sunnuntai 17. marraskuuta 2019

sunnuntai, marraskuun 17. - keskoset

Olihan se vähän pieni vaikka oli olevinaan iso.
Jos mä sanon että tää satavuotias painaa yli kolmekiloa niin uskotko?



Taputan vauvan jalkapohjaa... taputan uudestaan ja sylissä makaava lapsi havahtuu, avaa silmät ja vetää syvään henkeä, vähitellen kasvojen sinisyys väistyy. Meidän lapsella on apnea, se unohtaa aina välillä hengittää, etenkin silloin kun syödään. Apnea johtuu keskosuudesta, siitä että lapsi syntyi ennen kuin oli oikeastaan valmis syntymään. Ei mua pelota, se on meidän tavallista, ihan niin kuin se että lapsia on kaksi tai että sillä samalla lapsella on sydämen sivuääni. Olen onnellinen siitä että ne on tässä. Pelkäsin koko raskauden eikä tämä oikeastaan tunnu enää missään, tätä minä voin hallita, voin taputtaa jalkapohjaa ja muistuttaa toista että sen pitää hengittää. Voin hallita kolmen tunnin imetysvälejä, voin hallita hengittämistä, voin hallita infektioriskiäkin. Raskautta en voinut hallita, tätä voin.

Se unohti hengittää vielä kuukauden ikäisenäkin, vaikka silloinhan sen vasta piti syntyä.


Tänään vietetään kansainvälistä keskoslasten päivää. Keskoseksi lasketaan ennen raskausviikkoa 37 syntynyt vauva, keskosia ovat siis muutkin ennenaikaiset kuin ne mielikuvien kämmenenkokoiset, elämästään taistelevat pienet, ihanat mytyt jotka kasvavat sairaalassa ensimmäiset viikot tai jopa kuukaudet. Aiemmin keskosuuteen yhdistettiin pienipainoisuus (SGA), ja se toki on edelleenkin osa monen keskosen matkaa, mutta nyttemmin tiedetään että myös moni täysiaikainen lapsi saattaa syystä tai toisesta syntyä pienipainoisena, tai vaihtoehtoisesti on keskosiksi lukeutuvia pieniä ihmisenalkuja jotka eivät painonsa puolesta soi vanhaan keskosenmääritelmään.

Sitä unohtaa että kaksivuotias isosisko oli aika iso näihin kahteen verrattuna.


Myös meidän perheessä kasvaa kaksi keskoslasta. Nämä keskoset eivät syntyneet kovin varhain, eivätkä kovin pieninäkään, oikeastaan jannut olivat kaksosiksi sen verran isoja, että kävin sokerirasituksessakin muutaman ylimääräisen kerran ja herrojen kasvua seurattiin ultrassa loppuvaiheessa viikoittain. Isoja miehiä (LGA), liian vähän lapsivettä ja aika paljon huolta. Usein ajatellaan että huoli liittyy lapsen liian vähäiseen kasvuun, unohdetaan että myös liian nopea kasvu on huolestuttavaa. On parempi pysytellä siellä keskikäyrällä. Lopulta todettiin että herrat voivat paremmin kohdun ulkopuolella ja niin jannut syntyivät päälle kolmikiloisina raskausviikolla 36. Sivuhuomautuksena todettakoon että noin keskimäärin kaksoset syntyvät raskausviikolla 35 ja painavat noin 2,300 grammaa. Keskimäärin kaksoset aloittavat elämänsä keskosina ja jo muutoinkin haastavaa kaksosarkea sävyttävät keskosuuden mukanaan tuomat lisähaasteet.

Ja sit ne kasvoi...


Pienellähän me päästiin. Toinen pojista kärsi lievästä apneasta ja saattoi aina välillä unohtaa hengittää. Sama lapsi on myös pienen ikänsä sairastanut infektioastmaa joka liittynee keuhkojen kehittymättömyyteen ja jota voidaan pitää lievänä versiona bronkopulmonaalinen dysplasiasta (BDP), keskosille ominaisesta hengityselinsairaudesta. Mietin usein että turhan monella tuntemallani kaksosella on muitakin haasteita, lukihäiriöitä, oppimisvaikeuksia, keskittymishäiriöitä ja muita neurologisen kirjon haasteita. Kuinka moni näistä liittyy perimään? Kuinka monessa syynä on ennenaikaisuus? Onko sillä edes väliä sillä rakkaitahan ne on, ihan sellaisenaan.

Edelleen me tehdään tätä aina toisinaan... hengittäminen voi edelleen olla välillä vähän vaikeeta. Oli aika kun musta tuntui että kaikki kiitospäivät ja joulut vietettiin ensiavussa hengittelemässä. 


lauantai 16. marraskuuta 2019

lauantai, marraskuun 16. - saako suuttua?

Tonttuperhe - kirjaimellisesti. 



Kolme lasta istuu aamiaispöydässä odottamassa mun häärätessä keittiössä. Pakkaan lounaita, keitän kahvia ja munia, pullat sulaa mikrossa, vasemman jalan varpaalla avaan jääkaapin ja vedän sieltä ulos jogurtit lapsille aamupalalle ja lounastarpeita eväslaatikoihin. Olen valvonut illalla liian myöhään tonttujavirkkaillen – oma vika – ja herännyt aivan liian aikaisin lapsen painajaiseen kykenemättä nukahtamaan sen jälkeen. Väsyttää ja ärsyttää. Ärsyttää työasiat ja kouluasiat ja laskut ja se että kahvinkeitin levittää kahvit puruineen keittiön tasolle. Pullat pöytään, ja ne jogurtit, ja hedelmiä ja kananmunia, ja kahvi sille joka juo kahvia... kuorin maanisesti kananmunia myös itselleni verensokerin laskiessa ja ärtymyksen noustessa samalla kun jupisen itsekseni jotakin siitä miten paljon helpompaa olis jos ne söis vaan muroja ja ostais lounaan koulusta.

Lapsi 1: mun kahvissa ei oo maitoo...
Lapsen äiti: ota jääkaapista, näethän että mulla on tässä hommat kesken.
Lapsi 2: voiks tätä pullaa lämmittää lisää.
Lapsi 1: tässä ei oo tarpeeks sokeria.
Lapsen äiti: ota lisää sokeria tai laita siihen kaakaota tai ihan mitä vaan ja ei, se pulla on nyt ihan jees.

Lapsi 1 nousee tuolistaan ja tulee kaivamaan kaakaota keittiön kaapista. Muistutan että se on sellainen lasipullo kun lapsella on kädessään leivinjauhe. Seuraavaksi se ottaa maustehyllystä purkin pippuria ja lukee sen etikettiä. Tässä kohdassa lapsen äiti tuuppaa lapsen syrjemmälle ja ottaa sen kaakaopullon sieltä kaapista. Sen joka oli siinä keskihyllyllä ihan edessä. Sen minkä takaa lapsi kaivoi leivinjauhot ja pippurit.

Lapsi 3: nää munat ei ole enää kuumia, en mä voi syödä näitä.
Lapsi 1: mulla ei ole lusikkaa.
Lapsi 2: mä en haluu syödä tätä. 

Käännyn ympäri ja sitten, sitten napsahtaa... ”On se nyt kumma että eteen kannetaan aamupalat ja lounaat ja mä en edes ole saanut kupillista kahvia eikä kellään ole TAASKAAN mikään hyvin. Pilalle hemmotellut paskiaiset, itsehän olen itseni tähän laittanut, ettei jumalauta osata edes lusikkaa hakea itse ja että munat on nyt kolme astetta liian kylmiä ja pullakin väärin lämmitetty...”

Koira siirtyy sivummalle tietäen että saa muuten oman osuutensa, parempi maastoutua ja esittää olevansa osa tapetin kuviointia. Lapsi 1 nousee, hakee lusikan ja tuijottaa kahviaan intensiivisesti, lapsi 2 pyytää anteeksi neljästi ja lapsi 3 nieleskelee kyyneleitä. Havahdun tilanteen naurettavuuteen. Otan kolmosen syliin ja pyydän anteeksi. Anteeksi että suutuin. Anteeksi että huusin. En olisi saanut... Kerron miksi olen niin äkäinen ja muistutan sitä jonka uneen heräsin ettei se ollut kenenkään vika, sellaista sattuu.

Minä huudan. Yritän kyllä olla huutamatta. Päätän etten hermostu. Lupaan itselleni etten anna työstressin tai unettoman yön vaikuttaa ja epäonnistun. Epäonnistun varmasti liian usein. Pyydän anteeksi ja yritän taas uudelleen. Aiheutanko peruuttamatonta vahinkoa lapsilleni? Toivottavasti en. Tuskin.



Meidän perhe on räiskyvä. Meillä huudetaan, itketään, nauretaan ja riehutaan. Täällä paiskotaan välillä ovia ja kiroillaankin kuin rantapirut konsanaan. Fredden saadessa puolimaanisen siivouskohtauksensa Tättis läimäyttää ovensa kiinni ja lukitsee sen huutaessaan samalla että pysy poissa täältä, tää on mun huone. Kun minä sanon yhdeksänvuotiaalle ettei se voi tai saa, se suuttuu, se huutaa mulle jalkaa polkien että se vihaa mua. Se on niin vihainen että karjahtelee ilman sanoja ja murisee välissä. Vastaan että saa olla vihainen, minä rakastan silti. Saa huutaa ja kiukuta, ei se haittaa. Minä rakastan silti. Myöhemmin istutaan sohvassa sylikkäin ja jutellaan. Kotona saa näyttää tunteensa ja suuttua. Toista tai itseään ei saa satuttaa, siinä menee raja.

Pitääkö vanhemman hillitä itsensä, olla aikuinen ja tukahduttaa ne itkupotkuraivarinsa? Entä lapsen? Eihän työpaikallakaan tai koulussa voi käyttäytyä miten tahansa. No ei voi, ja juuri siksi kotona ei tarvitse mahtua raameihin.

Vanhemmalla on oikeus myös suuttua ja näyttää suuttumuksensa. Lapsella pitää olla sama oikeus. Olla inhimillinen. Olla rajallinen. Sen jälkeen sovitaan. Jokainen meistä tarvitsee turvallisen paikan tuntea ne isot tunteet, kiukutella kun kiukuttaa, suuttua kun suututtaa ja kokea edelleen olevansa rakastettu juuri sellaisenaan, tunteineen kaikkineen, epäonnistuneena ja paljaana. Vaikka näitten tunteitten paikka ei ole kaupassa, työpaikalla tai koulussa, niille on tilaa kotona, turvassa omien ihmisten kanssa. Toistaiseksi tämä on toiminut meillä hyvin.

Ihan kuten vauvoissa on niitä rauhallisempia ja temperamenttisempia on meissä vähän isommissa aivan samoin. On ihmisiä jotka eivät koskaan kiehahda ja sitten on näitä minun kaltaisiani jotka kiehahtavat jokaisena päivänä ainakin kymmenen kertaa. Olen vähän kateellinen niille viilipytyille jotka ovat aina hillittyjä ja hallittuja mutta tähän ikään mennessä olen myös oppinut ettei minusta koskaan tule sellaista. Minusta ei koskaan tule sitä vanhempaa joka ei ikinä huutanut lapsilleen tai sitä autoilijaa joka ei sadatellut ajaessaan. Minähän suutun jopa kopiokoneelle ja pölynimurille. Toisaalta pyydän yhtä vuolaasti anteeksi, lepyn ja nauran omille törttöilylleni. Kun lapsi sanoo että oot mutsi aika nuija, otan sanat vastaan ja aika usein naurahtaen totean että niin taidan olla.

Kolikon kääntöpuoli on se että meillä näytetään myös ne positiiviset tunteet. Halataan ja pussataan, rakastetaan yhtä rajusti kuin riidellään. Yksitoistavuotias tulee edelleen syliin, samoin ne yhdeksänvuotiaat pojat – ihan jokaisena päivänä ja monta kertaa. Minä rakastan sinua sanotaan usein. Olet ihana, hyvä ja taitava. Täydellinen juuri tuollaisena.



perjantai 15. marraskuuta 2019

perjantai, marraskuun 15. - aamuvarhaisella


Mikään ei voita tuoretta pullaa!


Ja sitten on taas perjantai. Aina on maanantai tai perjantai. Ulkona ropiseva sade tuntuu hellältä ja rauhoittavalta varhaisen aamun hetkenä. Kynttilän liekki lepattaa rauhallisesti ja aamukahvi maistuu tänäänkin taivaallisen hyvältä – mustaa kahvia, loraus kuumaa vettä päälle. Jokainen aamu alkaa samalla tapaa, sähköpostit, uudet myyntiin tulleet kohteet, uutiset ja toisen kahvikupillisen kanssa hetki blogistaniassa. Unentuoksuinen poika on nähnyt unta kouluampumisesta ja tulee mun lähelle pötköttelemään peiton alle, heräsin jo ennen viittä, ehdin kirjoittamaan ennen kuin on aika kaataa kahvi Tättiksen kuppiin ja herättää se hellästi uuteen päivään.

Joku muu ehkä torkkuis sohvalla vaan ei tämä tyyppi. 


Katson päivän ohjelmaa, onneksi eilen ehdin tehdä niitä aikaa ja ajattelua vaativia asioita. Freddekin oli kotona ja suunniteltiin yhdessä mun yrityksen tulevaa vuotta. Mitkä on seuraavat askeleet, miten niitä lähdetään toteuttamaan? Mitä budjetoidaan investointeihin? Entä tämän joulun asiakaslahjat? Sellaistakin joudun ajattelemaan ja miettimään että mihin mä kaikki nämä kilometrit laitan... mun ajokilometrit on syy siihen että meillä on kolme autoa kahden kuljettajan taloudessa. 

Tää nouseva ja laskeva työpöytä on ihan parras silloin kun tekee pidempää projektia pöydän ääressä. 


Tättiksellä on tänään taas aika lastensairaalassa. Ihan mielettömän ihanaa että ollaan päästy tähän kipupoliklinikan ohjelmaan jossa me tavataan lastenlääkäriä, fysioterapeuttia, ravitsemusterapeuttia, psykologia, urheilulääkäriä, sosiaalityöntekijää ja muita moniammatillisen tiimin jäseniä kuukausittain. Tästä ohjelmasta on ollut ihan valtavan paljon iloa ja hyötyä, ja kun se päivä tulee kun meidät sieltä tuupataan hellästi pois pesästä jännitän ihan varmasti. Kolikon kääntöpuoli on se että tiimin vastaanotto on kaukana, liki tunnin ajomatkan päässä kauniilla säällä ja ilman ruuhkaa. Mietin siis tänäkin aamuna että päästäänkö me takakautta, pikkuteitä laakson laitaa, vai onko laaksossa edelleen tulva ja tiet suljettuina. Snoqualmie River tulvii usein talvisin ja vaikka putokset on komeat on hässäkkä melkoinen laakson maanviljeliöille ja asukkaille.

Mun ottama kuva Snoqualmien putouksista muutaman vuoden takaa. 


Iltapäivällä pojat menee ystävänsä luokse. Onni on ihana tiivis naapurusto ja kouluyhteisö, se että melkein joka viikko tekstaillaan että teille vai meille ja neljän jannun kopla leikkii aina perjantai-iltaisin jossakin. Muina iltoina ne hengaa koulunpihalla koulupäivän jälkeen, varmaan viitisentoista lasta käy heittämässä repun narikkaan ja palaa koulun pihalle pelaamaan pallopelejä ja leikkimään. Poikien kummitäti oli vähän kateellinen kun kerroin että miellä noi on ulkona useita tunteja joka iltapäivä, itsenäisesti ja ihan omasta halustaan.





Lenkkihepulit.


Freddellä oli iltapäivällä joku systeemi. Happy Hourit tuppaa meidän perheessä olemaan enemmän työtilaisuuksia kuin huvittelua, vielä en tiedä miltä viikonloppu näyttää töiden puolesta mulle itselleni mutta sen tiedän että huomenna on yhdellä karate ja sunnuntaina toinen menee synttäreille, se luokoon raamit tälle viikonlopulle.

Onneksi on perjantai ja pizza päivä! Hyvää viikonloppua kaikille!

Mä oon ihan hurahtanut näitten tonttujen virkkaamiseen...



keskiviikko 13. marraskuuta 2019

keskiviikko, maraskuun 13. - uber


Kun aamupäivällä törmään Starbuckissa naapuriin ja kerron miten mun keskiviikot noin yleensä kulkee hän on kauhuissaan ja kysyy jossakin siellä huokauksen alla että eikö Fredde vois vähän auttaa... Vastaan että Freddehän auttaa, että just nyt se on hakemassa sitä yhtä lasta sieltä terapiasta jotta mä voin hakea toisen koulusta ja viedä sen kognitiivisiin testeihin ja hoitaa asioita ja ajaa sen sitten terapiaan ja Fredde on vastassa kun ne tulee koulusta ja... Keskiviikot nyt on vähän haastavia täälläpäin, jotta sääliä saa. Keskiviikkoisin istun autossa. Yleensä aikalailla koko päivän. Tämän päivän postauksessa pääsette mukaan mun ajelulle, edes ja taas, ja taas ja edes. 


Huomenta, kello on kasi ja me lähdetään.

On aika sumuista...

...onneksi ei tartte olla yksin. me ollaan kaikki menossa Tättiksen koululle. Matkaa on edelleen liki kilometri.

Koulu näkyy jo, seuraavaksi se oppilaan autosta tipautus härdelli... tämä harjoitus sujuu osalta paremmn kuin toisilta.

Sisää ja ulos... valtaosa oppilaista kulkee kuitenkin jalan tai pyörällä. 

Hyvää koulupäivää nuppuseni!

Nokka kohti seuraavaa osoitetta.

Tänään ei ole ruuhkaa... missäköhän kaikki muut on?

Terapiaan...

odotushuoneessa on hyvä selailla aikakauslehtieä. 

Jannu jäi terapiaan, Fredde hakee... mä lähden poimimaan seuraavaa lasta kyytiin. 

Samaa tietä toiseen suuntaan...

Vielä hymyilyttää. 


Takaisin sumussa. 


Seuraavaan kyytiin tarttee kahvin mukaan. 



Koululla on rauhallisempaa tähän aikaan. 

Sieltä se neito tulee...





Oman kaupungin keskustassa.

Tättiksen testaus on koulupiirin pääkonttuurilla.


Vähän jännittää vaikkei tässä voi erityisesti onnistua tai epäonnistua. 

Pakkasin itselleni eväät toisen testin ajaksi...

Reilussa tunnissa sain aikaan tän. 


Lounasta ranskalaisessa kahvilassa.

Lisää oman kaupungin keskustaa.

Tartten lisää tonttulankaa hoitamaan keskivaikeaa tonttumaniaa.

Matkalla kotiin.




Migreeni on aika syvältä... onneksi apu löytyy mun käsilaukusta. Iltapäivän koulutunnit voi kuitenkin unohtaa.


Mun apulainen ja uljas ratsu. 

Taas mennään...

Itse ajava auto! Nää on meillä vielä kohtuullisen harvinaisia, Californiassa paljon yleisempiä.




Tunnetteko jo oven? Toinen lapsi terapiaan. Sama paikka, eri terapeutti. 


Tättiksen terapian aikana ehtii ruokakauppaan. 












Odotushuoneissa valmistui tänään tää tyyppi. 

Illalla vielä kertaalleen...

Tanssitunnille.








Mun ajopäivä päättyi tähän. Fredde käy hakemassa Tättiksen tanssitunnilta. Kilometrejä mahtui yhteen keskiviikkoon aika monta... 138km yhteen päivään ja nurkkapyöritykseen, Helsinki-Hanko tai Helsinki-Kotka ja vähän päälle.