tiistai 12. helmikuuta 2019

kuinkas sitten kävikään...



Ekat 15 senttiä

Ensimmäinen lumi satoi maahan yli viikko sitten. Koulut olivat kiinni maanantain ja tiistain, keskiviikkona aloitettiin myöhässä ja perjantaina lopetettiin etuajassa. Ihmiset hamstrasivat ruokaa ja valmistautuivat pahimpaan, mutta kuinka kävi.

Tällä säällä koulu päätettiin sulkea viikko sitten

Tokat 20 senttiä

Perjantai-iltapäivänä alkanut lumisade satoi pitkälle aamuyöhön tuoden meille uudet parikymmentäsenttiä sen edellisen viidentoista päälle. Kaikkien yllätykseksi aura löysi tiensä meillekin ja tie aurattiin. Elämä näytti valoisammalta ja olin jo melko varma siitä että kouluun päästäisiin maanantaina. Kaupasta sai taas hetken maitoa ja munia, leipähyllykin taisi täyttyä. Lauantain peruutin kyllä asiakkaat, en halunnut ottaa kyytiin ihmisiä, jos nyt jotain kuitenkin tapahtuisi, mutta me ajeltiin perheen kanssa panimoon pelaamaan lautapeliä ja nauttimaan oluet.



Yöllä tuli tukeva pakkanen. Reilut kymmenen astetta miinusta piti huolta siitä ettei sunnuntainakaan menty asiakkaitten kanssa yhtään mihinkään, sillä se joka oli ehtinyt sulaa oli nyt jäässä ja muistutti lähinnä luistinrataa. Me oltiin kotona, käytiin pulkkamäessä, metsälenkillä ja katsottiin elokuvia. Sään kunniaksi pyöräytin laskiaispullat ja kävelin Fredden kanssa kauppaan ostamaan kermaa kermavaahtoon. Sosiaalisessa mediassa päiviteltiin tilannetta ja vaihdettiin lumikuvia.



Seuraavat 10 senttiä 

Sunnuntai-iltana alkoi taas lumisade. Koulupiiri ilmoitti ettei maanantaina ole koulua vaikka osa malleista lupaili sen vaihtuvan vesisateeksi. Maanantai aamu valkeni ja meillä oli taas kymmenisen senttiä tuoretta pakkaslunta. Tättiksen hammaslääkäri soitti ja lääkäriaika peruutettiin jo toisen kerran sään takia. Jätepalveluntarjoaja ilmoitti pahoitellen etteivät he taaskaan pääse tyhjentämään jäteastioita lumen takia ja osavaltion tiepalvelu pyysi ihmisiä pysymään kotosalla. Autotallin jäteastiassa on nyt roskat kahden viikon ajalta ja seuraava mahdollisuus saada astia tyhjäksi on ensi viikon maanantaina.



Toimistolta tuli viestiä että toimisto on suljettu, samoin pääkonttori. Tiistain palaverit ja keskiviikon koulutus siirrettiin suosiolla ja tiistain yläkouluinfotilaisuus siirrettiin taas  – sään takia. Fredde linnoittautui tutusti yläkerran kotitoimistoon ja minä istahdin tähän omalle paikalleni. Tein minkä pystyin, kuvasin videota ulkona ja kävin pulkkamäessä. Tunnelma oli odottava sillä iltapäivästä odotettiin uutta myrskyä, kysymys oli lähinnä että tuleeko se lumena, jäänä vai vetenä. Yhdeltä alkoi sakea lumipyry ja säämallit lupailivat sen pian vaihtuvan vedeksi. Nappasin meidän monsterin ja ajelin naapuruston rouvien kanssa pubiin yhdelle. Eipä sitä olis ehtinyt enempää ottamaankaan kun pubi pisti lapun luukulle. Samoihin aikoihin koulupiiri ilmoitti vetäytyvänsä myös tiistaista, ja minä laittelin viestiä lääkäriasemalle että taitaa aamuinen tapaaminen jäädä väliin.




Viimeisimmät puolisen metriä 

Tiistaiaamuna meillä oli nelisenkymmentä senttiä puhdasta uutta lunta. Tässä vaiheessa meille oli reilussa viikossa tarjoiltu metrin verran lumiukkomatskua. Uusi erä oli raskasta ja kolaaminen alkoi käymään työstä. Autot olivat hautautuneet muodottomiksi möhkäleiksi ja lapset totesivat ettei metrisessä hangessa leikkiminen ole mitenkään erityisen kivaa. Kävin Martan kanssa lenkillä ja kahlatessani yli polven ulottuvassa hangessa mietin että se joka väitti että sitä tuli viisitoista senttiä sais ostaa uuden viivottimen.

Suunnilleen samassa kohdassa kuin edellinen kuva meidän koulusta. Eroa viikko. 

 
Paikoitellen lunta on niin paljon ettei meidän söpöillä pikkuauroilla enää pysty siihen hankeen. Käytännössä se tarkoittaa ettei myöskään paloautoilla tai ambulansseilla ole mahdollista päästä näille alueille. Liki 80 000 taloutta on ilman sähköä. Jos nyt pitäis veikata väittäisin ettei huomennakaan ole koulua.

Toistaiseksi peruutettu sään takia:
  • 2 hammaslääkäriä 
  • 3 joogaa 
  • 2 koulutusta 
  • 2 jätekeräystä 
  • 4 koulupäivää 
  • 1 lääkäri 
  • 4 tanssituntia 
  • 2 yläkoulun infotilaisuutta 
  • 3 lattiatoimitusta 
  • 1 siivooja 
  • 1 silmälääkäri 
  • 3 lounasta 
  • 3 asuntokierrosta asiakkitten kanssa 
  • liian monta palaveria 






    perjantai 8. helmikuuta 2019

    snowmageddon

    Talvivaatteet. Sadetakin, shortsit ja kumisaappaat. Kyllä. Nämä on mun lapset, ja kuppareissa on kahdet villasukat, shortsien alla legginsit ja sadetakin alla pari fleeceä.



    Koulun kello soi kaksi tuntia ja kolme minuuttia etuajassa. Sitä edelsi rehtorin pyyntö radiopuhelimitse; ”soittakaa jo, mitä nopeammin talo on tyhjä sitä parempi... ja voitko kuuluttaa että henkilökunta on vapaa lähtemään kotiin heti kun lapset on ulkona luokasta.” Tulin hakemaan omani kotiin, mutta kaoottisessa tunnelmassa päädyn kysymään vararehtorilta että tarvitseeko ne kenties apua ja vastaus on kiitollinen huokaus. Kävelen ulos ja kysyn ekalta jonossa olevalta autolta ketä ne odottaa ja huudan koulun edustalle; ”Maddie, kolmas luokka! Maddie, kolmas luokka!” Avaan auton takaoven ja Maddie hyppää autoon. ”Varun ja Rajit! Varun ja Rajit! Onko Varun ja Rajit!!!” Vartissa nelisensataa lasta on pakattu autoihin. Ulkona on sakeneva lumipyry, sellainen suomalaisittain kaunis ja ihana mutta täällä se tarkoittaa kaaosta ja pahimmassa tapauksessa kuolemaa. Aiemmin samana päivänä vanhempainyhdistyksenhallitus päätti ostaa koululle kolme lumilapiota koska koulussa ei sellaisia ole. 



    Ensimmäinen lumi satoi sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ja aamu valkeni kauniissa lumivaipassa. Vähän paikasta riippuen lunta oli viidestätoista sentistä pariinkymmeneen senttiin. Koulupiiri ilmoitti että koulu on suljettu, työpaikalta tuli monelle sähköpostia jossa kehoitettiin pysymään kotosalla ja poliisikin sanoi että liikkeelle kannattaa lähteä vain jos on pakko. Lääkärin saattaa olla pakko mennä töihin, samoin sairaanhoitajan ja palomiehen, insinööri voinee tehdä työnsä kotoa käsin ja opettaja ehtii opettamaan myöhemminkin. Tiistainakin koulu oli kiinni, tiet tällä kertaa lumen ja jään peitossa. Keskiviikkona minä yritin lähteä toimistolle mutta käännyin ympäri koska liikenne ei pääteillä jään takia liikkunut sen enempää eteen kuin taaksekaan.

    Tänään on perjantai. Edelliset lumet ovat edelleen auraamatta koska lumiauroja ei ole. Niitä ei ole koska aurakalustoon investoiminen paikassa jossa niitä tarvitaan ehkä kerran tai kaksi vuodessa on järjetöntä. Edellisen kerran lunta oli maassa helmikuussa 2017. Keskimäärin lumihässäkät kestää muutamasta tunnista muutamaan päivään. Eletään siis poikkeustilanteessa huolimatta siitä että Suomessa tämä on arkista ja talvista.



    Tunnissa uutta lunta on nyt satanut kolmisen senttiä. Jokaikinen moottoritie on seisahduksissa ja huomaan toivovani että autossaistujilla on mukanaan niin ruokaa, vaatetusta kuin avaruushuopiakin. Muistan vielä sen kerran muutaman vuoden takaa kun ihmiset viettivät autoissan kymmeniä tunteja. Tämä on vasta alkua ja huonoimmassa tapauksessa huomenna maassa on kuutisenkymmentä senttiä lunta ja sähkökatko. Ilman sähköä, pienessä pakkasessa talot kylmenevät nopeasti. Korjausajoneuvot eivät pääse liikenteeseen ja ihmisten on mahdotonta hakeutua suojaan lumimäärän takia.

    Eihän meillä ole mitään hätää. Meillä on kaksi täyttä jääkaappia ja aggregaatti pitämässä jääkaapit kylminä ja talon lämpimänä. Minä jonotin siellä ruokakauppakaaoksessa eilen muitten mukana, tietoisena siitä että voi käydä niin ettei kaupassa ole sen enempää sähköä, maitoa kuin työntekijöitäkään huomenna. Viimeisenä kävin ostamassa säkin koiranruokaa siitä samasta syystä, siksi että voi mennä muutama päivä ennen kuin koiranruokaa on mahdollista ostaa ja Martta varmaan syö mielellään muutakin kuin kaurapuuroa.



    Suomalainen unohtaa että nyt ei olla Suomessa.

    Kun suomalainen elvistelee suomalaisten talvitaidoilla suomalainen unohtaa että meillä monessa autossa on kesärenkaat vuodenympäri. Meidän perheen kolmesta autosta yksi on ajokelpoinen lumikelillä. Valtaosa kuljettajista on kokemattomia talvikelillä liikkujia ja vaikka suomalainen on ajanut ajokorttinsa talvisäällä ei se juuri lohduta tilanteessa kun sekä edessä, takana että vastaan tulevat autot pyörivät ympärillä holtittomasti, ei auta vaikka kuinka osaa, kun tie on poikki kolaroiduista ja jumiin jääneistä autoista eikä neliveto juuri auta jyrkässä mutkikkaassa ja jäisessä alamäessä. Siinä ei muuten auta vuosien talviajokokemustaan.

    Opetin ne ohjaamaan pulkkaa.


    Suomalainen kaivaa pulkan autotallinperältä ja lähtee pulkkamäkeen, mutta unohtaa että naapurinlapsen ainoat jalkineet ovat sandaalit tai kumisaappaat, että talvitakki on ohut sadetakki ja myssy on kaupassa koska talven keskilämpötila ei ole pakkasella vaan toisellakymmenellä celsiuksella. Moni ei edes tiedä mitä tarkoittaa pakkassää. Minä tiedän, mutta meidän lapset ei tiedä. Talvivaatetus ei siis ole itsestäänselvyys, ei vaikka suomalaisen kaapissa on tietysti Reimateciä ja goretexiä. Se ei tee suomalaisesta muita fiksumpaa, se tekee suomalaisesta vain suomalaisen. Meillä ei goretexiä ja Reimateciä ole ollut enää vuosiin sillä lapset kasvaa nopeasti eikä kukaan meidän perheessä harrasta tarviurheilulajeja. Noin keskimäärin, talvivaatetukselle ei meillä ole sen enempää käyttöä kuin naapurin intialaiselle, kenialaiselle tai kuwaitilaisellekaan. Mulla nyt on itselläni Suomesta kuusitoistavuotta takaperin tuodut lapaset, arvonnassa voitettu myssy ja hetken mielijohteesta ostettu toppatakki ja jokakelin vuorelliset saappaat. Maanantaina kun me käveltiin perheenä reilun kilometrin matka kaakaolle tohon meidän ostarille oli lasten huoli ihan aito ja oikea. Onko tämä turvallista? Onko mahdollista saada paleltumavammoja tai kuolla hypotermiaan matkalla. Suomalaista äitiä nauratti kunnes se muisti että ei meidän lapset osaa toimia lumessa, miten ihmeessä ne osais?



    Niin että suomalaisen on hyvä nielaista kerran ennen kuin röyhistää rintansa ja ryhtyy pätemään; ”Kato kyllä meillä Suomessa osataan...” Suomalaisen on hyvä muistaa että nyt ei olla Suomessa. Nyt ollaan aluella jossa lumi ei ole talvista arkipäivää vaan paikassa jossa sen enempää rakennuksia kuin muuta infrastruktuuriakaan ei ole rakennettu ottaen huomioon lunta koska lumi ei ole sellainen normitalvikeli.





    tiistai 5. helmikuuta 2019

    toinen toista




    Toinen toista, kaksosten ja heidän vanhempiensa päivä. Ohitin etapin vähän olankohautuksella, samoin kuin kansainvälisen keskoslasten päivän marraskuussa. Siitä ei liene keskusteluakaan etteikö meillä olis kaksoset, onhan meillä, syntyneet minuutin välein raskausviikolla 36+2, siis hyväviikkoisina keskosina enkä koskaan ole oikein osannut niitä ajatella keskoslapsina huolimatta infektioastmoista ja muista pienistä keskosille tyypillisistä vaivoista. Mutta kaksoset meillä on ja virallisesti vielä keskoskaksoset sillä ennen raskausviikkoa 37 syntynyt lapsi on keskonen huolimatta siitä että valtaosa kaksosista syntyy ennemin ja paljon pienempinä kuin meidän päälle kolmikiloinen keskoskaksikko.



    Ennen poikien syntymää muistan miten me oltiin yhtenä lauantaina ostoksilla Fredden ja Tättiksen kanssa. Kauppakeskusken ovella vanha kiinalainen nainen pysäytti minut, laittoi käden valtavalle vatsalleni ja kysyi tiukasti minua tapittaen: ”Twins? Boys? Two boys?” Hätäpäissäni myönsin ja nainen tarttui minua ranteesta ja nyökytteli leveä hymy naamallaan: ”Sooo luckyyyy, soo veeeery luckyyy.” Siitä jäi hyvä muisto tilanteen kummallisuudesta huolimatta.



    Silloin kun noi kaksi oli vauvoja tuntui siltä että liikuin julkisilla paikoilla sirkusseurueen osana sillä päivittelijöiden, kyselijöitten ja ihastelijoitten määrä oli loputon. Harkitsin liimaavani niitten rattaisiin sen tarran jossa sanotaan: ”ethän koske minuun” Oli aika kun Fredde sanoi ettei se halua lähteä mukaan lainkaan koska ei kestä enää yhtään kysymystä siitä onko ne kaksoset ja joutuu väkisinkin vastaamaan että ei ole, otettiin naapurinkin vauva mukaan niin että saadaan vähän haastetta elämään.


    Elämä kolmen alle kolmivuotiaan ei ollut mitenkään erityisen kivaa eikä sitä yhtään auttaneet ne jotka totesivat että olisivat aina itse halunneet kaksoset, tai vaihtohtoisesti ettei heistä ikinä olisi ollut kaksosvanhemmiksi. Ensimmäiselle en tiennyt mitä olisin sanonut, toiselle totesin kuivakkaasti että eihän tässä varsinaisesti kysytä jaksaako, haluaako ja pärjääkö. Oli pärjättävä. Jokainen vaippa vaihdettiin kahdesti, korvike syötettiin kahdesti. Röyhtäytettiin, heijjattiin, kylvetettiin - kahdesti. Neuvolassa käytiin kahdesti, riisuttiin, puettiin ja punnittiin - kahdesti. Kahdet rokotukset, kahdet keskustelut ja kahdet itkut. Kaikki. Aina. Kahdesti. Toinen toista. 



    Jostakin syystä kaksosvanhemmalta voi myös kysyä melkein mitä vaan ja olen vastannut tuntemattomille kysymyksiin rintaruokinnasta, lapsettomuushoidoista ja omasta perimästäni. Jouduin perustelemaan päätöstäni olla imettämättä kaupan kassalle ja kertomaan takana seisojalle miten pojat kyllä olivat saaneet alkunsa lapsettomuushoidoilla, mutta suvussa on kaksosia sekä minun että mieheni puolella. Olen opettanut tuntemattomalle mikä on identtisten ja epäidenttisten kaksosten ero ja vastannut epäilijälle että olen ihan tosi, tosi, tosi varma että ne on kaksosia.



    Toinen toista on kaksosten päivä. Meidän yö ja päivä. Arka ja rohkea. Vilkas ja rauhallinen. Sosiaalinen ja vetäytyvä. Jo vauvavuotena sanoin monesti että jos ne vaan vois laittaa purkkiin ja ravistaa, tasapainottaa ääripäitä. Se ei ole muuttunut mihinkään. Yö ja päivä. Kaksi erilaista, samoista puista veistettyjä. Toinen on mun isän kopio ulkoisesti, toinen Fredden toisinto. Lyhyt ja pitkä, tumma ja vaalea. Yö ja päivä. Erottamattomat. Parhaat kaverit. Aina yhdessä. Kun yksi näkee painajaista voi aina kiivetä veljen kainaloon. Kun toinen sairastuu odottaa toinen makuuhuoneen oven takana lupaa mennä sisään ja pitää toisesta huolta. Kun yksi itkee lohduttaa toinen. Pojat ovat yhtäaikaa kokonaisia ja puolikkaita, aina yhdessä, aina tärkeitä toisilleen. En muista koska ne olis riidelleet.



    Ne täyttää pian yhdeksän. Nykyään useimmat eivät huomaa että ne on kaksoset. Toinen on kymmenen senttiä toista pitempi, yhdellä vaaleat ja toisella tummemmat hiukset. Niillä vois oikein hyvin olla ikäeroa vuosi tai kaksi ja moni on hämmentynyt tajutessaan että ne on kaksoset. Se ei enää tunnu samalta kuin silloin kun ne oli pieniä. Se ei tunnu erikoiselta. On itsestäänselvää että meillä on kaksoset ja siksi se kaksostenpäiväkin on vain päivä muitten joukossa. Toinen toista.



    sunnuntai 3. helmikuuta 2019

    aika loppuu aina kesken

    Tauko kiireisessä päivässä Martan kanssa. 



    Mihin ihmeeseen nää päivät oikein menee? Joo, joo mulla on työ ja lapset ja... mutta oikeesti, koko tammikuun on tuntunut taas siltä etten ehdi tekemään yhtään mitään ja aika loppuu aina kesken. On aamu ja sit yhtäkkiä kello on yhdeksän illalla ja hommat levällään kuin jokisen eväät. Viime viikolla unohdin autuaallisesti mennä hammaslääkäriinkin, kunnes ne soitti sieltä ja kyseli perään, vähänkö noloa! Sattuuhan sitä, iltapäivällä uusi yritys.

    Koulujuttuja.


    Ainakin osin syytän koulua. Ei siis koulussa mitään vikaa ole, mutta realiteetti on se että kun noitten kolmen kullannupun pitäis olla siellä koulussa maanantaista perjantaihin aika tarkkaan yhdeksästä neljään, on meillä tammikuussa ollut kaksi ihan kokonaista kouluviikkoa, siis sellaista joina ei ole vapaapäiviä, opettajan koulutuspäiviä, tai puolikkaita päiviä. Sama meno jatkuu helmikuussa ja kaksi neljästä viikosta on pirstaleisia syystä tai toisesta. Yritä siinä sit tehdä töitä. Niin, ja tää kolmikko jäiritsee mun elämää vielä erilaisilla keskeytyksillä kun keskellä päivää ajellaan fysioterapiaan, hammaslääkäriin ja erilaisiin koulupalavereihin. Eihän siinä mitään, mutta kun matkat on aina puolisen tuntia suuntaansa ja sit lapselle pitää syöttää lounasta ja on se varsinainen aika ja sit ajetaan takaisin niin tosiasiassa yhteen hammaslääkäriin tai fysioterapiaan vierahtää ihan liukkaasti kolme tuntia. Kolme tuntia niistä seitsemästä kun mun pitäis ehtiä tehdä töitä. Viime viikollakin oli kolme puolikasta päivää.

    Lounashetki.


    Ja sitten on ne välimatkat. Ne nyt on aina olleet ne samat ja totuus se että joka paikkaan kestää aina vähintäänkin kauan. Liikenteestä riippuen samaan pariinkymmeneen kilsaan voi mennä mitä vaan vartista kahteen tuntiin. Autossa onneksi ehtii ajattelemaan tai kuuntelemaan äänikirjoja. Tammikuussa tuli ajaessa kuunneltua Michelle Obaman Becoming ja siinä sivussa valistettua itseä siitä miten lapsen raivareita vois lähestyä rakentavammin sen sijaan että joutuu a) poistumaan tilasta ettei tapa lastaan tai b) huutaa takaisin. Jos lapsen reaktiot tuntuu suhteettomilta ja oma kyky vastata niihin puutteelliselta suosittelen lukemaan tai kuuntelemaan Pat Harveyn ja Jeanine Penzon kirjan Parenting a Child Who Has Intense Emotions. Niin, että sen autossa istutun ajan ja ajetut kilometrit voi käyttää ihan hyödyllisestikin. Eilen ajelin aamulla asiakkaan taloa katsomaan meiltä kotoa tohon naapuriin (20km eli Helsingin Rautatientorilta Lentoasemalle) sit kotiin hakemaan lapset ja takaisin samaan paikkaan elokuviin. Ei ollut liikennettä, meni nopeesti, parikymmentä minuuttia siivu. Keskiviikkona sen sijaan ajelin työtilaisuuteen reilun tunnin aamuruuhkassa ja vastaavasti parikymmentä minuuttia takaisin, matkaa 25km. Kaikkialle on matkaa, jopa mun toimistolle aamulla 45 minuuttia ja kotiin vartti, matkaa reiskat kymmenen kilsaa. Niin että kun joku kysyy kuinpa paljon matkaa on jonnekin, kysytään ensin tarkentavia lisäkysymyksiä; mihin aikaan olet menossa? Entä tulossa? Ja sen jälkeen vastaus minuuteissa, tunneissa tai päivissä.

    Työjuttuja.


    Niin et siihenhän nää päivät menee. Autossa istumiseen ja lasten tuomiseen ja viemiseen ja rikkonaisiin viikkoihin. Ei liene ihme että amerikkalaista alakoulua pidetään kokopäivätyönä vanhemmille ja että amerikkalainen lapsi syö ja tekee läksynsä auton takapenkillä. Matkalla jostakin, jonnekin.

    Niin että sen sijaan että olisin iltaisin kirjoitellut blogia vinkkulasin kanssa olen vääntänyt asiakkaille powerpointtia kivennäisveden siivittämänä ja välillä karjahdellut yläkertaan että olkaahan perkele nyt vähän hiljempaa kun täällä ei kuule omia ajatuksiaan. 

    Perjantaisin syödään pizzaa - AINA




    perjantai 18. tammikuuta 2019

    sulaa hulluuttaan


    Lumi rahisee jalkojen alla tihkusateen vihmoessa. Ilmassa yhdistyy lapsuudesta tuttu lumen ja metsän tuoksu. Matkaa on tehty hädintuskin parisataa metriä ja ensimmäinen ajatus on luovuttaa, sanoa että ei sittenkään, en halua, hengästyttää, mietin mikä hetkellinen hulluudenpuuska ajoi mut lähtemään mukaan, mutta sisu jossakin syvällä kieltäytyy lopettamasta ja etenen laskien omia liikkeitäni. Yksi, kaksi, kolme, horjahdus, neljä, viisi... viisikymmentä, lasken sataan ja sataan taas uudestaan, keskityn tuijottamaan eteeni – lumeen – sillä jokainen kerta kun yritän ihailla solisevaa vuoristopuroa tai vierellä välkkyvää tyyntä järvenpintaa horjahdan. Keskityn siis lähinnä menemään eteenpäin. Edellä menijä ottaa kaulaa ja aina välillä kysäisen perässätulijalta pitäiskö vaihtaa järjestystä, pääsis menemään eikä tarvitsis odotella mua. Takaa kuuluu kuitenkin kannustava, ei tarvitse, hyvin tää menee. Naurahdan itselleni, tästä on ihan tosi kauan aikaa.

    Kachess Lake

    Joskus yläasteen päättyessä vannoin etten hiihdä murtomaahiihtoa enää ikinä. Suksien kantaminen jäisten katujen ja kortteleiden virrassa Kaivopuistoon jätti muistoja joihin en halunnut palata. Jokainen suomalainen lapsi osaa hiihtää, myös ne Helsingin keskustan lapset joilla ei ole omia välineitä tai välineet on ostettu niitä muutamaa hiihtoviikkoa varten. Säälin niitä jotka joutuivat kantamaan koulun vanhoja puusuksia hien valuessa jo siinä vaiheessa kun Korkeavuorenkatu oli kiivetty ensin ylös, sitten alas ja lopulta Vuorimiehenpuistikon halki Neitsytpolulle ja Kaivopuistoon. Tunnin päästä matka tehtiin takaisin. Omat kummivanhempien ostamat lasikuitusukset olivat kevyemmät kuin koulun puusukset mutta kukaan ei tainnut erityisesti nauttia näistä liikuntatunneista.

    Kolmenkymmenenvuoden tauon jälkeen meno on haparoivaa ja tuntuu että valtaosa keskittymisestä ja voimista menee yksinkertaisesti pystyssä pysymiseen. Vasen lainamono hiertää ja huomaan miettiväni että seuraavalla kerralla – siis tulossa on vielä seuraavakin kerta – laitan jalkaan laastarin etukäteen. Latu näyttää menevän hienoista alamäkeä ja mietin etten kuunaan selviä takaisin, että viimeistään silloin kuolen. Tungen kaulahuivin ja hanskat taskuun, avaan takin vetoketjua ja tunnen miten hiki valuu pitkin selkää. Sade on lakannut.

    Edessä hiihtävä seurue lähestyy selkä edellä, siis oikeasti hiihdän nopeammin kuin joku muu?! Ladun urasta poistuminen ja ohittaminen tuntuu tuhoontuomitulta ajatukselta ja toivon että edellä menevä ryhmä kiristäisi tahtiaan. Lopulta on kuitenkin pakko ohittaa. Mies yrittää hiihtää perinteisellä tyylillä luistelualueella ja melkein ehdotan ladun kokeleilemista, vois mennä helpommin... jätän neuvomatta ja mietin että ehkä siinä että suomalainen lapsi oppii hiihtämään edes auttavasti koulussa on puolensa. Selviän ohituksen kaatumatta ja olen tyytyväinen itseeni.



    Takana kannustetaan. Mutkan jälkeen ollaan puolivälissä. Oikeesti! Mä olen siis oikeesti hiihtänyt melkein viisi kilometriä?!!! Olen ihan järjettömän ylpeä haparoivasta suorituksestani. Me pysähdytään juttutuokiolle ja kaivetaan repuista vesipullot. Katsellaan sitä järvimaisemaa, järven toisellapuolen kulkee moottoritie. I-90, Yhdysvaltain poikki Seattlesta Bostoniin. Järven ylitse kantautuu liikenteen tasainen humina. Välissä oleva Kachess Lake heijastaa pilvisen taivaan.

    Muut jatkavat vielä vähän, arvelen että mun on syytä lähteä sivakoimaan ne vajaat viiskilsaa ylämäkeen takaisin jottei mua tarvitse vetää perässä. Sateen kastelema lumii liimautuu suksen pohjaan mutta vauhdin mukana luisto paranee. Takaisin menevä latu on paremmassa kunnossa ja vähitellen alkaa tuntua että tekniikkakin löytyy taas, ainakin vähän, ja sukset jalassa kävely muuntautuu vähitellen lumelle läpsähteleviksi potkuiksi. Eikä ole edes ylämäkeä sillä silmän mukaan mennään edelleen hienoista alamäkeä. En edelleenkään uskalla ihailla maisemaa vaan tuijotan tiukasti latua. Mietin että se on varmaan tehty eilen, ennen yöllistä lumisadetta. Onneksi ne varhaisemmat hiihtäjän ovat avanneet sitä valmiiksi noviisille. Röyhistän rintaa ja ohitan taas. Kiitän taas hiljaa suomalaista peruskoulua.

    Takaisin autossa jalat tärisee ja kahvi maistuu taivaalliselta maapähkinävoileivän kanssa. Vieläkö lähdet mukaan vai säikähditkö? – En säikähtänyt. Ensi kerralla vähän varmemmin, vähän sujuvammin, mutta lainavarusteilla nyt ainakin vähän aikaa. Jo nyt särkee lihaksia.

    Puolivälissä vähän jo hymyilyttää.


    tiistai 1. tammikuuta 2019

    teknisiä vaikeuksia


    Vitsit että siitä lähtee kova ääni kun se huutaa mulle. Mä yritän olla nauramatta, ottaa sen raivon vastaan vakavuudella ja kaikella kunnioituksella mutta se on ihan järjettömän vaikeeta, väkisinkin suupielet tahtoo kääntyä ylöspäin ja se huutaa vielä kovempaa tajutessaan että mua huvittaa... Raivo on käsinkosketeltavaa ja huuto muuttuu murinaksi kun se tömistelee tiensä yläkertaan ja paiskaa oven kiinni takanaan.

    Vääränlaiset hiukset, tai siis mä laitan ne ihan väärin kun käskystä yritän tehdä mitä pyydetään. Fredden vääränlainen ilme, se ettei meillä riitä empatiaa tai ostohalua neljännen kadonneen vesipullon jälkeen. Ei mitään päällepantavaa. Takki hukassa ja sekin on meidän syy, tahallaan piilotellaan kuitenkin sen vaatteita, läksyjä, kirjaston kirjoja... Ravintolassa sen silmissä pilkahtaa joku raivon ja pöyristyksen välimuoto kun tarjoilija tuo sille lastenmukin. Se katsoo meitä ja kuiskaa kyyneleet silmissä että kirkossakin häntä luultiin seitsemäsluokkalaiseksi. Miksi hän saa muovisen mukin? Hän ei juo enää lastenmukeista. Hän ei ole lapsi. Ei ainakaan mikään pikkulapsi.



    Sit se kiipeää mun kainaloon. Halaa ja pussata moiskauttaa poskelle. Maailman paras äiti. Me pelataan yhdessä lautapelejä, tehdään palapeliä ja katsotaan elokuva. Nukutko mun kanssa se kysyy, nukunhan minä. Äidin prinsessaenkeli.

    Ne tulee koulusta keskenään kotiin ja se pitää huolen että kaikki on purkaneet reppunsa, tyhjentäneet tiskarin ja laittaneet eväslaatikot tiskikoneeseen. Koira on päästetty pissalle ja ja jannut tekee siskon johdolla matematiikantehtäviä netissä. Mietin miten siunattu olen kun meillä on lapsi joka on jo näin etevä ja pystyvä. Luotettava. Myöhästyn ruuhkan takia enemmän kuin piti ja se kävelee koululle hakemaan veljen näytelmäkerhosta. Vastuullinen. Unohdan aina välillä että se on vasta kymmenen.

    Ja sit se huutaa taas. Paiskoo ovia, heittelee tavaroitaan ja julistaa että me ollaan kaikki ihan kauheita. Miksi hänelle on käynyt näin kamala onnettomuus että juuti hän on saanut tämän hirveän perheen. Ja nämä veljet. Miksi kenelläkään on näin kamalat veljet. Se tönäisee toisen nurin kylpyhuoneessa ja julistaa huutonsa seasta ettei voinut muutakaan... piti sitä paitsi huolta siitä ettei se kaatuessaan lyönyt päätään joten oikeastaan meidän pitäisi olla tyytyväisiä tilanteeseen.



    Me jutellaan autossa. Se istuu mun vieressä edessä kun mä ajan. Autossa on hyvä jutella. Myönnän ettei kaksosveljet ole ihan reiluinta maailmassa. On epäreilua että niillä on aina toisensa. Aina toisensa. Kaikessa ja kaikkialla. Lapsi itkee mun vieressä. Ne ei koskaan leiki mun kanssa se sanoo. Ne leikkii aina vaan keskenään. Niillä on aina toisensa. Aina vaan toisensa. Miksi minä en saanut kaksoissiskoa se kysyy. Vastaan etten tiedä. Pahoittelen että niitä on kaksi ja sanon etten oikein voi tilannetta mitenkään korjatakaan kun en kuitenkaan osaisi päättää kumman antaisin pois. Se naurahtaa ja kuiskaa että se kyllä osais. Ihan helpostikin.

    Kun ovi lämähtää kiinni yläkerrassa taas kerran kehotan poikia pysymään poissa sen tieltä. Antakaa sille tilaa... Joo, joo. Sillä on taas niitä teknisiä vaikeuksia. Tiedetään. Me aikuiset remahdetaan nauramaan. Teknisiä vaikeuksia. Niitäpä juuri. Murrosiässä aivot rakennetaan käytännössä uudestaan. Teknisiä vaikeuksia. Ihan paras ilmaisu koskaan. Tyttö tulee alakertaan naurun houkuttelemana. Teknisiä vaikeuksia me sanotaan. Sekin nauraa. Me kaikki nauretaan. Murrosikä. Mikä ihana aika ihmisen elämässä.



    maanantai 31. joulukuuta 2018

    tule hyvä vuosi...


    Selailen kuvia tältä vuodelta ja mietin taas kerran miten kumman nopeasti kaikki unohtuu, ehkä siksi että vesivahinkoa lukuunottamatta vuosi on ollut sellainen mukavan seesteinen. Ei sairaalakeikkoja siis sellaisia suunnittelemattomia, ei henkihieverissä olevia koiria tai rypistettyä peltiä vaan tavallista onnellista elämää. No se vesivahinko, mutta sattuuhan noita. Korjataan.

    Tammikuussa

    Valokuvien perusteella tammikuussa ei ole mitään raportoitavaa. Kuvia mun työjutuista ja muutama satunnainen näpsäys lapsista. Ei matkoja, ei retkiä, ei oikeastaan yhtään mitään. Blogistakaan ei oikeastaan löydy mitään sen kummempia hypetyksiä. Ihanaa arkea, välitodistuksia ja elämää perheessä. Ihanaa tasaista elämää. Suomessa oli presidentinvaalit ja jätin ensimmäistä kertaa äänestämättä.

    Tammikuussa kaupungilla.


    Helmikuussa

    Otettiin tammikuun arkisuus takaisin kun retkeiltiin saaristossa ja käytiin partiolaisten kanssa ratsastamassa.

    Helmikuussa sukellusvenemuseossa.


    Hmmm... en jaksa... olkoon. On uudenvuodenaatto, lasissa nikkeä ja päivällinen kohta, kunhan lämmitän öljyn fonduepadassa. Kello on vähän jälkeen seitsemän. Tänä vuonna taitaa vuosi tulla vaihdettua nukkumatin kanssa. Päivä töissä. Päivä kahvilla ystävien kanssa. Päivä Tättiksen kanssa. Meidän murkku, veljeään lainaten sillä on ”technical difficulties”... aivojen uudelleenrakennus menossa. Muovipussissa pöydällä huomista odottamassa uusi kalenteri. Tietokoneen näytön toisella puolen kaksi poikaa joulupyjamissaan. Nauravat. Katsovat jotain videota iPadillä. Taustalla soi Joni Mitchell. Ollaan me onnekkaita ja onnellisia. Lisää tätä samaa – kiitos.

    Kiitos ja kumarrus 2018!

    Maaliskuussa partioretkellä pakkasessa.

    Huhtikuussa retkellä tiedekeskuksessa.

    Toukokuun lämmössä viinimaassa.

    Kesäkuussa alkoi uimakoulu.

    Heinäkuussa vuoristossa.

    Elokuussa viinimaassa.

    Syyskuussa parit risat köyhempänä.

    Lokakuussa rannalla.

    Marraskuun vaalivalvojaiset.

    Jouluaamuna...








    tiistai 18. joulukuuta 2018

    vesivahinko

    Tämä kuva meidän nallelapsista on lokakuulta.



    Viisitoista minuuttia on pitkä aika. Vartissa ehtii pikasuihkuun ja valmiiksi töihin. Vartissa ajaa toimistolle silloin kun ei ole ruuhkaa. Vartissa pakkaa eväät ja laittaa aamiaisen. Vartissa hakee kaupasta unohtuneen maidon. Vartissa tekee paljon ja samaan aikaan siinä ei ehdi oikein mihinkään tai mitään. Vartti ei riitä kahvitteluun ystävän kanssa eikä siinä ehdi töihinkään kuin poikkeustapauksessa. Vartissa ei voi käydä kampaajalla tai katsoa suosikkisarjaa telkkarista.

    Tullessaan kuivausmiehet kysyivät että ymmärsivätkö he nyt oikein heille annettuja muistiinpanoja, että vahinko on karhun aiheuttama? No, tavallaan... tai siis välillisesti koska ilman karhua meillä ei olisi sitä massiivista vesivahinkoakaan mikä syntyy kun vesi saa vapaasti valua lattioille vartin verran. Vesi ehtii vartissa pitkälle. Se ehtii kylpyhuoneesta eteisen kautta olohuoneeseen. Se ehtii portaiden alle ja komeroon kastelemaan joululahjat. Se ehtii lattian ja eristeiden läpi ryömintätilaan ja seinän sisälle. Ja minä kun ajattelin ettei tää nyt niin pahalta näytä, ajattelin sen jälkeen kun suurin vesi oli pyyhitty. Luulin väärin.

    Mutta miten karhu ja vesivahinko kulkevat käsikkäin? Annahan kun kerron tarinan joka on niin uskomaton ettei sitä voi olla kuin uskomatta. Niin sanoi vakuutusyhtiön täti Freddelle puhelimessa.

    Mun päässä saattaa humista vielä viikkoja sen jälkeen kun nää laitteet lähtee. 

    Sunnuntaina olin iltapäivällä töissä. Asiakastapaamisessa vain, muutaman tunnin. Kotiin tullessani pysähdyn talon eteen puhumaan työpuhelua esimieheni kanssa. Pysähdyn siihen talon eteen koska tiedän että ajettuani autotalliin on autotallissa kolme lasta, koira ja mies. Tarvitsen hetken rauhaa ja hiljaisuutta. Fredde viittoo jotakin kuistilta ja minä viiton takaisin että olen puhelimessa. Fredde koputtaa auton ikkunaan ja minä huidon taas että etkö sä nyt tajua että mä puhun työpuhelua ja lopetan ihan kohta. Kolme minuuttia perhana... Ajatus katkeaa ja yritän palata keskusteluun toisen takoessa auton ikkunaa. Jatkan päättäväisesti puhelua miettien ettei mikään maailmassa voi olla niin tärkeetä että mua tarvitaan just nyt. Fredde juoksentelee pihalla edestakaisin, sisään ja ulos, ulos ja sisään ja mä ajattelen että johan se nyt on kumma että se käyttäytyy kuin meidän lapset eikä voi antaa hoitaa työasioita kun on jotakin niin tärkeetä. Tässä kohdassa en vielä huomaa että kadunpuoleinen aita on rikki. Olenhan puhelimessa.

    Lopetan puhelun, avaan auton sivuikkunan ja huudan Freddelle ärtyneesti että mikä siellä nyt on hätänä kun mä puhun työasioita. Tiedättehän, se ”etkö sä nyt tajuu” -äänensävy. Fredde huutaa yhtäläisen ärtyneesti vastaan että karhut ja että hänellä on karhusumutetta silmissä, ja muija vaan istuu autossa. Orastava tora on kuitenkin vasta alkua ja kuihtuu pois ennen kuin ehtii kunnolla alkamaankaan kun tilalle tulee isompia asioita. Kurvaan talon taakse ja Fredde kertoo mitä sillä välin tapahtui kun olin poissa tai siis istuin autossa juttelemassa mukavia pomon kanssa.

    Päästään sit lattiakauppaan.


    Äiti karhu ja sen kaksi lasta tuli kylään, ei tosin meille sisälle vaan roskikselle ja kun Fredde havahtui kolinaan talojen välissä kurkki aidan ylitse emokarhu lapsineen ilman aikomustakaan poistua paikalta. Vielä keväällä ne luikki pakoon kun vähän taputti käsiään ja huuteli ärräpäivä. Nyt ne tuijottaa takaisin kuin haastaen eivätkä hievahdakaan. Fredde haki karhusumutteen autotallista ja käytti sitä menestyksekkäästi siltä osin että karhut jatkoivat matkaansa rikkoen sen aidan mennessään. Samassa rytäkässä tuulenpuuska kuitenkin pölläytti sumutteet myös miehen silmille. Pippuria. Sokeutuneena mies löi ensin naamansa auton sivupeiliin ja kompuroi sen jälkeen sisälle huuhtelemaan silmiään. Seuraava tuulenpuuska kuljetti sumutteet keittiön avonaisesta ikkunasta meille sisään ja Fredde siirtyy kylppäriin pesemään naamaansa samalla huitoen mua apuun. Mutta minä puhun puhelimessa sitä työpuhelua enkä hievahdakaan autuaan tietämättömänä siitä että toisella on oikeasti hätä.

    Lähetän miehen takaisin sisään jatkamaan silmien huuhtomista ja alan siivoamaan sotkua. Karhut ovat kaataneet roskiksen portin eteen ja kierrän talon ympäri päästäkseni talojen väliin. Huomaan rikkoituneen aidan. Talojen välissä on suorastaan majesteetillinen kaaos. Karhut ovat kaataneet sekä meidän että naapurin roskikset, kurkanneet kierrätysroskiksen ja biojätteet. Ne on repineet jokaisen roskapussin ulos säiliöistä tutkiakseen niitten sisältöä tarkemmin ja vastassa on puoleen sääreen saakka banaaninkuoria, appelsiininpuolikkaita, riisiä, tyhjiä säilyketölkkejä, pulloja, pahvia, muovia, paperia ja muuta pakkausmateriaalia. Fredde kysyy aidan ylitse mitä tartten ja vastaan että jätesäkkejä ja lumilapion. Lapion roskia jätesäkkeihin työvaatteissa vesisateessa. Tuuli puhgaltaa lapion tyhjäksi ja sulkee jätesäkin suun. Koska on sunnuntai ovat roskikset olleet täynnä. Meidän roskikset oli suljettu mustekalalla mutta se ei näköjään näitä enää pitele ja naapurin roskiksia ei oltu lukittu lainkaan. Fredde tulee pitelemään pussin suuta ja kun portin takapihalle saa taas auki vedän säiliöt pihatielle. Pesen säiliöt sisältä ja ulkoota ennen kuin ladon jätesäkit niihin sisään ja vedän laatikot autotalliin. Kirjoitan naapureille viestilapun autotallinoveen, että niitten roskis on meidän autotallissa, koska karhut. Homma hallussa, paitsi että...

    Hääalbumi oli pudonnut komeron lattialle ja kuivuu maton kanssa kilpaa. Uuden saa vaan menemällä uudestaan naimisiin, vuonna 1997 kukaan kun ei ollut kuullutkaan mistään digikuvista ja pilvipalveluista. 


    Olohuoneen lattia lainehtii. Eteinen lainehtii ja kuulen kylpyhuoneessa valuvan vesihanan. Fredde tulee sisään mun perässä silmät punoittaen. ”Suljit sitten vesihanan...” Toinen puolustautuu sanomalle ettei nähnyt pitään, oli just kolauttanut naamansa auton peiliin ja yritti kaikkensa saadakseen mut apuun. Niin, ja mistä se olis voinut tietää että viemäri oli tukossa. Nielaisen ja jätän sanomatta että mähän sanoin että se on tukossa ja pitää avata. Suljen valuvan veden ja katson kuinka se edelleen hyökyy putkousena lavuaarin reunojen ylitse lattialle. ”Mä en tiedä mistä aloittaisin... haetko meidän kaikki pyyhkeet... pitäis varmaan soittaa vakuutusyhtiöön ja jonnekin kuivausfirmaan...” Fredde hakee pyyhkeet ja lähtee hoitamaan sitä missä on paras, niitä joita joskus paperhommiksikin kutsuttiin. Tilaa kuivaajan, tekee vahinkoilmoituksen järjestää asioita. Minä kuivaan lattiaa. Imeytän vettä pyyhkeeseen ja heitän likomärän pyyhkeen ulos kuistille. Otan uuden pyyhkeen ja seuraavan ja taas seuraavan. Onneksi meillä on paljon pyyhkeitä. Kuistilla on märässä läjässä kymmenittäin pyyhkeitä. Kylpypyyhkeet, rantapyyhkeet, leiripyyhkeet, käsipyyhkeet. Kun vettä ei enää näy kaikki näyttää paremmalta. ”Ehkei tämä olekaan niin vakavaa... katsotaan mitä ne sanoo...”

    Illalla lapsi itkee sängyssään. Kysyn mikä painaa mieltä ja toinen vastaa ettei tiedä... Koulu? Ei. Joululoma? No, ei. Koulukaverit? Ei. No mikä ihme sitten? En tiedä. Meidän koti? Itku yltyy ja itkun seasta toinen kysyy että joudutaanko me nyt muuttamaan? Jäädäänkö me ilman kotia? Silittäen toisen päätä kerron että koti kyllä korjataan, että vakuutus maksaa ja että kaikki on oikeesti ihan tosi hyvin, aika sotkuista vaan. Joulu tulee sotkuista huolimatta ja että me saadaan uudet lattiat ja kylppärinkalusteet ja ehkä portaatkin. Kaikki järjestyy kyllä.