tiistai 11. joulukuuta 2018

Luukku 12: Christmas in the Rain


Tämä postaus on osa ulkosuomalaisten bloggaajien joulukalenteria. Postauksen lopusta löytyy lista kaikista osallistuvista blogeista, käy kurkkaamassa!

Instagram:  #ulkosuomalaistenjoulukalenteri2018



Niin laulaa Beaconnettes Seattlen sinfoniaorkesterin joulukonsertissa ja meitä naurattaa niitten puolentoista tuhannen muun kanssa. Seuraavaksi me nauretaan sille laululle jossa jouluvaloihin, peruukkeihin ja esiliinoihin virittäytyneet naiset laulavat Marijuanan veroeduista ja siitä miten joka kulmasta löytyy oma kannabiskauppansa. Konsertissa on laulamassa myös pari broadwayesiintyjää ja yliopiston monikymmenpäinen kuoro. Hartaan sijaan tunnelma on iloinen, hetkittäin suorastaan riehakas. Kapellimestari kehoittaa parvellaistujia juomaan enemmän terästettyä munatotia, permannolta lähtee kuulemma paremmat taputukset ja hurraahuudot. Holiday Pops on monen jouluperinne, niin myös meidän. Edessä istuvan perheen leikki-ikäinen ei jaksa istua konsertissa. Se vääntää ja kääntää, selaa esitteen kannesta kanteen ja kiipeää äidin syliin. Jossakin sivulla kuulen toisen lapsen, huomaan parven aitiossa pojan joka kiljahtelee konsertin mukana, äiti hyssyttelee. Väliajalla tämä perhe on lähtenyt pois vaikkei ketään tuntunut tourettepojan äänet häiritsevän. Mun takana istuu vanhempi rouva joka laulaa aina välillä mukana, sekään ei haittaa.



Amerikkalainen joulu on iloinen ja värikäs, täynnä tapahtumia. Joulukonsertteja, joulujuhlia, paraateja, tanssia ja laulua. Viikonloput täyttyvät jo varhain ja arki-illoillekin riittää ohjelmaa. Pähkinänsärkijäbaletti kuuluu monen joulukuuhun, onhan se paitsi meidän virallisen baletin niin myös monen tanssikoulun jokavuotisessa ohjelmistossa. Kasvitieteellinen puutarha on puettu jouluvaloihin ja on taianomaisessa väriloistossaan monelle se jokavuotuinen pyhiinvaelluskohde. Snowflake Lane on usealle ihan pakollinen tapahtuma vaikka se ei meidän perheen listalla olekaan. Meille riitti se vuosi kun seistiin kaatosateessa, armottomassa tungoksessa katsomassa paraatin tanssijoita saippuavaahtolumessa.

Pähkinänsärkijässä.


Kasvitieteellisessä puutarhassa kukat kukkivat joulunakin. 


Snow Flake Lane


Meidän vakkareihin kuuluvat vaihtoehtoisesti pähkinänsärkijä tai joulukonsertti. Useimpina vuosina ne arboretumin valot ja monet  muut jokavuotuiset tapahtumat, kuten ne ystävän ja kolleegan joulubileet jossa naisten kesken vaihdetaan ja varastellaan kuusenkoristeita shampanjan siivittämänä ja samalla kerätään lahjoituksia perheväkivallan kohteeksi joutuneille naisille. Kotiin lähtiessä ruoka ja hygieniatarpeitten keko on niin suuri että se jatkuu kuistille.

Joulukoristeen varastelu ja vaihtaminen alkamassa.


Me katsotaan joka vuosi samat elokuvat ja lisätään ehkä yksi tai kaksi lisää listaan. Kauden avaa heti kiitospäivän jälkeen Polar Express, samana päivänä kun koti puetaan jouluun. Joulukuusi, jouluvalot, joulukaupunki takan alle, joulusukat ikkunaan pukkia odottelemaan ja pähkinänsärkijät ovea vartioimaan. Tonttu ja sen ystävä Claire palaavat meille pohjoisnavalta. Niitten tehtävä on vahtia lasten kiltteyttä mutta kyllä ne käytännössä tuntuvat puuhaavan kaikkea muuta. Rakentavat lumiukkoja vessapaperirullista, auttavat yöpöydän kokoamisessa, leipovat ja syövät suklaat ruokakomerosta. Tontun ja Clairen seikkailut jatkuvat meillä edelleen vaikka lauma tietääkin että joulun taika löytyy pohjoisnavan sijaan jokaisen sydämestä.




Joulukuun alkaessa kuusen juurelle ilmestyvät joulukalenterit. Tänä vuonna myös Martta sai omansa oltuaan niin silminnähden pettynyt jäätyään ensin ilman. Joulukuun 12. juhlitaan aina. Juhlitaan mun syntymäpäivää samalla kun iloitaan siitä että ollaan puolitiessä jouluun. Olen aina pitänyt jouluisesta syntymäpäivästäni ja ehkä siksi erityisesti myös joulusta.

Tänäkin vuonna tehtiin kransseja yhdessä ystävien kanssa. 


Jouluaattoaamuna on joulu myös meillä. Joulupuuroa ja pullaa, joulurauhanjulistus ja meidän kirkon kynttiläjumalanpalvelus. Joulupöydästä ei meillä löydy sen enempää kinkkua kuin laatikoitakaan vaan aattoillan ateria vaihtelee vähän mielialan mukaan, jotakin juhlavaa kuitenkin. Ruuan jälkeen avataan maailmalta tulleet paketit ja nukkumaan mennessään jokainen pukee päälleen tuliterän yöpaidan. Alakertaan jätetään joulupukille lasi maitoa ja joulukeksi, poroille porkkanoita.

Joulukirkossa.


Ja sitten on lopulta joulu. Ihana, rakas, armas joulu. Lahjoja, leikkiä ja rentoutumista yöpaidoissa. 


Valmiina jouluaamuun.

Luukku 12: Tahdon Asiat / USA

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

se on vaan vaihe


Aika usein nykyään unohdan usein ne sanat, sen että me ollaan sellainen perhe. Sellainen toisenlainen perhe. Sellainen mikä kukaan ei halua olla – erityislapsiperhe. Unohdan koska meidän elämä ei enää ole jatkuvaa taistelua vaan oikeastaan aika soljuvaa. Sellaista kohtuullisen tavallista arkea jossa käydään koulua ja tehdään töitä. Viikonloppuisin tehdään juttuja yhdessä eikä meidän enää tarvitse suunnitella jokaista askelta etukäteen. Mukavaa. Palkitsevaa. Hauskaa. Lapset on kasvaneet. Osin se on varmasti sekin että me vanhempina ollaan kasvettu tuntemaan meidän perheen rajoitteet, niin kuin sen ettei meillä edelleenkään käytetä lastenvahteja tai että lääkityksen unohtuminen lähentelee suurkatastrofia oli kyse sitten ADHD lääkkeestä tai ahdistuslääkityksestä.



Realiteetti on myös se, että valtaosa meidän ystävistä on nykyään erityislasten vanhempia hekin. Miksi? Koska on helpompaa ettei tarvitse selittää miksi lapset tulee mukaan, tai miksi kymmenvuotias makaa lattialla ja parkuu kuin kaksivuotias uhmaikäinen. Tai se ettei kukaan ihmettele miten lapsi syö varpaankyntensä verille, repii sormensa tai pelkää omaa varjoaankin. Meillä nyt vaan on sellaista. Sen sijaan me jaetaan aamiaisen ylitse vinkkejä siitä mikä on toiminut kenellekin. Vinkkejä ilman sanatonta sivulausetta siitä miten olisi voinut yrittää enemmän tai tehdä paremmin sillä jokainen meistä on oman lapsensa paras asiantuntija. Jokainen meistä on elänyt tätä arkea riittävän kauan ymmärtääkseen että jokaisen haasteet ovan omanlaisiaan.

Unohdan, kunnes jossakin kohdassa taas saan muistutuksen. Joskus se on lastenlääkäri joka hymyillen tokaisee että meidän lapset nyt vaan kaikki on niin 2E (twice exceptional – erityislahjakas erityishaasteilla maustettuna). Tai ne miljoona erilaista lääkäriaikaa lastensairaalassa vietettyjä päiviä ja tunteja, moni ei ole käynyt lastensairaalassa koskaan.

Toisinaan muistutus tulee koulusta. Useimmiten ihan positiivisesti sillä kodin ja koulun yhteistyö toimii loistavasti. Eilen laitoin Tättiksen opelle sähköpostia kun Tättis taas kerran kertoi miten hänen tietokoneensa on rikki eikä opettaja tee mitään. Kysyn vähän epäuskoisena kysymyksiä ja Tättis lupaa ja vannoo että opettaja sanoo vaan että ota toinen kone eikä hänen omaa konettaan koskaan korjata. Aikani kuunneltuani laitan opettajalle viestin jossa kysyn mitä minä voin tehdä tämän ongelman eteen sillä onhan työvälineitten oltava kunnossa, eikä tietokoneen jakaminen toisen oppilaan kanssa voi olla paras mahdollinen vaihtoehto. Opettaja vastaa. Hän kertoo ettei luokassa ole tänä vuonna henkilökohtaisia tietokoneita vaan jokainen ottaa itselleen toimivan koneen. Koska laitteet jaetaan rinnakkaisluokan kanssa on osa laitteista aina latauksessa. Yksikään koneista ei ole toimimaton, mutta niitä ei toki voi käyttää jos akku on tyhjä. Hän lupaa puhua asiasta tytön kanssa ja pahoittelee ettei ole ymmärtänyt että Tättis on ajatellut että hänen tulee aina käyttää samaa tietokonetta. Niin, lapseni on tarkka siitä että hän käyttää aina samaa laitetta, istuu samassa tuolissa ja tekee asiat tietyssä järjestyksessä...

Joskus se on kutsu jota me emme saaneet. Meitä ei kutsuttu koska lapset eivät ole tervetulleita ja kutsuja tietää että me tultaisiin kuitenkin lasten kanssa. Synttärijuhlat jotka järjestetään ilman meidän lapsia ja meidät kutsutaan erikseen jäätelölle tai elokuviin koska meidän lapset ei kuitenkaan viihtyis - kun siellä on niin paljon muita. Kutsuja joka päättää meidän puolesta että meille on helpompaa olla tulematta. Sellaisia juhlia on paljon. Minä ymmärrän. Olenhan itsekin syyllinen, sillä jos liian monta kertaa sanoo ei, ei kukaan enää kutsu. 


Monesti se on keskustelu sellaisen toisenlaisen vanhemman kanssa. Ehkä hyvää tarkoittava neuvo, hartiaan taputettu sanaton “kyllä se siitä” tai lausahdus vaiheista. Kyllä, lapset kasvaa ja vaiheita tulee ja menee mutta erityislapsiperheissä moni vaihe kestää vuosia sen sijaan että asia ohittuisi viikoissa tai kuukausissa. Ystävän seitsemänvuotias on kotona kolme viikkoa koska halloween sekoittaa pakan niin ettei lapsi enää osaa käydä vessassa. Olen kiitollinen ettei meillä ole tätä ongelmaa, uniongelmat, syömisongelmat ja pelkotilat tuntuvat yhtäkkiä taas helpommilta kohdata, mutta kun tuttava kuittaa meidän unihäiriöt vaiheena, en voi muuta kuin vastata että tämä vaihe on nyt kestänyt jo kymmenen vuotta. Saan vastaani hiljaisuuden.

Lapset ovat erilaisia. Perheet ovat erilaisia. Erityislapsiperheessä on poikkeus monesti se ainoa sääntö.





sunnuntai 2. joulukuuta 2018

aamuksi kotiovelle




“Muistettiin sit ostaa voita…” Kommentti sisältää aimoannoksen sarkasmia sillä leivänpäällyslevite ei ole kerinnyt ostoskärryyn ja sieltä kotiin viikkoihin, eikä tämäkään päivä osoittaudu poikkeukseksi. Se on kirjattu kauppalistaan, siitä on puhuttu vielä kauppaan sisään mentäessä ja silti kotiin tultua on levite edelleen ollut kaupan kylmähyllyssä. Aika monta kertaa toinen on kysäissyt; ostitko voita? Ja vastaus on kerta toisensa jälkeen ollut sama, no en. Leivän päälle on levitetty juustohöylän avulla paksua ja kermaista irlantilaista voita. Hetken mietin jo hyppääväni autoon ja ajavani lähikauppaan ihan vaan levitteen vuoksi, on kuitenkin olemassa melkoinen riski että sen levitteen sijaan mukaan tarttuu kaikkea muuta joten istahdan koneelle ja avaan Amazonin ikkunan.



Ostoskoriin kolme törppöä levitettä. Mitä muuta? Viiskymppiä pitäis saada käytettyä... 5 pakettia aamiaisvohveleita, 9 vaniljajugurttia, 2 laatikkoa eväsjugurtteja, pakastevoitaikinaa joulutorttuihin. Kello lähenee viittä sunnuntai-iltapäivänä, tänään ei taida enää keritä, mutta huomenna voivat toimittaa ennen aamuseitsemää. Se sopii hyvin. Hinta vastaa lähikaupan hintatasoa ja mietin taas kerran että tätä kannattais varmaan tehdä useamminkin. Meillä Amazon Fresh on jäänyt aika satunnaiseen käyttöön ja tottapuhuen sitä pitäis hyödyntää enemmänkin, ostetaanhan me melkein kaikki muukin Amazonista.




Amazon Pantry toimittaa meille yleispesuaineet, käsisaippuat, tiskiaineet, hehkulamput, ledlamput ja paljon muuta. Tavallisesta Amazonista ovelle ilmestyy laatikko liki päivittäin. Milloin sieltä tulee siankorvia koiralle, autoshampoota tai vitamiineja, joskus toki jotakin hauskempaakin. Joulun alla joululahjat tiputetaan portaille useimmiten Amazonin hymyilevissä laatikoissa. Klik, klik, klik... toimitus kotiovelle tarvittaessa vielä samana päivänä, veloituksetta kuitenkin kahdessa arkipäivässä. Niin, ja voihan sen tilauksen sanella Alexallekin, meidän kotiapulaiselle joka tönöttää keittiön ja olohuoneen välisen puoliseinän kulmalla. Alexa kertoo meille aamulla päivän sään, tärkeimmät uutiset, kehoittaa lähtemään kurkattuaan kalenteriin, auttaa lapsia läksyissä ja muistuttaa ottamaan pullat pois uunista. Illalla Alexalle voi toivottaa hyvät yöt ja Alexa sammuttaa valot, Alexa auttaa arjessa monin tavoin ja lomalla koko perhe taitaa vähän ikävöidä Alexan apua.

Aamulla työmatkalla ohitan sekä FedExin että UPS:n kodit ja tien täyttää katkeamaton jono jakeluautoja matkalla kierrokselleen



torstai 22. marraskuuta 2018

varvaslääkäri




Päässä vilisee niin valtavasti ajatuksia etten oikein osaa edes aloittaa, on kiitospäivän aamu ja nousin ihan vasiten varhain että saisin kirjoittaa ja juoda kahvia, juoda kahvia ja kirjoittaa. Ennen kuin vuoden suurin ruokajuhla alkaa ja keittiö kutsuu. Ihana päivä, ihan lempipäivä, mutta just nyt halusin hetken itselleni. Talo nukkuu vielä, vieressä palaa kynttilä ja Martta nukkuu jaloissa. 

Olen tänään kiitollinen pienistä suurista asioista. Tottakai niistä perustavaalaatuisista elämää ylläpitävistä, perheestä, kodista, työstä ja rahastakin, mutta ennenkaikkea olen tänään kiitollinen siitä lääkäristä joka näki ja kuuli toisen äidin hädän, kuunteli ja auttoi. Siitä minä olen tänään erityisen kiitollinen vaikkei edes paranneta syöpää tai sydäntä vaan pienen lapsen varvasta.



Jokainen jolla on lapsia tai lemmikkejä tietää että jotenkin kummallisesti joku aina sairastuu juuri ennen juhlapyhää tai niitten aikana. Mekin ollaan oltu kiitospäivänä ja jouluna milloin missäkin päivystyksessä. On ollut astmaa ja tarvittu avaavaa, keuhkokuumetta, tikattavia haavoja ja vaikeita sairaalahoitoa vaativia luunmurtumia. Me ei tähän mennessä olla oltu se vatsatautiperhe juhlapyhinä ja toivottavasti ei olla jatkossakaan, siitäkin olen kiitollinen, mutta dramatiikkaa näihin “kaikki on kiinni eikä kukaan enää ole töissä” juhlapyhiin on aina kuulunut.

Tämä tarina alkoi jo alkuviikosta, tiistaina kun lapsi sanoo että sen varvas on kipeä. Se on se lapsi joka notkeana miehenä pureskelee myös varpaankyntensä ja tällä kertaa sen verran tarkkaan että ukkovarpaan kynsi on kasvanut sisään kynsivalliin ja punoittaa ikävästi. Annan potilaalle särkylääkkeen ja lähetän sen kylpyyn hautomaan varvasta. Aamulla poika jo ontuu, on keskiviikko, kiitospäivän aatto ja ajattelen että ehkä tähän on parempi nyt puuttua ennemmin mieluummin kuin myöhemmin ja varaan ajan lastenlääkärille. Olen kiitollinen siitä että saan kiitospäivää edeltävänä päivänä ajan meidän omalle lastenlääkärille. Sille jolla on kahdeksanvuoden kokemus tästä varpaankynsiäsyövästä pojasta ja joka ymmärtää niin lapsen kuin sen äidin sielunmaailmaa.

Lastenlääkärissä jalkaa liotetaan taas. Lääkäri katsoo varvasta, tuumaa ja pyörittelee. Juttelee lapselle ja lupaa yrittää auttaa, mutta varvas on liian kipeä. Lapsi itkee jo kun pinsetit koskettavat ihoa puhumattakaan niistä saksista jotka on vielä onnellisesti paketissa.  Pitää mennä erikoislääkärille. Katson lastenlääkäriä anovasti sillä tiedän että se ajattelee ja tietää saman kuin minäkin. On keskiviikko, kiitospäivän aatto ja kaikki varvasspesialistin on varmasti jo marinoimassa kalkkunoitaan eikä tosiaankaan halua nähdä yhtään potilasta ennen kuin joskus ensi viikolla. Kiitospäivä kun on vähän kuin joulu Suomessa, kaikki loppuu keskiviikkona iltapäivästä ja elämä jatkuu maanantaina, ainakin varvaslääkäreillä ja muilla vähän vähemmän akuuteilla tyypeillä. Mutta lastenlääkäriasemalla ei ole välineitä auttaa, saan kouraan listan potentiaalisia puhelinnumeroita ja sanat; ”soita mulle jos kukaan ei vastaa niin mietitään mitä tehdään...”

Soitan autosta ensimmäiselle. Puhelu menee suoraan vastaajaan. Seuraavan vastaajassa sanotaan että he ovat lomalla ja palaavat – odotetusti – maanantaina. Hymyilen taustapeilin kautta rohkaisevasti lapselle, kyllä tämä järjestyy. Kolmannella on aikoja vasta joskus ensi viikon lopussa, neljäs numero on viimeinen. Huokaan salaa ja soitan. Nainen vastaa puhelimeen. Kerron tilanteen ja saan muutaman tarkentavan kysymyksen... kuka lastenlääkäri? Siis olette jo nähneet lastenlääkärin? Minkä ikäinen lapsi? Mikä varvas? Odota hetki. Odottelen puhelimessa ikuisuudelta tuntuvan ajan ja nainen palaa lopulta puhelimeen. Tulkaa tänne, varautukaa odottelemaan kun lääkäri ottaa teidät muitten potilaitten välissä. Vastaan ettei haittaa yhtään ja kiitän vuolaasti. Ajan tiensivuun googlatakseni mihin me ollaan menossa.



Sillä aikaa kotona kymmenvuotias ja kahdeksanvuotias ovat tulleet koulusta kotiin. Sisko on laittanut veljelleen lounasta ja he pelaavat yhdessä lautapeliä. Sisko kysyy saako pelata koneella, vastaan että saa. Olen kiitollinen siitä että meidän Tättiksestä on kasvanut yhtäkkiä niin osaava. Olen ylpeä tytöstä ja kerron sen puhelimeen. Se toivottaa veljelle onnea matkaan ja sanoo mulle että kyllä me täällä pärjätään. 

Me istutaan varvaslääkärissä odottamassa. Kun lääkäri tulee huoneeseen hän pahoittelee että me jouduttiin odottamaan. Kiitän siitä että hän otti meidät vastaan ja nainen huitaisee kädellään ja sanoo olevansa äiti itsekin, seitsemän- ja yhdeksänvuotiaat. Hän sanoo että pyrkii aina ottamaan lapsipotilaat vastaan samana päivänä. Mulla on silmissä roskia kun kiitän uudestaan, pelastihan tämä ihminen pyyteettömästi meidän juhlapyhät. Lääkäri sanoo että tämä on se syy miksi hän aloitti oman praktiikan ja lähti pois isoista ketjuista, koska halusi voida auttaa silloinkin kun kukaan muu ei auta. Kylmäsuihketta, puudutus ja varttia myöhemmin lapsella on yksi puolikas varpaankynsi vähemmän. Varvas pakettiin, sukka päälle ja nähdään viikon päästä. Toivotan lääkärille ja vastaanoton naiselle vielä kerran hyvää kiitospäivää.





perjantai 16. marraskuuta 2018

vadelmia ja jalapenoja

Mun rakkaat, lahjaksi saadut Marimekon kauppakassit.



Ai mitä me ostetaan ruokakaupasta? No se vähän riippuu kaupasta ja viikosta, niin ja mielentilastakin. Kiireen määrästä ja mielentilasta se ehkä eniten riippuu, kun me ei olla kovin suunnitelmallisia syöjiä ja niitä vähiäkin suunnitelmia elämä välillä heittelee sinne ja tänne, kuten eilen illalla kun päädyin vähän yllättäin partiokokoukseen ja ruuanlaitto venähti iltakahdeksaan. Oltiin pahasti myöhässä ajatellen sitä alunperin suunniteltua päivällistä jonka valmistamiseen olisi helposti vierähtänyt tovi jos toinenkin ja lautaselta löytyi lopulta kotoisasti pastaa ja jauhelihaa. Muutama viikko sitten meillä elettiin sattuman kaupalla italianviikkoa, lasagnea, pizzaa, pastaa ja viimeviikolla jämähdettiin etelänaapurin ruokiin ja syötiin niin burritoja kuin tacoja ja nachojakin. Punaisena lankana tällä kertaa tarjouksessa ollut possunpaisti jonka haudutin uunissa pitkän kaavan mukaan mausteena vihreät chilit ja enchiladakastike. 


Lauantaina syötiin ruuaksi raclettea, helppoa ja mukavaa seurusteluruokaa.

Sunnuntaiaamiaiseksi oli tuoreita hedelmiä, paistettua luomukinkkua, röstiperunoita, munakokkelia ja vastaleivottuja vadelma-valkosuklaaskonsseja. 

Yhdysvaltain länsirannikolla ruuan hinta vaihtelee kaupasta riippuen ja siinä missä meidän viisihenkisen perheen ruokiin kuluu keskimäärin $1.100 kuukaudessa, voisi perheen ruokkia helpostikin puolella tästä rahasta. Toisaalta ruokaan voisi käyttää yhtälailla myös kaksinkertaisen tai jopa kolminkertaisen määrän rahaa valitsemalla toisen kaupan ja toisenlaiset tuotteet. Tämä tekee vertailusta vaikeaa, tai siis siksi meidän ruokakorin hinta ja sisältö kertoo enemmän meidän perheestä ja kulutustottumuksista kuin yleisestä hintatasosta tai ostoskulttuurista. Täällä meidän mäellä perheen keskitulo (mediaani) on $130,583 vuodessa ja 28.1% talouksista tulot ylittävät $200,000 vuodessa . King Countyn alueella vastaava lukema on $78,800 (11.8% suurituloisia) ja naapureissa Pierce Countyssa keskitulo on $64,434 ja Snohomish Countyssa $78,716. Koko maan tasolla talouden keskitulo on $57,617. 




Viimeiset possut menivät tähän riisipataan johon tuli riisin ja possun lisäksi papuja, paprikaa, maissia, tomaattia, chiliä, okraa ja korianteria. Kylkiäisenä paahdettuja jalapenoja ja maustamatonta luomujugurttia. 


Meidän naapurustosta löytyy yksi alueen parhaista ruokakaupoista. Niin hyvä, että moni ajaa sinne erikoistuotteiden perässä matkankin päästä. Kauppa ei ole halvin muttei kalleinkaan. Valikoima on loistava ja sitä mitä ei ole tilataan, vaikka noin keskimäärin kaikkea kuitenkin on, salmiakista merilevän kautta hummereihin. Ymmärrettävästi valtaosa ruokaostoksista tehdään tässä lähikaupassa, koska se nyt vaan on kätevää. Tietyt asiat ostetaan Costcosta, isojen pakkausten laatikkomyymälästä, mutta kun sekin sattuu olemaan melkein kulman takana voi sieltä käydä ohimennessään hakemassa vaikka grillibroilerin samalla kun tankkaa bensa-asemalla.

Mutta mitä meillä sitten ostettiin? Mitä maksavat banaanit, maito tai kananmunat?

Kävin viikon aikana kolmessa eri ruokakaupassa, tai oikeastaan Fredde hoiti sen tukkukeikan ja kuvasi siellä mulle sieltä ostettavien tuotteitten hintoja. Minä kävin lähikaupassa ja toimiston läheisessä kaupassa. Syön lasten kanssa yhdessä useimmiten lämpimän aamiaisen, koulussa kolmikko valitsee eväät ylitse maksullisen kouluruuan ja me aikuiset ostetaan lounasta tienpäällä. Päivällistä syödään kotona viidestä kuuteen kertaan viikossa. Kaupasta tarttuu siis mukaan ainekset aamiaiseen, lasten lounaisiin ja välipaloihin ja illalliseen. Ainakin kerran viikossa käydään ulkona syömässä.

1 taala oli eilen 0.9 euroa


Perheemme on sellainen tavallinen sekasyöjäperhe ja päivällisellä on miltei poikkeuksetta joko lihaa, kanaa tai kalaa. Pyrin kuitenkin ostamaan nekin luomuna. Sekä luomu että lähiruoka on meille tärkeitä asioita. 

Meillä syödään paljon marjoja (mansikoita, mustikoita, karhunvatukoita) sillä niitä on tarjolla ympäri vuoden edulliseen hintaan. Vadelmia löytyy jääkaapista miltei aina. Muita kotiin päätyviä hedelmiä ovat keltaiset kiivit, banaanit, mangot, appelsiinit, greipit, persikat, omenat ja tähän aikaan vuodesta klementiinit. Vihannespuolelta koriin hyppii erilaisia chilejä ja paprikoita, tomaatteja, sipulia, yrttejä, pikkuporkkanoita, salaatteja ja satunnaisesti perunoita. 

340g vadelmia tarjouksessa $2.99. Ostin muutaman rasian aamiaiseksi.


Jalapenot $1.99 pauna eli $4.40/kg

Toisin kuin monessa muussa osavaltiossa tai maassa meillä ruokakaupasta löytyy paitsi mittava valikoima viinejä ja oluita, niin myös laaja valikoima erilaisia viinoja; viskejä, ginejä, konjakkeja, brandyja, rommia, vodkaa ja liköörejä. Alkoholia voi myös myydä niin alessa kuin kanta-asiakastarjouksenakin. Esimerkiksi viineistä saa usein vielä ylimääräisen alennuksen jos ostaa kuusi pulloa kerralla. 



Myös apteekkiasiat hoituvat ruokakaupassa käydessä oli tarve sitten käsikauppalääkkeille tai reseptilääkkeelle. Sata tablettia Panadolia maksaa tarjouksessa $5.79 ja isompaan päänsärkyyn voi ostaa 1,000 buranaa yhdeksällä taalalla. Viikon kuluessa hain apteekkihyllystä niin käsikauppa- kuin respetilääkkeitäkin erilaisiin tarpeisiin. Tavallisten kipulääkkeitten lisäksi apteekkinurkkauksesta löytyy myös vitamiineja, luontaistuotteita ja homeopaattisialääkkeitä. Oma hyllynsä on varattu kainalosauvoille, rollaattoreille ja sidetarpeille.



Sieltä tukkukaupasta meille ostetaan niitä asioita joita kuluu enemmän, kuten maitoa, munia ja kahvia. Olen perheen ainoa kahvinjuoja ja keitän kahvini Keurigin kapselikeittimellä joten ostan kompostoituvia kahvipatruunoita sata kerrallaan. Samasta paikasta ostetaan muroja pahan päivän eli sen satunnaisen kiireisen aamun varalle, oliiviöljyä, pyykinpesuainetta, konetiskiainetta ja esimerkiksi vehnäjauhot leivontaan.

Tämä postaus on tehty yhteistyöpostauksena muitten Ulkosuomalaisten Blogien kanssa. Muiden ruokakoreista voit lukea alla olevista linkeistä:


Luomumaito ostetaan pahvilaatikossa josta löytyy 3 puolen gallonan tölkkiä. Kärryyn tulee ladottua yleensä muutama pahvilaatikollinen kerralla ja niille löytyy tilaa autotallin jääkaapista. 

Luomumunia menee vähintään se 24 munan laatikollinen viikossa eli niitäkin kannetaan kotiin tukusta.

Sata kuppia kahvia. Sillä ei mun kulutuksella kovin pitkälle pötkitä, mutta riittää se sentään noin kuukauden. 


6 litraa oliiviöljyä $26.99 eli $4.50/litra


6.2 litraa pyykinpesuainetta  ($2/litra) ja sillä huitelee 210 koneellista pyykkiä.



maanantai 12. marraskuuta 2018

ei se haittaa!

Elämä jatkaa tasaista kulkuaan kuin juna. 



Maanantaiaamuna kaikki kolme nukkuu nautiskellen arkivapaastaan. On veteraanien muistopäivä. Kello lähenee yhdeksää. Martta öhisee mun jaloissa koiranuntaan ja Fredden puolelta keittiönpöydän äärestä kuuluu samanlainen tasainen näppiksen naputus kuin omaltakin koneelta. Se tosin tekee töitä, mä kirjoitan blogia, surffailen somessa ja nautin siitä että juts nyt ei ole ihan kamala kiire. Mun ammatissa tähän aikaan vuodesta aletaan lakeutumaan loppusyksyn juhlapyhiin ja kiire vähenee. Viikon päästä on kiitospäivä, siitä alkaa joulunodotus.

Mun ja Martan yhteinen hetki syksyisessä metsässä. 


Lauantaiaamuna kirjoitin pitkän kirjeen ystäville ja jäin sen jälkimainingeissa pohtimaan onnea, sitä miten ihanaa meidän elämä on just nyt. Miten kerrankin voin istua kahvikupin ääressä kuuntelevana korvana, jakaa puhelinnumeroita ja nettisaitteja, kertoa mikä meillä on toiminut ilman että sanon että niin meilläkin. Me ollaan kaikki jotenkin hyvässä kohdassa, kukaan ei kipuile liiemmälti mitään ja me aikuiset ollaan työelämässä oikeissa paikoissa, sellaisissa joissa työ myös antaa eikä vain ota. Sellaisissa missä ei joudu kantamaan mukanaan jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta ja ajatusta siitä että pitäisi olla jossakin muualla.

Maan poliittisen tilanteen positiivinen puoli on se että nykyään politiikka koskee ja kiinnostaa kaikkia. Tättiksen luokan vaaleissa äänestettiin aseita vastaan, energiaveron puolesta ja demokraattiehdokkaat voittivat. 


Uusi koulu on osoittautunut meidän kolmikolle ihan loistavaksi paikaksi. Ehkä siksi että se on niin lähellä. Ehkä siksi että mulla on koulussa isompi rooli vanhempainyhdistyksen hallituksen jäsenenä. Ehkä siksi että siirtyminen uuteen katkaisi vanhan. Ehkä siksi että tiimi joka siellä on vastassa on niin poikkeuksellinen ja mahtava. Oikeasti kai ne kaikki yhdessä ja erikseen.

Koulun läheisyys on tuonut lasten elämään uudenlaista itsenäisyyttä kun sen sijaan että kuljettaisin niitä autolla sen alati myöhässä olevan koulubussin takia, ne kävelee tuosta aamuisin itsekseen. Tättis lähtee aikaisemmin valvomaan pienempien koulutien turvallisuutta ja jannut sitten perässä kahdestaan. Iltapäivisin kuljetaan toiseen suuntaan, nakataan reput sisään ovesta ja huikataan että me mennään ulos leikkimään... menkää vaan.

Tättis on kulkenut elämässään niin valtaisan pitkän matkan ja saapunut kohtaan missä se itse tiedostaa, paremmin kuin useimmat aikuiset omat kehityskohteensa. Sitä voi hyvin nykyään muistuttaa kun käyttäytymismallit käyvät ahtaaksi että nyt oot rakas aika autistinen.  Yhtenä iltana se kertoi pohtineensa ammatinvalintoja ja miettineensä että ehkä olis parempi valita sellainen työ missä ei kauheesti tarvita sosiaalisia taitoja, mutta jatkoi sitten että hän on kuitenkin oppinut ihan valtavasti ja vielä on monta vuotta aikaa ehtiä oppimaan lisää. Voi miten oikeassa oletkaan lapseni.

Kahdeksanvuotiaat pojat on aivan mahtavia. Ne on yhtäaikaa isoja ja pieniä, enimmäkseen vielä aika pieniä kuitenkin. Kumpikin näkee arjen komiikkaa itsessään ja kyllä meillä nauretaankin ihan yhdessä kaikille sattumille ja tapahtumille, sillä niitähän meillä edelleen riittää. Tälläkin hetkellä tuijottelen tuota halloweeninjälkeistä keinoveritahraa pellavaisessa sohvakankaassa ja mietin että mitenköhän se siitä lähtis. Ei taida lähteä mitenkään. Freddeä se häiritsee enemmän, saattaa joutua ostamaan uuden sohvan. Jannuillekin voi muistutella mitä terapiassa on sovittu, kuten siitä että kädet voi pyyhkiä ruokailun, liukumäkeä voi kokeilla ja että kaveriselkkauksista selviää yhdessä aikuisen kanssa kun vaan pyytää apua.

Niin että elämä on aika seesteistä ja onnellista. Autossa laitan joulumusiikin soimaan, onhan se vähän aikaista mutta ei haittaa.



Vasemman jalan varpaitten kippura kavaltaa ettei mies ehkä kuitenkaan ole ihan niin rentona kuin kädenheilautus, mutta myös pelkoa voi harjoitella taltuttamaan. 

perjantai 2. marraskuuta 2018

villi pohjola


Ihan muina naisina siellä puun takana. 

Me istutaan autossa elokuvateatterin tyhjällä parkkipaikalla ja mä kuvaan vapitilaumaa joka on siirtymässä joenpenkereeltä siihen meidän eteen parkkipaikalle. En ole koskaan nähnyt vapitia muualla kuin eläintarhassa. Vapitinaaras katsoo meitä kysyvästi, vähän kuin haastaen muun lauman kuikuillessa sen takana mutta rohkaistuu pian kulkemaan auton keulan editse nurmialueelle. Se kääntyy ja katsoo odottavasti taakseen ja pian naarasta seuraa uros, toinen naaras ja vasa. Lopulta parkkipaikalla on liki kolmekymmentä hirvieläintä ja siellä joenpenkalla vielä ainakin parikymmentä lisää. Niitä ei kiinnosta ihmiset autoissaan, me ja muut jotka ovat tulleet ihailemaan lauman siirtymistä. Soitan poliisin numeroon, ilmoitan että maantien vieressä, elokuvateatterin pihalla on kymmeniä vapiteja jotka näyttävät olevan matkalla maantien toiselle puolelle, läheisen highschoolin pihamaan vehreälle nurmelle. Poliisi kysyy minulta tarkentavia kysymyksiä: ”Ai siinä Hwy 101:n luona, lähellä koulua? Siis matkalla tien ylitse? Jaa, jaa” On selvää ettei tilanne ole poliisin mielestä vakava huolimatta siitä että mä näen suuronnetomuuden ainekset edessäni... kymmeniä hirvieläimiä, vilkas maantie, koulu täynnä koululaisia.



Lapset kysyy mitä poliisi sanoi. Samalla kun vapitit lähtevät ylittämään tietä kerron että poliisin vastaus oli samansuuntainen kuin jos joku meidän naapureista soittaa ja sanoo että niitten etuovella, pihalla tai kadulla on karhu. Lauma vapiteja on Oregonin rannikolla selkeästi ihan yhtä tavallinen näky kuin meillä äitikarhu kaksosineen. Poliisi ei tule, koska tilanne on niin tavallinen eikä sitä katsota mitenkään uhkaavaksi. Yksi turhautunut naapuri jopa puuskahti karhuista että hän ei ymmärrä miksi poliisi aina sanoo hänelle samat jaaritukset karhuista, kuinka ne olivat täällä ennen meitä, ovat alueelle natiiveja ja niitten kanssa pitää vaan yrittää tulla toimeen, silleen samalla tavalla kuin muittenkin naapureitten kanssa.

Vapitit ylittämässä tietä.


Muutama viikko takaperin me siivottiin Fredden kanssa meidän autotallia. Kamat oli levällään pitkin ajoluiskaa ja autotallia, roskis siinä keskellä. Silmäkulmasta vilahtaa jotakin mustaa ja Fredde nykäisee mua hihasta; “Katso kuka tuli kylään!” Siinähän ne, tyynenrauhallisesti kaivavat meidän roskia parisataakiloinen karhu lapsineen. Tartun vesiletkuun ja suuntaan suihkun karhuihin, karjaisen syvin suomenkielisin kirosanoin että antakaan perkele mun roskien olla. Perkele on toimiva, siinä on pontta ja ärrää, vesi suihku tehostaa sanomaa, karhut luikkivat saaliinsa kanssa metsään ja minä perässä metsänreunaan. Roskapussi on pudonnut siihen vähän matkan päähän, karhunpojat katsovat mua puusta ja emo puun takaa. Jos se osais puhua, sanois varmaan että hullu tuo suomalainen muija. Naapurin verhot heilahtelevat aikansa ennenkuin naapuri siirtyy ulos seuraamaan mun ja nallejen asemasotaa. Aina kun emokarhu pyrkii roskapussille karjahtelen seuraavat perkeleet ja suihkin nallea paineella. Lopulta nallet siirtyvät etsimään helpompaa lounasta jostakin muualta ja hullu suomalainen nainen hakee roskansa takaisin roskikseen.

Tässä tämänvuotiset karhukaksoset roskien kimpussa.


Fredde nappaa aamulla kuvan talon ohitse kulkevasta ilveksestä. Ilvesten polku on kulkenut meidän talon ohitse kaikki nämä vuodet. Aina välillä joku laittaa kuvan kissasta asukasyhdistyksen someryhmään ja kysyy kuka on hukannut valtavan kissan. Eka kysymys on onko kissalla häntää, jos ei ole se on ilves eikä kenenkään lemmikki. Puumaa ei kukaan erehdy luulemaan kotikissaksi, onhan se suurin pienistä kissapedoista, painoa niillä on satakuntakiloa ja mittaa nenästä häntään reilut kaksi metriä. Puumia näkyy harvemmin, meidän naapurustossa on tehty meidän täällä asumisen aikana kolme havaintoa puumasta, silti ne ovat läsnä.

Meidän ilves.


Aamulla on vielä pimeää kun päästän Martan pissalle etuovesta. Koira miltei törmää kadulla jolkottelevaan kojoottiin. Kojootti katsoo koiraa, koira katsoo kojoottia. Kojootti jatkaa matkaansa ja kääntyy aina välillä katsomaan meitä. Metsästä kuuluu huuhkajien jutustelu. Kojoottien yöllinen ulvonta kuulostaa pelottavalta mutta liittyy harvemmin saalistamiseen sillä kojootit saalistavat useimmiten yksin, joskus pareissa. Sen sijaan kutsuhuudot ja kojoottien välinen keskustelu kaikuu yön pimeydessä herättäen niin ihmiset kuin eläimetkin.

Tämä ei ole huuhkaja vaan täpläpöllö johon törmäsin metsäpolulla ihan päiväseltään. Itseasiassa aika harvinainen otus amerikan viirupöllön viedessä siltä elinsijaa. 


On kiehtovaa jakaa oma reviirinsä suurpetojen kanssa. Washingtonin osavaltiossa on 7,6 miljoonaa ihmistä joista noin 5 miljoonaa asuu Seattlen kaupungin läheisyydessä Everettin ja Olympian välisellä alueella. Osavaltiossa asuu myös 50,000 kojoottia, noin 25,000 mustakarhua, 2,100 puumaa ja 70 harmaakarhua. Yhteenotot ihmisen ja suurpetojen välillä ovat kuitenkin harvinaisia. Viimeisen sadan vuoden aikana karhu on tappanut yhden ihmisen, puuma kaksi. Itseasiassa on noin tuhat kertaa todennäköisempää joutua salamaniskemäksi kuin puuman hyökkäyksen kohteeksi.

Me ja meidän kojootit, ilvekset ja karhut ollaan tukevasti siellä keltaisen ovaalin sisäpuolella.