoothie, juustonaksuja ja sitruunakeksi. 

Hyvänä aamuna lounaslaatikot pakkaa joku jälkikasvusta ja keskimääräisenä aamuna homman teen minä. Tiedän kuka syö porkkanoita ja kuka ei. Kenelle kelpaa kurkku, mutta ei tomaatit ja tiedän ettei yksi syö juustoa ja toinen taas haluaa ehdottomasti sen mozzarellan.

Kesää, kärpäsiä ja kymmenen viikon taukoa odotellessa...

Iltapäivällä neiti polkee saman matkan takaisin. Sateella, kylminä päivinä ja sydäntalvella kun aamuisin on pimeää jompikumpi meistä aikuisista ajaa lapsen kouluun. 


maanantai 17. helmikuuta 2020

kohtaamisia

Fredden ja mun seuralainen - kahden tietokoneen välissä. 



Juoksen ruokakauppaan kaatosateessa ruuhkaisan parkkipaikan poikki. Sade vihmoo ja pyörii puuskittaisessa tuulessa kastellen tehokkaasti kaiken. Pidän sadetakkia kiinni yhdellä kädellä ja toisella vedän huppua päähän hyppiessäni suurimpien lätäköitten ylitse. Vastaan tulee nainen ostoskärryjen kanssa samalla hymyillen mun menolle ja huikkaa että vähän kuin oltais suihkussa vaatteet päällä. Nauran takaisin ja vastaan että niin on. Jatkan matkaani hymyillen vesilätäköitten keskellä.

Hetkeä myöhemmin kaupan kassa kysyy multa olenko jo maistanut ostamaani tuotetta, vastaan että joo, se oli se syy miksi tähän kauppaan tulin. Me jutellaan uutuudesta ja kerron miten käytän sitä ruuanlaitossa. Kassa lupaa kokeilla ja toteaa pakkauksen näyttävän herkulliselta. Kannustan ja annan vielä viimeiset vinkit samalla kun toivotamme toisillemme hyvät päivänjatkot.

Autossa tilaan mobiilisovelluksella itselleni kahvin kulman takana olevaan Starbucksiin. Baristalla on Starbucksin vihreät hiukset, mulla tänään kirkkaan siniset ja hetken aikaa kehumme toistemme huikeita sävyjä ja samalla vaihdamme tuotevinkit. Millä värjäät? Tykkäätkö? Onko kallis? Kommentoin että heillä on kiireinen iltapäivä ja barista vastaa ettei itsekään oikein tiedä mistä kaikki nää ihmiset tulla tupsahti, ettei heidän työvuorolistalla oltu varauduttu tähän lainkaan ja hän yksin vääntää näitä kymmeniä ja taas kymmeniä tilauksia, Kun mun kahvi valmistuu nappaan sen käteen ja toivotan hyvät päivänjatkot. Barista huikkaa takaisin että yritähän pysyä kuivana. Hymyilen matkalla autolle.

Kahvikaisat.


Mulla on vielä tovi aikaa ja käväisen mun lempi vaatekaupassa kurkkaamassa löytäisinkö toihin sopivaa valkoista yläosaa. Poimin muutaman ehdokkaan rekeiltä ja myyjä vie henkarit odottelemaan sovituskoppiin samalla kun mä jään selaamaan vielä muutamaa hyllyrivistöä. Sovituskopissa vetäisen ensimmäisen paidan päälleni ja hylkään sen samoin tein, se kinnaa sieltä ja täältä ja tuntuu muutenkin hassulta. Myyjä tyrkkää verhojen välistä vielä muutaman puseron lisää sovitettavaksi. Jatkan sovittelua ja kolmannen kohdalla tärppää, avaan verhot siirtyäkseni isommalle peilille. Naapurikopin sovittaja huikkaa että näyttääpä muuten hyvältä, voisit tosin kokeilla yhtä kokoa pienempää, mutta ihan sun näköinen vaate ja sopii loistavasti noitten housujen kanssa. Sulla on muuten tosi kivat hiukset, uskaltaisinpa minäkin... Myyjä lupaa tuoda pienemmän koon ja mä palaan hymyillen sovituskopin uumeniin.

Yläkoulun pihalla on tavanomainen sadepäivän kaaos. Ohjaan liikennettä toisen vanhemman kanssa ja ohitse kulkevat nuoret toivottavat mulle hyvää viikonloppua. Vastaan ja kehoitan nukkumaan pitkään lauantaina. Toivottavasti koko viikonloppua ei tarvitse viettää sateessa. Joku kehaisee taas mun hiukset, toinen tykkää mun kumppareista ja kolmas kiittää siitä että olen huolehtimassa siitä liikennekaaoksesta ja meidän vapaaehtoisten vanhempien ansiosta odottelu aika vesisateessa on lyhyempi kuin ennen. Reksi kysäisee saako musta ottaa valokuvan, annan luvan.

Photo credit - Reksi Timberline Middle School


Rehtoria lukuunottamatta jokainen näistä kohtaamistani ihmisistä oli minulle ventovieras. Koulun pihalla tapaamani nuoret kohtaan epäilemättä myös uudestaan, mutta nainen parkkipaikalla, nainen sovituskopissa, barista ja kaupan kassa jäänevät vieraiksi. Sen kummemmin kauppa kuin Starbuckskaan eivät olleet mun vakkaripaikkoja.

Niissä kahdessa Starbucksissa joissa käyn useammin, barista tuntee minut ja kyselee kuulumiset, huomaa uuden hiusvärin ja silmämeikin. Vastaavasti minä kysyn mitä hänelle kuuluu, koska hän pääsee kotiin ja miten tenttikausi meni koulussa. Omassa ruokakaupassa myyjät huikkaavat tervehdyksen jo kun kävelen sisään. Kukkamyyjä sanoo että hänellä on tuoreita ruusuja ja juustotäti tarjoaa uutuusjuustoa maistettavaksi. Kalamyyjä kysyy mitä lapsille kuuluu. Minä taas kysäisen kuulumiset hyllyttäjältä ja kehun uutuusjugurtin maasta taivaisiin kassalle.

Eläinruokakaupan omistaja tervehtii mua nimeltä ja kysäisee mitä Martalle ja Maevelle kuuluu, otanko ne tavalliset vai tulinko hakemaan jotakin muuta. Me puhutaan hetki yrittämisestä, palkoista ja elämästä noin yleensä. Kysyn mitä kauppiaan kissalle kuuluu, entä leipurin koira, miten sen jalka on parantunut? Panimossa kysytään mihin me ollaan jätetty meidän lapset, että hänen limunmyyntinsä on laskusuunnassa nyt kun kolmikko ei tule säännöllisesti mukaan lauantaiselle lasilliselle. Samalla jutellaan panimon muutosta uuteen osoitteeseen toukokuussa.

Kun lasten hammaslääkäristä soitetaan ja muistutetaan hammastarkastuksesta kysyy ääni puhelimessa samalla onko Kentsu jo tehnyt Hollywood läpimurron, muistuttaen samalla että hänen piti päästä mukaan sitten kun se tapahtuu. Lupaan muistuttaa poikaa. Lastenlääkärin vastaanotossa tervehditään ja sanotaan että mukavaa kun ei olla nähty pitkään aikaan, ei niin ettette saisi käydä useamminkin, mutta olette selkeästi olleet terveinä tänä talvena.

On mukavaa kokea olevansa osa yhteisöä. Nämä pienet kohtaamiset niin ventovieraitten kuin jokapäiväisten tuttujen kasvojen kanssa tekevät elämästä kivempaa. Kepeitä ja hyväntahtoisia, pieniä hetkiä jotka saavat hymyn huulille sateisenakin päivänä.

Se on ihan varmasti hereillä... avaa jo!