keskiviikko 22. tammikuuta 2020

olet ihana!


Saanko auttaa nutturan kanssa? – Ei tartte, osaan itse. Niinhän sinä osaat. Saanko laittaa nutturan, vai teetkö itse? – Auta vaan. Ennen se vielä yksi tehtävä muitten joukossa on yhtäkkiä rakas ja tärkeä... minua tarvitaan ehkä vielä vähän ja vaikkei edes tarvita, saan auttaa. Kiitos siitä. Olet rakas, olet ihana. Katson sinua ja minun sydämeni pakahtuu ylpeydestä.



Maailmassa on ollut aika kun rakastin sinua, mutten juuri pitänyt sinusta. Olit haastava, niin haastava että väsyin. Elämä oli yhtä taistelua, taistelua jossa tuntui että minä olen tappiolla hetkestä toiseen vaikka sinun tulevaisuutesi tuntui olevan minun käsissäni. En riittänyt ja liian usein itkin turhautumisen kyyneleitä. Mietin usein pidänkö sinusta koskaan...


Katson sinua. Sanon sinulle että kun joku jonakin päivänä sanoo sinulle ettet ole kaunis – älä usko. Olet kauneinta maailmassa. Olet täydellinen. Yhtäkkiä se poika johon olet ihastunut näyttää pikkupojalta, samalta kuin meidän jannut. Osaan viimeinkin kohdata sinut ja kaikkien näitten vuosien jälkeen puhumme viimeinkin samaa kieltä, ainakin hetken. Ehkä vielä tulee aika joka vie sinut taas kauemmaksi mutta minä otan tämän. Minä otan tämän hetken kun yhdestä katseesta tiedän mitä haluat, ymmärrän miksi paiskaat oven, miksi suutut ja mikä saa sinut tuntemaan itsesi riittämättömäksi. Ostan sinulle kahvin. Sinä valitset meille musiikin ja me lauletaan yhdessä autossa.


Minä tiedän että sinun pitää vielä lähteä, mutta anna tämän hetken kestää... anna sen kantaa meitä sen ikuisuuden ylitse kun sinun tarvitsee löytää oma tiesi. Minä muistan miten kamala sinä olit ja jokainen hetki tuntuu huikealta. Mietin miten kukaan voi sanoa että pienet lapset ovat parhaita, sinä olet miljoona kertaa ihanampi nyt, nyt kun meillä on yhteys.



Sinä istahdat autoon ja tiedän että olet väsynyt, turhautunut ja surullinen. Sinä huudat minulle. Sinä itket ja huudat. Haukut minut, nimitteletkin kai... minä kuuntelen. Sanon että olen tässä, että ymmärrän miten haastavaa sinun elämäsi on juuri nyt. Että olen onnellinen siitä että luotat minuun niin paljon että uskallat sanoa kaiken sen minkä sanot. Jokainen meistä tarvitsee turvallisen ihmisen lähelleen, sen jolle voi kiukutella. Sen jolle ei tarvitse esittää että kaikki on hyvin. Sen jonka kanssa voi vähän myöhemmin nauraa, sen jälkeen kun on ensin itketty jä niistetty räät toisen olkapäähän. Sen ihmisen jonka kädestä voi pitää kiinni kunnes nukahtaa. Olen onnellinen että tänään se olen minä. Jonakin päivänä sinä löydät itsellesi uuden ihmisen, sen jonka kanssa voit olla paljas, mutta nyt se olen minä.

Erityisopetussuunnitelma palaverissa vararehtori tarttuu minua kädestä, onnittelee, sanoo että meillä on aivan mieletön tytär. Hymyilen ja kiitän. Vararehtori jatkaa, kiitos teidän lapsen ihanuudesta kuuluu teille, lapsen vanhemmille. Yhden ohitsekiitävän hetken mietin kaikkia niitä kilometrejä, tunteja ja kymmeniä tuhansia dollareita. Se on ollut sen arvoista. En minä sinua tehnyt, sinä itse rakensit sinut. Minä vain ajoin autoa. 

Olet ihana nuori nainen. Miten onnellinen olenkaan että saan olla sinun äitisi. 







keskiviikko 15. tammikuuta 2020

lukekaa ihmiset lukekaa!


Maanantai.


Mulla on tällä viikolla keskimääräistä noin tuhat kertaa enemmän aikaa lukea koska – lumi. Maanantaina maa oli valkoisen peitteen alla ja sen jälkeen koulut ovat olleet kiinni ja elämä tavallaan jonkinlaisessa välitilassa. Ei asiakastapaamisia, ei työpalavereja, ei lääkäreitä, terapeutteja, harrastuksia... vain luminen maa, tietokone, elokuvat ja pulkkamäki. Ja muualla maailmassa joku miettii että miten niin kaikki päättyy lumisateeseen... ei tarvitse edes mennä kovin kauas, ne tuolla Idahossa miettii jo sitä että miten me ei täällä osata, mutta täällä nyt vaan on tällaista. Kun silloin parikymmentävuotta takaperin näin kävi ensimmäisen kerran me katsottiin tilannetta Fredden kanssa huulipyöreenä ja mietittiin että johan tää nyt on, että kolme senttiä lunta pysäyttää kaiken, laitettiin talvikengät jalkaan - kun sellaiset silloin vielä omistettiin - ja lähdettiin ulos.

Tiistai.


Viimepäivinä on kirjoitettu ihan valtavasti hyviä blogipostauksia ympärimaailmaa, postauksia joita kannustan jokaisen lukijan lukemaan jos et vielä ole ehtinyt! Eikä kuulkaa ole kuin vasta keskiviikko, mitä tässä ehtiikään vielä tapahtua ja syntyä.

Nämä ei ole missään muussa järjestyksessä kuin siinä mistä ne satuin poimimaan Ulkosuomalaisten Blogeista. Maailma on täynnä loistavia blogeja ja jokainen meistä kirjoittajista kirjoittaa välillä jotakin mikä kolahtaa ja toisinaan kevennetään pohtimalla milloin mitäkin, kestovaiposta suklaan kautta hotelliin viidakossa. Tämä ei siis tarkoita sitä etteikö muissakin blogeissa olis totaalisen timanttista sisältöä, mutta täällä lumen keskellä istuessa, nämä nyt kolahti tällä viikolla.



Rakennuspuuhissa. 


Koska mulla ei tällä viikolla ole mitään sen kummempaa sanottavaa – ainakaan vielä – kuin että lukekaa ihmiset lukekaa, niin toteutan tähän postauksen joka on ollut mielessä jo hyvän aikaa.

Joskus silloin kun meillä vielä oli kolme alle kouluikäistä lasta, tein postauksen omankäsilaukkuni sisällöstä. Kaunistelematta ja kuvin. Siitä on aikaa jo jonnin verran ja mietin että mun käsilaukun sisältö lienee tänäpäivänä aika erilainen. Katsotaan ja verrataan. 2012 vs 2020, miten käsilaukun sisältö on muuttunut kahdeksassa vuodessa vai onko?

Aloitetaan laukusta itsestään


Käsilaukku 2012

Käsilaukku 2020 - kissa ei kuulu laukkuun

Laukku näyttää samanlaiselta ja olen vähän itsekin yllättynyt siitä että kahdeksassa vuodessa suurin muutos lienee laukun väri. Oonko mä aika tylsä ihminen?

Edetään laukun ulkonäöstä sisältöön

Sisältö 2012
Sisältö 2020


Ainakin olen nykyään järjestelmällisempi. Ainakin osan tästä voi laittaa sen piikkiin ettei meillä enää oli kahta kaksivuotiasta. Tämän päivän laukusta uupuvat myös kuvassa näkyvät vaippa, peppurasva, kosteuspyyhkeet, pikkuautot ja tarrat. Tilalle on tullut kissanlelu, nippuside, Starbucksin kahvistopparit ja käytetty hammaslanka. Tämän perusteella voisi kuvitella että hammashygienia on jotenkin korostuneessa roolissa mun elämässä. Tosiasia on se että lankaan hampaita usein autossa asiakastapaamisten välissä enkä mä sitä käytettyä lankaa voi autoonkaan jättää, joten se päätyy ja unohtuu käsilaukkuun - yök.

2020 käsilaukku on selkeästi järjestäytyneempi.

Vaaleanpunaisessa pussissa on seuraavat asiat:
  • kahdet auton avaimet
  • kodin avaimet jotka on siellä lähinnä hätätilanteisiin meidän ovet kun aukeaa koodilla
  • lyijytäytekynä, kuulakärkikynä, korostustussi ja lyijyä
  • huulikiilto, huulirasva, käsivoide, naamarasva ja nenän limakalvojen kosteuttaja (viimeinen kuuluis oikeastaan siihen valkoiseen pussiin)
  • pippurisumute lähinnä työjuttuja varten. Mun ammatissa kun ollaan välillä tyhjässä talossa ventovieraitten ihmisten kanssa
  • kissan rabiesmerkki
  • airpodit
  • suklaakonvehti hätätilanteisiin


Valkoinen pussukka on vähän sellainen mukana kulkeva apteekki. Siellä on:
  • eri vahvuisia migreeni nenäsumutteita erilaisille tyypeille
  • terveyssiteitä jos Tättis tarttee, mä en ole tarvinnut siteitä vuoden 2012 jälkeen
  • antibioottirasvaa,
  • laastareita jokaisessa koossa ja mallissa
  • huulirasva. Koskaan ei voi olla liikaa huulirasvaa matkassa.
  • päänsärkylääkettä
  • närästyslääkettä
  • silmätippoja silmien kosteuttamiseen
  • hammaslankaa



Myös 2012 syksyllä käsilaukussa oli kalenteri. Nykyään niitä on kaksi, tai toisessa on myös markkinointisuunnitelmia ja muuta. Tavoite on luopua tosta harmaasta pikkuhiljaa. Lisäksi siellä käsilaukussa on aina nippu käyntikortteja, siis AINA.

Entäs lompsa-lompakko-kukkaro?


Lompakko 2012

Kukkaro 2020

Lompakko on vaihtunut kukkaroon, mutta muuten sisältö lienee aika samantapainen; vakuutuskortteja, rahaa, luottokortti, kanta-asiakaskortteja ja nykyään myös työpaikan avaimet. Miksi ne on kukkarossa? No koska kukkaro on aina mukana, silloinkin kun käsilaukku jää kotiin.

Roskat



2012 roskakasassa oli sekalaisia asioit... ylimääräisiä nenäliinapaketteja, käytettyjä laastareita, kuollut muropatukka, tyhjä käsidesi, käytetty kosteuspyyhe, arpalippu, lego ja dinosaurus.

2020 siitä löytyi reilusti hammaslankaa - yök, kahvin stopparita (noi vihreet tikut), kauppalista, yksinäinen nippuside - nippusiteet on kiinteistövälittäjän paras ystävä, poskipunahuisku - mä en edes käytä poskipunaa, kukan hoito-ohjeet, kissan lelu, auton näytön mikrokuituliina, käyttämätön pilli - tähän liittyy tarina, tyhjä migreenilääke ja kissan lelupallo.
Roskatkin on näköjään aika erilaisia nykyään, aikuisempia. Pilli ja nippuside eivät oikeastaan olleet roskia. Pilli odottaa kehystämistä sillä se on meidän Ollipollin valtaisa edistysaskel terapiassa. Nippusiteen laitoin takaisin laukkuun ja lisäsin niitä sinne kokonaisen nivaskan, koska ne on - kuten jo sanoin - kiinteistövälittäjän paras ystävä. Nippusiteillä kun voi kiinnittää milloin mitäkin. 


sunnuntai 12. tammikuuta 2020

miten meistä tuli amerikkalaisia

Helsingistä Seattleen


Helsinki-Vantaan lentoasemalla on hiljaista. On varhainen aamu ja me jonotetaan lähtöselvitykseen neljän matkalaukun ja kolmen eläinlaatikon kanssa. Jännittää ja väsyttää yhtäaikaa, takana on huonosti nukuttu yö patjalla tyhjässä asunnossa. Koti Lauttasaaressa on tyhjennetty, avaimet jätetty ystäville, auto on myyty ja tavarat seilaavat kontissa jossakin maailman merillä matkalla uuteen kotiin. Lähtöselvityksessä virkailija kysyy äänekkäästi toiselta virkailijalta että ei kai noi meille ole tulossa osoittaen meitä. Kauhu hiipii pitkin selkärankaa ja mietin että tänhän piti olla selvä, SAS ei ottaisi kolmea eläintä samalle lennolle, mutta KLM oli luvannut ottaa...laatikoissa on kaksi kissaa ja nelikuinen koiranpentu, ja minähän en niitä jättäisi odottelemaan seuraavaa lentoa. Lopulta me ollaan kuitenkin kaikki onnellisesti lentokoneessa, katson kun ne lastaa pakkasaamussa meidän lapset viimeiseksi ja lentoemäntäkin tulee kertomaan että kyydissä ovat. On joulukuu 2002.

Mt Rainier on yksi osavaltion seitsemästä tulivuoresta. 

Mutta miten tähän on päädytty, tähän joulukuiseen aamuun ja alkavaan seikkailuun. Matka lentokentälle kesti vuosia ja alkoi Kaliforniasta vuonna 1995, meidän ekasta yhteisestä matkasta Yhdysvaltoihin ja yhteisestä päätöksestä lähteä maailmalle. Ihan sama mihin, kunhan jonnekin lähdetään. Siitä hetkestä kaikki tähtäsi tähän, ulkomaille lähtemisestä tuli jonkinlainen punainen lanka. Meidän piti ensin lähteä Hollantiin, sitten Kaliforniaan ja sen jälkeen tuli se kolmas kerta toden sanoo hetki kun saatiin vihiä mahdollisuudesta lähteä joko Teksasiin tai Seattleen. Seattlesta tiesin lähinnä että se on jossakin länsirannikolla, musiikkia ja huumeita – en muuta. Teksasissa oli Nokialla iso konttori ja valtavasti suomalaisia siihen maailmanaikaan, valitsimme Seattlen. Fredde haki paikkaa ja me jäätiin odottamaan. Ei kuulunut mitään kuukausiin, me ajateltiin että ohitse meni tämäkin, että olis varmaan pitänyt yrittää sitä Teksasia. Silloin ei vielä tiedetty että tässä maassa työpaikkaprosessit saattaa hyvinkin viedä kuukausia. Niinpä lokakuisena iltana tuli puhelu Amerikasta, työhaastattelu olisi seuraavalla viikolla Helsingissä. Joulukuussa me istuttiin lentokoneessa matkalla Seattleen, passit ja viisumit tiukasti kourassa ja samassa nivaskassa tukku eläinlääkärintodistuksia ja osoite väliaikaiseen asuntoon.

Me ollaan siellä vasemmassa yläkulmassa, Kanadan kainalossa.
Monelle suomalaiselle Washington on se toinen Washington.

Toisin kuin ne kaikki muut, tai siltä meistä ainakin tuntui, me ei oltu ekspatteja – lähetettyjä työntekijöitä – vaan meillä oli paikallinen sopimus johon ei kuulunut kaiken kattavia vakuutuksia, vuokra-asuntoa ja lomamatkoja Suomeen. Me saatiin relotyyppi kahdeksi päiväksi ja sen kahden päivän aikana piti avata pankkitili, hoitaa ajokortti ja löytää asunto. Budjetti oli rajallinen, vuokra kun piti maksaa ihan itse.

Meillä on täällä ihan oma vesiputouskin. Snoqualmie Falls on ne Twin Peaks tv-sarjan vesiputoukset. 

Asunto löytyi Redmondin keskustasta, vajaat 25km Seattlesta ja 18km Fredden työpaikasta, olkoonkin että Seattle oli länteen ja työpaikka pohjoiseen. Redmond vuonna 2002 oli aika kaukana vuoden 2020 Redmondista. Turvallinen alue toki silloinkin mutta matkaa nykyisen lempinimen ”Rich Redmond” saamiseen oli paljon. Kaupungin keskusta oli sanalla sanoen rähjäinen, ruma ja kannusti lähinnä ajamaan nopeasti lävitse. Meidän uutta ja kaunista rivaria vastapäätä oli kunnan tukemia asuntoja joissa tuntui jokaisessa asuvan pitkälti toistakymmentä meksikolaista ja saman kadun päässä oli vuokrataloyhtiö jossa asui lisää enemmän tai usein vähän vähemmän laillisia meksikolaisia puutarhureita, hotellityöntekijöitä ja pikaruokapaikkojen kassoja. Rehellistä työtä tekeviä ihmisiä kuitenkin eikä meidän nurkilla koskaan tapahtunut mitään jännää. Aamulla puutarhurit lähtivät matkaan avolavoineen, haravoitten hypätessä ilmaan hidasteen kohdalla meidän makuuhuoneen ikkunan alla ja iltapimeällä sama toistui toiseen suuntaan. Näitten vuosien asuntojen arvonnousu on ollut 184.54% ja tähän mahtuu mukaan asuntojen hintakuplan puhkeaminen 2009 ja lama.

Viini... Washingtonin osavaltio on Yhdysvaltain toiseksi suurin viinintuottaja. 

Mä tein töitä ensin vapaaehtoisena pyyhkeenviikkaajana YMCA:n kuntosalilla ja kun viimeinkin sain työluvan sain sieltä työpaikan. Olin YMCA:lla töissä kunnes jäin sieltä kotiin Tättiksen syntyessä 2008 keväällä. Aina välillä me oltiin muuttouhan alla ja mä opin suhtautumaan rauhallisesti muuttojen kariutuessa erilaisista syistä yksitellen. Me ei koskaan lähdettykään Dallasiin, Atlantaan, Kansasiin ja lopulta New Yorkiin. New Yorkiin lähtö oli niin lähellä että etsittiin sieltä jo asuntoakin.

Oregonin rannikko on ollut meille rakas lomailukohde jo kauan.

Me asuttiin meidän ensimmäisessä asunnossa vuosia ja muutettiin vasta syksyllä 2007 kun Tättis ilmoitti tulostaan. Asuntojen hinnat oli tähtitieteellisiä ja vuokramarkkinakin sen verran lämmin että asuntoa hakiessa omistaja ilmoitti ettei kannata vaivaantua jos ei ole pitkää listaa erilaisia vaatimuksia täyttäviä kohtia. Valtaosa vuokralle tarjotuista asunnoista meidän hintaluokassa oli ihan kamalia ja useimmiten me jatkettiin matkaa käymättä edes sisällä. Onni kuitenkin potkaisi ja me löydettiin pieni vastaremontoitu omakotitalo kivalta alueelta. Meitä ei haitannut että takapiha osoittu suoraan ruokakaupan lastauslaiturille, ei ennen kuin me tajuttiin että ne kuorma-autot on aika kovaäänisiä, samoin kuin lastauslaituria pitkin vedettävät rullakot. Sijainti oli kuitenkin meille loistava sillä Fredde oli vaihtanut työpaikkaa ja työmatka uudesta kodista oli nopea ja kivuton. Vuokraisäntä osoittautui sangen omistushaluiseksi ja hiippaili pihalla kurkkimassa meille sisään siinä pelossa että me tuhotaan sen talo. Fredde ei viihtynyt uudessa työpaikassaan sillä työ jonka piti sisältää satunnaista matkustamista osoittautui hommaksi jossa mies käytännössä asui Kentuckyssa ja kävi kotona viikonloppuisin, mun työpaikka oli onneksi tässä vaiheessa Seattlen keskustassa ja pääsin sinne kohtuullisen kätevästi julkisilla, mutta meistä ei ollut asumaan Issaquahissa. Fredde vaihtoi työpaikkaa ja nyt sen työ oli Redmondissa, siellä missä me asuttiin ennen ja työmatka venähti helposti ruuhkassa melkein tuntiin.

Täällä meidän Tättis oli leirillä viime kesänä. 

Nousukausi oli kuitenkin parhaimmillaan eikä meillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia palata Redmondiin. Asuntokupla puhkesi, alkoi lama ja jokainen päivä kun Freddellä oli töitä alkoi tuntumaan lottovoitolta. Minä olin kotona Tättiksen kanssa ja ajelin tunnin jos toisenkin vauvatapaamisiin, muskariin ja ystävien luokse. Tie Issaquahista Redmondiin oli vaarallinen jo silloin ja kertaalleen osuin itsekin ensimmäisten joukossa kolaripaikalle tilanteeseen jossa nainen kuoli auton suistuttua tieltä.

Kesälomalla ystävien mökillä. 

Paluu Redmondiin mahdollistui kun Fredde yhtenä syysaamuna löysi meille tontin rakennuttajalta joka oli kohtuuhintainen. Talot olivat pienempiä kuin monella muulla rakennuttajalla ja finanssikriisin myötä talojen hinnat olivat romahtaneet. Oli viimeinkin meidän hetki ostaa ihan oma koti, meidän jotka olivat lähteneet maailmalle mukanaan enemmän velkaa kuin mitään muuta. Meidän joiden vuokraa ei koskaan ollut maksanut työnantaja.

Retkellä saaristossa helmikuussa 2018.

Me rakennettiin talo käytännössä keskelle metsää, alueelle josta kukaan ei jouluna 2009 tiennyt tultaisiinko sitä koskaan rakentamaan loppuun. Lama oli syvimmillään ja asuntokauppa täysin seisahduksissa pankkien suljettua rahahanansa. Me oltiin samana syksynä saatu kansalaisuus ja meistä oli tullut amerikkalaisia.

Me rakennettiin talo keskelle metsää... näin metsään ja oikeesti tänäpäivänä ihan taajama-alueelle.
Tämä kuva on meidän pihanurmikolta, onneksi nää tyypit on aika leppoisia. 

Meidän koti. Aika usein meiltä kysytään koska me muutetaan. Ei me muuteta. Tämä on meidän koti. Tämä on se talo jossa lapset on kasvaneet, missä niitten kaverit on naapurissa ja ne voi leikkiä ulkona ilman aikuisen valvontaa. Meillä on metsä vaellusreitteineen, loistavat koulut ja talo joka täyttää meidän tarpeet oikein hyvin vaikka pieni onkin. Vuosien myötä alakerran kokolattiamatto on vaihtunut parkettiin. Yläkerran matto on vaihdettu uuteen, seiniä on maalattu ja Tättiksen huoneesta on tullut jannujen huone. Läheisessä ruokakaupassa törmään tuttuihin sillä intensiteetillä että muu perhe kysyy aina välillä että voisinko mä jäädä autoon ettei koko ajan tarttis pysähtyä juttelemaan jonkun kanssa.

Seattle - minun kaupunkini. 

Suuremmassa mittakaavassa meistä on tullut seattlelaisia. Tämä kaupunki kaikkine haasteineen ja ongelmineen on rakas, vähintään yhtä rakas kuin Helsinki. Tämä on meidän koti kaikkine kummallisuuksineen tai ehkä juuri siksi.

Meidän koti ei mahdu tälle kartalle ja Seattlesta katsottuna me asutaan kaukana maaseudulla.
Maaseudulta katsottaessa me ollaan tällaisia kummallisia teknologiahippejä joilla on aivan liikaa rahaa. 

Tämä kirjoitus sai alkunsa Miian blogikirjoituksesta Gran Canarialta


torstai 9. tammikuuta 2020

sosiaalinen krapula

Joo... kolme astetta lämmintä ja mä olen pukeutunut naparetkelle. 

Introverttinä mulle iskee joulun jälkeen aivan tajuton sosiaalinen krapula, siis ei liiasta alkoholista vaan liiasta sosiaalisesta kanssakäymisestä. Juhlia, päivällisiä, glögejä, hyväntekeväisyyttä, kahveja, balettia ja konsertteja... konsertteja, balettia, kahveja, hyväntekeväisyyttä, glögejä, päivällisiä ja juhlia. Mä tarvitsen joulukuun jälkeen ainakin kaksi viikkoa hiljaisuutta ennen kuin kykenen mihinkään järjelliseen interaktioon. 

Me katsottiin lomalla yksitoista elokuvaa. 


Niin paljon kuin nautinkin sosiaalisesta kanssakäymisestä ja moni varmasti ajattelee etten tosiaankaan ole introvertti koska puhun paljon, tarvitsen myös hiljaisuutta ja aikaa omille ajatuksilleni. Tänä vuonna tilannetta helpotti se että me kaikki oltiin vuorotellen sairaina ja joululoman pakkolepo ja eristyneisyys oli tervetullutta vaihtelua. Yhtään ei itkettänyt kun ei päästykään lasten kummien kanssa ravintolaan – huokaisin helpotuksesta. Samoista syistä meillä ei koulujen loman aikana ollut yhtään lasten ystävää kylässä, saati sitten yökylässä. Ne kaksi viikkoa oli pyhitetty yöpaidalle, suklaalle ja elokuville. Tammikuun ensimmäisen kokonaisen viikon koittaessa, ja lasten palatessa kouluun olin valmis käärimään hihat ja palaamaan takaisin maailmaan.

Hermolepoa metsäpolulla. 


Ensimmäinen kouluviikko lähenee loppuaan. Kouluunpaluu on sujunut kivutta ja uuden vuoden mukanaan tuomia uudistuksia kokeillaan. Ehostetut lukujärjestykset kotitöille ovat olleet käytössä maanantaista ja toistaiseksi sujuu hyvin huolimatta siitä että Tättiksen pyykit päätyivät henkarien ja hyllyjen sijasta pyykkikorissa vaatehuoneen lattialle. En itse ole yhtään sen parempi ja Fredden ja mun puhtaat pyykit on pyykkikorissa makkarin lattialla. Pata kattilaa soimaa... vai miten se nyt menikään. 

Ollipolli juttelee autossa matkalla terapiaan koulutyöstään, intohimoprojektiksi ne sitä kutsuu, se selvittää miten Seattlen alueen kodittomien elämää voisi parantaa, paljonko meillä on kodittomia ja miten ongelman voisi ehkä ratkaista. Me mietitään asiaa yhdessä autossa. Se kysyy voitaisko me jakaa autosta sellaisia paketteja joissa olis vaikka hammasharja, hammastahna ja proteiinipatukka. Tottakai voidaan vastaan lapselle joka kertoo mulle että Suur-Seattlessa on 12.500 kadulla asuvaa ja 400 telttakylää. Se on paljon. Puhun siitä miten ongelma on monimutkaisempi kuin pysyvän asuinpaikan puuttuminen, miten huumausaineet ja mielenterveysongelman liittyvät tähän ja kuinka osa niistä jotka ovat vailla vakinaista osoitetta valitsevat tämän kuntoutusohjelman sijaan.

Tänään on ensimmäinen ilta kun lapset laittavat meille päivällisen. Tättis kirjoitti kauppalistan ja ajoin sen koululta ruokakauppaan. Aika näyttää syödäänkö meillä tänään lasten laittamaa ruokaa vai paahtoleipää. Mulla on vakaa usko siihen että nää onnistuu, ainakin tätä on suunniteltu sunnuntaista saakka.

Tiskikoneen tyhjentäminen ja täyttö on lasten hommia. Toisinaan myös Maeve osallistuu. 

Fredden kanssa me ollaan nautittu siitä että me saadaan tehdä töitä hiljaisuudessa ja meidän toimiston äänimaailmasta puuttuu lasten kinastelun äänet. Sen sijaan ilman täyttää lämmityslaitteen hurina ja kahden näppiksen tasainen naputus. Kahden näytön ylitse käydään keskustelua... koska me katsotaan tätä? – Olisko lauantaina? ”Joo” – Hei luitko sä jo tän tiedotteen... aika hurjaa! ”Luin, miten se sun mielestä vaikuttaa pitkällä aikavälillä? Pitäiskö meidän laittaa joku tiedote?” – Nah, laitoin jo artikkelin someen, eiköhän se riitä. ”Niin varmaan.” Kaksi valkotaulua on täynnä kevään suunnitelmia ja asiakkaitten nimiä. Tästä on hyvä jatkaa, kalenterin puhtaat sivut odottavat täyttymistään.

Toimistolla. Huomaa apulainen taustalla. 


Ilman on aamuisen lumisateen raikastamaa metsäpolulla. Martta juoksee ja nauttii hiljaisesta metsästä mun kanssa. Olen istunut koneella koko aamun, kirjoittamassa sitä toista blogia. Blogitauko oli venähtänyt viikoista kuukausiin ja kirjoittaessani tajuan viimeinkin miksi. Joskus, mutta onneksi vain joskus on vanhemmuuden haasteet liikaa. Viime syksy oli sellainen. Rahkeet riitti terapiaan ja koulujuttuihin ja töihin, mutta siihen se sitten jäikin. Kirjoittaminen ammatilliseen blogiin tuntui vuoren kokoiselta tehtävältä ja myös työ vanhempainyhdistyksen hallituksessa jäi sivummalle. Onneksi nyt on paremmin ja olen valmis siirtymään eteenpäin. 

Iltapäivällä lumi oli pelkkä muisto vaan.




tiistai 31. joulukuuta 2019

muutosten vuosikymmen



Haluanko mä edes katsoa taakse? Ei ollut helppoa, mutta jos palkinto on tässä niin kyllä oli sen arvoista. Nyt on hyvä. Nyt on oikeasti tosi hyvä. Lapset on kaikki jotenkin ihanassa vaiheessa, työ kulkee ja me ollaan Fredden kanssa aloittelemassa yhteistyötä myös työelämässä. Moni on ollut kauhuissaan, ainakin leikisti, ja osa myös ihan tosissaan todennut ettei koskaan, ikinä milloinkaan tekisi töitä puolisonsa kanssa... tässä me kuitenkin ollaan, nenät vastakkain sparraamassa asiakastapaamisia ja powerpointeja – yhdessä.

Työhuone.

Jos se tätä edeltäväkin vuosikymmen oli suurten muutosten aikaa ulkomaille muuttoineen, niin niin oli tämäkin. Tai ehkä tämä oli ennemminkin sellaista vanhemmaksi kasvamisen tai jonkinlaista asettumisen aikaa. Monessa mielessä haastava vuosikymmen, haasteellisempi kuin edeltäjänsä ja toivottavasti myös seuraajaansa. Kulunut vuosikymmen kasvatti paljon, se opetti suhteellisuuden tajua ja sitä että elämä kantaa kyllä, se kantaa silloinkin kun ei tunnu siltä.

2016

2018

2019


Kulunutta vuosikymmentä tuntui sävyttävän toive siitä että tuleva vuosi olisi helpompi ja tasaisempi, sellainen tavallinen vuosi, vähän hajuton, mauton ja väritön. Kulunutta vuosikymmentä kun ei niinkään värittäneet suuret seikkailut ja itse poimitut haasteet, vaan ennemminkin ne jotka elämä meille eteen asetti. Kyllä siihen kuului suuria seikkailujakin, niitä hyppyjä tuntemattomaan ihan vapaasta tahdosta ja omasta valinnasta, mutta ehkä se perusvire oli niitä odottamattomia kapuloita elämän rattaissa.






Viimeiseen vuosikymmeneen on mahtunut ihan valtavasti hyvää, mutta aika paljon siitä on tullut kipuillen, kuin jonkinlaisessa murroksessa. Elämää suurempia suruja, ammatinvaihtoja, luopumista ja vanhemmaksi kasvamisen tuskaa. Tempoilua sen kanssa ettei meistä kumpikaan ole erityisen onnistunut pienten lasten vanhempi. Kun vuosikymmen lähestyy loppuaan on pikkulapsivaihe takana ja kolmikko lähestyy murrosikää. Tulevan vuosikymmenen päättyessä meillä on kolme aikuista, tai aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta ja on vähintäänkin mahdollista että pesä on tyhjillään ja poikaset lentäneet pesästä. Sekin joka tänään viimeksi kysyi että saahan hän aina asua meidän kanssa täällä kotona... tottakai saat rakas, toki on mahdollista että mieli vielä muuttuu – lapsen, ei minun.

Tässä me nyt ollaan. Äiti, isä, kolme lasta, kissa ja koira. Omakotitalo suurkaupungin laitamilla. Keskiluokkainen unelma kauneimmillaan.

Onhan näitten kanssa vähän kätevämpää...

Tulevalla vuosikymmenellä täytän viisikymmentä ja alkukesästä jokainen meidän lapsistakin on toisella kymmenellä. Elämä kulkee eteenpäin. Fredde mulle just taannoin tokaisi että olen rauhoittunut, että tempoilen ja stressaan vähemmän, en tiedä olenko itse samaa mieltä mutta ihan jees jos ulkoisesti edes näyttää siltä. Tuleva vuosikymmen on myös kolmas täällä maailman laidalla, olen asunut aikuiselämästäni suuremman osan Yhdysvalloissa kuin Suomessa. Koti on täällä. Tänään vietimme tovin passitoimistossa uusimassa kaikkien viiden passeja – viisi amerikkalaista.

2010 vs. 2019 kaksi vauvaa repuissa on vaihtuneet viinilasiin.

Katson tulevaisuuteen hymyillen. Ilmassa on enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia ja jonkinlaista odottavaa tunnelmaa. Edellinen vuosikymmen alkoi toisin ja päällimmäinen tunne taisi olla pelko. Pelko, koska olin juuri menettänyt lapsen ja odotin kaksosia. Pelko, koska raskaus oli vaikea, enkä ollut lainkaan vakuuttunut että minusta, saati meistä olisi kaksosten vanhemmaksi. Ilmassa roikkuvat kysymykset tuntuivat raskailta siinä missä tänään ne ovat täynnä kuplivaa yllätyksellisyyttä ja iloa.

Tuleva vuosikymmen on tervetullut ja näyttäytyy edessä valoisana. Aika näyttää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kaadan lasiin kuohuvaa ja kohotan maljan niille vuosille joiden lävitse on rämmitty ja tuleville – kaikkine yllätyksineen.