keskiviikko 22. toukokuuta 2019

tasaista tavallista


Se huutaa yläkerrassa niin että varmasti kaikki tietää muutaman korttelinkin päässä. En voi mitään, mutta jotenkin mulle tulee mieleen herttakunigatar Liisa Ihmemaassa tarinasta, melkein odotan että se huutaa: Pää poikki!!!! Hetiii pää poikki! Herttakunigattaren valta on raivokasta. Syytetyn alahuuli väpättää kun se kuiskaa mun korvaan että se vaan sanoi että se antaa toisen aasille porkkanoita. Se oli vitsi, eihän mulla edes ole 63:a porkkanaa. Herttakuningatar kuulee yläkerrasta kuiskauksen ja karjuu ettei hänen aasilleen saa antaa porkkanoita, että se kasvaa liian suureksi 63:sta porkkanasta. Lupaan ettei kukaan syötä hänen kuvitteelliselle aasilleen porkkanoita. Syyllistä muistan ettei vitseillä ole tapana toimia kovin hyvin siskon kanssa. Siskon kanssa pitää olla silleen täsmällinen ja selkeä, ainakin jos haluaa pysyä hengissä. Herttakuningatar on aika huumorintajuton.



Lauantaina Fredde hakee mut lasten kanssa töistä ja me pysähdytään kotimatkalla viereiseen panimoon. Heti kun me noustaan autosta meitä vastaan parkkipaikalle kävelee vaalea nainen revityissä farkkushortseissa, pesislippiksessä ja isoissa aurinkolaseissa leveästi hymyillen. Nainen naurahtaa että jos me ei törmätä satojen mailien päässä viinitilalla niin sitten ainakin panimossa, hän istuu oman perheensä kanssa siinä patiolla, lapset pelaa lautapeliä ja aikuiset juttelee oluen ääressä. No meidän reksihän se siinä.



Peruutan ulos autotallista. Tättis hihkuu että katsokaa, katsokaa, katsokaa tota... katson Tättiksen osoittamaan suuntaan enkä näe yhtään mitään. Lähden ajamaan ja tyttö osoittaa taas taivaalle, nyt minäkin näen sen, laskuvarjohyppääjään joka mun maallikon arvion mukaan on jo aika lähellä maata eikä varmastikaan ole ajatellut alunperin laskeutua meidän naapurustoon. Ajan lauman tanssitunnille ja käyn katsomassa mihin se laskuvarjotyyppi päätyi. Se puhuu koulun kentällä puhelimeen, avaan auton ikkunan ja kysyn tietääkö se missä se on... annan osoitteen jonka mies toistaa puhelimeen. Kaikenlaista sitä sattuukin.

Olen lääkärissä. Taas. Kuudes kerta muutaman viikon sisään. Päivystys, päivystys, päivystys, ensiapu, erikoislääkäri ja nyt taas omalääkäri. Olen ollut sairaana yli kuukauden. Keuhkokuume istuu sitkeässä ja omalääkäri määrää taas uusia lääkkeitä sen jälkeen kun reputan keuhkojen toimintakokeen.  Olen suorastaan nolona kun ystävät, työtoverit ja naapurit kysyy olenko jo terve, no en ole – vieläkään. Ihmiset katsoo mua hämmentyneenä, ikäänkuin ne ei tietäis mitä sanoa seuraavaksi. No ei ne kai tiedäkään. Kahden viikon päästä taas takaisin jos ei kuume yllätä ennen sitä. En muista koska olisin kävellyt kolmensadan metrin matkan koululle.



Istun neukkarissa puheterapeutin ja opettajan kanssa. Puheterapeutti kysyy onko mulla vanhempana jotain mielipidettä Kentsun haasteista tai vahvuuksista. Vastaan ja puheterapeutti nyökkää kirjaten samalla mun vastauksen kaavakkeeseen. Keskustellaan puheterapian edistymisestä, siitä miten jannu periaatteessa osaa erottaa ässän ja zetan, että sen pitäis vähän hidastaa tahtia. Puhutaan siitä miten englanninkielessä on kymmenen erilaista ärrää, että ärrän oppiminen on vähän haastavaa mutta sanapareissa tapahtuu kuitenkin edistystä hissukseen. Mietitään miten pojan oppimista tuettaisiin parhaiten taas ensivuonna, mitä neljännen luokan opettajan olis hyvä tietää jotta lapselle annettaisiin parhaat mahdolliset edellytykset onnistua. Mietitään taas kuvallisia ohjeita ja pienryhmätyöskentelyn tärkeyttä uusien asioitten yhteydessä.



Asiakkaan kissa istuu mun selän takana ikkunalaudalla. Se hengailee meillä kun asiakkaan koti on myynnissä. Täydenpalvelunkiinteistövälittäjä iskee jälleen. Meillä on hoidettu asiakkaitten kissoja ja koiria ja joskus lapsiakin. Miksi ei? Istun koneella ja kasaan markkinointimateriaalia asiakkaan kodin myyntiin. Kampanja Instaan, toinen Facebookiin ja kolmas Linkediniin. Käyn lemmikkieläinkaupassa ostamassa asiakkaan kissalle herkkuja.

Elämä soljuu eteenpäin tavallista rataansa. Arkea arkisine sattumineen. Sellaista täydellisen epätäydellistä ja ihanaa elämää. Hetken mietin sitä vanhempaa joka arveli että kolmen erityislapsen kanssa elämä on rankkaa... elämä on vähän tarpeettoman haastavaa keuhkokuumeen kanssa.



torstai 2. toukokuuta 2019

äiti meni rikki

Onneksi sillä on kuitenkin kypärä ja suojat vaikkei hampaita pesekään. Mieluummin aivot ja tekarit. 



Kysyin meidän pojilta eilen illalla että montako kertaa ne on pesseet hampaansa viimeisen viikon aikana. Jannut katsoi toisiaan ja sitten sormiaan, lopulta yksi vastaa neljä ja toinen sanoo kuusi. Kurtistan kulmiani ja kerron että oikea vastaus on neljätoista. Kysyn niiltä että onko niin että jos mä olen sairaana niitten hampaat saa pudota suusta? Niinkö? Vastaukseksi tulee jotain epämääräistä mutinaa ja mä jatkan samaan hengenvetoon että ilmeisesti meillä ei viikkoon ole myöskään pesty kertaakaan käsiä tai harjattu hiuksia, koska äiti ei ole käskenyt. Tiedän oikein hyvin että niitten hiukset on harjattu kyllä päivittäin ja kädet nyt on pesty ainakin kylvyssä käydessä mutta onhan se totta että tämä perhekone ei kulje samalla tapaa kun mutsista ei ole potkimaan persauksille jokaisessa välissä. Faija kyllä hoitaa minkä ehtii, muistaa ja pystyy mutta se nyt ei vaan ole sama asia. Muistutan itseäni että maailma on täynnä lapsia joiden vanhemmat ei osaa, jaksa tai pysty välittämään.

Tässä on paperisatoa repusta kyllä vähän pidemmältäkin ajalta. 


Nuorin on koko viikon ostanut hodarin lounaaksi ja sen veli oli tosi ylpeä omasta suorituksestaan, olihan se sentään saanut vähän monipuolisuutta ruokalistaan syömällä pitsaa, hampurilaisen ja hodarin. Huokaan ja vannon että musta on pakkaamaan niille eväät huomenna vaikka pöytään nojaillen. Ymmärrän ihan hyvin että kyllä ne hetken hengissä pysyy vähemmän terveellisin eväinkin, mutta heitteillähän ne on vähän olleet - lapsiparat. Aamiainenkin on ollut omatoiminen ja kun kaksi kahdeksanvuotiasta saa laittaa aamiaisensa omatoimisesti kuuluu listalle muroja, paahtoleipää, hilloa ja nutellaa. Enemmän hilloa ja nutellaa kuin paahtoleipää. Jonkun toisen hoidettavaksi jää ne murut, hilloklöntit ja maitolammikot keittiön tasoilla. Onneksi on Fredde. Muistutan itseäni että maailma on täynnä lapsia jotka ei saa ruokaa ollenkaan. 

Katsokaa miten mahtavan pikkuisen kakun mä sain! Kesäkurpitsaa, sitruunaa ja pistaaseja... kotona rakkaudella leivottua. 


Mun viimeinen viikko on mennyt sängystä sohvalle ja sohvalta yläkerran löhötyynyille siirtyillessä. Mukana on kulkenut kupillinen teetä, laatikollinen nenäliinoja, ilmankostutin ja kuumemittari. Tiistaina valikoimaan lisättiin antibiootit ja ventoline kun Fredde kärräs mut lääkäriin ja se täti siellä sanoi että mulla on keuhkokuume. On ollut pakko hidastaa kun ei enää päässyt eteenpäin vaikka kuinka yritti. On ollut pakko levätä kun ei kertakaikkiaan enää kyennyt tekemään töitä kuin vartin kerrallaan. Onneksi sattui hyvään väliin, rauhallinen hetki työrintamalla mutta on myönnettävä että me ollaan Fredden kanssa mietitty että jotenkin tätä mun työsysteemiä pitäis saada vähän vähemmän haavoittuvaiseksi, tällä hetkellä kun mua ei korvaa mikään eikä kukaan. Tarkoittaako se sitten sitä että palkkaan itselleni assarin vai miten tän kanssa edetään, mutta jotain tarttis vissiin tehdä.

Viimeisten päivien maisemakuvaa...


Kukkalähetti tuo mulle ihanat kukat miedän toimiston jengiltä. Ystävä piipahtaa ovella tuomassa leipomansa pikkukakun. Naapuri ruokkii meidät kanakeitolla ja vastaleivotulla leivällä. Toinen naapuri käväisee hakemassa Martan lenkille. Fredde tekee töitä yläkerrassa kun se ei halua jättää mua yksin kotiin – niitä pieniä rakkauden tekoja.

Katson kalenteria ja peruutan taas seuraavan päivän menot. Ehkä ensi viikolla sitten taas.

Kukkia toimistolta. 




keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

sairastupaa ja muuta


Kahvikuppi lämmittää käsiä ja tuntuu hyvältä aamun viileydessä. Hörppään ja poltan melkein kieleni. Moottoriöljyä, sanon lapsille kun ne katsoo mun mustaa kahvia. Mustaa. Ei maitoa. Ei sokeria. Moottoriöljyä. Lapsi maistaa ja irvistää, naurahdan. Kolmatta päivää töissä kotona. Ensin yksi sairas lapsi, nyt niitä on jo kaksi. Kevätflunssa, ei sen kummempaa. Yläkerrasta kuuluu puheensorinaa, annoin niille luvan pelata. Ei varmaan olis pitänyt, mutta saan tehtyä töitä kun ne saa hetken olla tableteillaan. Tehdään kohta jotain muuta, vaikka legoja. Josko huomenna pääsis takaisin maailmaan... tapaamisiin, toimistolle.



Ulkona paistaa kevätaurinko, Martta lepää mun jaloissa ja sähköposti kilahtelee tasaista tahtiaan. Rakennan tarjousta, kirjoitan blogia, suunnittelen markkinointia. Pitäis tilata tatskoja koulun karnevaaleihin. Nostan pöydän yläasentoon ja lasken sen tovin päästä takaisin ala-asentoon. Tykkään tästä uudesta työpöydästä vaikka säännöllisesti mun kahvikupillinen ajelee sitä ylös ja alas osuessaan hipaisunappeihin.

Tää jannu tokaa kertaa elämässään skeitillä. 


Perjantaina oli Tättiksen synttäribileet. Muistin taas kerran miksi on huono ajatus olla ainoa aikuinen viidentoista lapsen lastenjuhlissa, ja miksi viimeiset vuodet kotikutsuilla on ollut aina vain muutama lapsi kerrallaan. Ei auta vaikka ne on jo aika isoja, silti meillä oli liian monta kaatunutta juomaa ja tahmeat lattiat. Tytöillä oli kivaa ja se oli tärkeintä. Ne maalas kukkaruukkuja, leikki rikkinäistä puhelinta, pelas twisteriä ja metsästi pääsiäismunia. Itse tehty jäätelökakkukin maistui ja ne viisitoista pitsaa jotka yksitellen paistoin. Joku käytännöllisempi tyyppi olis ehkä paistanut pitsan uunipannulla ja unohtanut ajatuksen siitä että jokainen saa itse tehdä omansa. Minä pyyhin hikeä otsalta, söin irtareita, luuttusin lattioita, laastaroin sormia ja etsin sopivaa säilytyspaikkaa hampaalle joka yhdeltä juhlijalta lähti kesken juhlien.

Bileet ja pääsiäiskakku.


Se pieni kiinalainen tyttö, Tättiksen paras ystävä - Anna - jäi juhlista yökylään. Anna on maailman helpoin vieras ja vuodessa englantikin on alkanut sujumaan ihan kohtuullisesti. Ne nyt on toistensa luona yökylässä muutenkin harva se viikonloppu, joko Tättis Annalla tai Anna meillä. Mä tiedän jo että Anna tykkää pitsasta ja spagetista. Tiedän että jauhlihakastike ja pekoni on hyvää, pannarit ihan jees mutta vohvelit parempia, kertaalleen paistoin lettujakin. En tiedä mitä Tättis syö heillä ollessaan mutta ei se ainakaan kovin nälkäisenä ole tullut kotiin. Lauantaiaamuna olin kuitenkin lähdössä töihin ja koska sunnuntaina oli pääsiäinen en paistanut pannareita tai vohveleita vaan viittasin ruokakomeron suuntaan ja sanoin että syökää muroja tai vaikka paahtoleipää. Pieni kiinatar katsoi aamiaistarjoiluja pää kallellaan, osoitti Kentsun paahtoleipää ja kysyi kiinnostuneena mitä se on. Sen jälkeen hän osoitti voirasiaa ja kysyi onko se kenties juustoa. Voitelin työlle paahtoleivän ja ojensin sen lapselle. Hän maistoi varovaisesti yhdestä kulmasta ja lausahti vähän epäilevän tuomionsa: ”It's okay... I guess.” Joskushan ihmisen on se ensimmäinen paahtoleipänsäkin syötävä.

Keitän itselleni lisää kahvia, nappaan kupin matkaan ja loikin yläkertaan katsomaan mitä meidän potilaat puuhailee. On keskiviikko, ulkona on keväinen auringonpaiste.

Pääsiäisenä lauma ajoi keskenään pyörillä koululle leikkimään. Mietin miten niitten reviiri on kasvanut vaikka eihän se edelleenkään kovin laaja ole, meiltä koululle on matkaa muutama sata metriä, sen verran ettei ihan voi huudella kotipihalle. Me käytiin Fredden ja Martan kanssa vaklaamassa niitä  ja jatkettiin matkaa lenkille. Lampaan muhiessa uunissa naapuri tarjoili maistiaisia autotallipanimostaan ja me nautittiin pihalla ihanasta kevätpäivästä. 

Pääsiäisbrunssi. 


keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

yksitoista




Sinä päivänä kun synnyit, satoi maahan myöhäisin lumi koskaan. Kahden suomalaisen vanhemman amerikkalainen lapsi syntyi sattuvasti hyiseen säähän lämpimän huhtikuisen auringonpaisteen sijaan. Siitä aamusta on tänään yksitoista vuotta. Katson sinua farkkuhaalareissasi olohuoneen sohvalla. Ranteessa kimmeltää uusi ranneketju, se vanha kun oli jo jäämässä lyhyeksi. Olet itse valinnut vaatteesi syntymäpäivälahjoistasi, kampasit hiuksesikin ihan itse. Tarjosin apua muttet huolinut, et tarvinnut enää. Katson sinua, lumen lapsi. Katson sinua rakkaudella ja pohjattomalla ylpeydellä. Minun esikoiseni. Miten minusta onkaan lähtenyt mitään noin hienoa ja kaunista.

Olet kasvanut vuodessa lapsesta jonnekin orastavan naiseuden kynnykselle. Elät tunteiden sekamelskassa ja mielesi vaihtaa suuntaa kuin pyörteinen myrskytuuli. Elämäsi on murroksessa. Et aina huomaa miten tärkeä olet veljillesi, olet isosisko ja pikkuveljet on lähinnä aika rasittavia. Sinäkin kyllä rakastat. Vähän salaa. Tiukan paikan tullen puolustat tulisesti. Heille olet koko maailma, niin minullekin. Minä rakastan sinua.

Olet kasvanut vuodessa myös fyysisesti. Pääsi on jo minun olkapääni yläpuolella ja aamuisin kenkämme tahtovat mennä sekaisin. Lastenvaateliikkeet ovat taaksejäänyttä elämää ja katson vähän kaihoisasti kevätmekkoja kauppojen ikkunoissa. Sinä haluat revityt farkut ja t-paidan. Minä rakastan sinua.

Olet kasvanut vuodessa ihmissuhdetaidoissasi. Olet viimeinkin löytänyt ihan oikean ystävän. Sellaisen jonka kanssa jaat ne suurimmat salaisuudet, ilot ja surut. Ystävän jonka kanssa vaihdat varmasti satoja tekstiviestejä viikonlopussa. Jokainen meistä tarvitsee ystävän ja olen onnellinen siitä että olet löytänyt sellaisen. Minä rakastan sinua.

Olet kasvanut vuodessa tanssijaksi. Vuosi sitten olit vasta aloittanut. Nyt sinulla on soolo tanssikoulun kevätnäytöksessä kahdessa esityksessä ja odotat kilpatiimin pääsykokeita. Tanssinopettajasi sanoo että olet taitava, että olet kehittynyt ihan valtavasti ja että kova työnteko näkyy. Tanssinopettajasi sanoo että olet ystävällinen ja autat jokaista muuta tanssijaa, että olet ilo jokaisella tanssitunnilla. Olet löytänyt oman juttusi. Siinä missä minä lapsena vihasin tanssitunteja, sinulle ne ovat päivän paras hetki, ja haluat mennä tanssitunnille tänäänkin, syntymäpäivänäsi. Minä rakastan sinua.

Olet kasvanut vuodessa. Menet syksyllä yläkouluun ja minua jännittää enemmän kuin sinua. Sinulle on tärkeintä että sielläkin saa tanssia. Vuodet menevät niin nopeasti ja tiedän jo että ennen kuin huomaankaan olet aikuisuuden kynnyksellä. Onneksi olet kuitenkin vielä aika pieni. Tulet meidän aikuisten väliin nukkumaan, halaat ja kiipeät syliin. Minä rakastan sinua.

Hyvää syntymäpäivää!



sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

keväthype




Me ollaan menossa keskellä kevään hypetystä, siis sitä juhlasta ja lomasta toiseen loikintaa. Tänä vuonna hypetys on ollut ihan erityisen hypeä sillä me saatiin ekaa kertaan vuosiin vieras Suomesta.



Meille suomivieraat ovat sen verran harvinaista herkkua että sitä ihan ilokseen toimii viikonpäivät matkaoppaana esitellen omaa elämäänsä. Turistikohteet jäi aika vähiin ja vieraalta jäi tällä erää kokematta ne monet ”pakolliset”. Sen sijaan tarjolla oli panimoita, viinitiloja, koulutapahtumia ja aika tavallista arkea. Muistin taas että se mikä on mulle arkipäiväistä, ei välttämättä ole sitä ollenkaan vieraalle ja meidän tavis ruokakauppakin voi vieraalle näyttäytyä loistavana retkikohteena.



Samalla tehtiin vähän työprojekteja ja sivutuotteena syntyi myös ulkomaille muuttamisesta kertova vlogipostaus. On muuten aika kätsää kun perheestä löytyy videoguru ja tuottaja.



Viikko vierähti nopeasti kierrellessä näitä meidän kulmia, esitellessä meille rakkaita ja tärkeitä juttuja siinä sivussa. Kun vieras oli saateltu takaisin lentokentälle ja kohti Suomea me pakattiin kipsut ja kamsut ja lähdettiin kevätlomalle.



Siinä missä Suomessa hiihtoloma on se kevään lomabreikki on täällä kevätloma vastaava ja sosiaalisesta mediasta voi seurailla ystävien ja tuttavien matkailua. Nopealla skrollauksella voi vilkaista kuvia Japanista, Saksasta, Hollannista, Uudesta Seelannista, Karibialta, Floridasta, Meksikosta, Hawaiilta... ja sitten on meidän kaltaiset automatkailijat jotka pyörivät niin Grand Canyonilla, Kaliforniassa kuin meidän tavoin Oregonin rannikolla. Tuntuu siltä että kaikki on jossakin.


Kolmenkopla.

Nousuvesi

Depoe Bayn vesi on huikaisevan turkoosia.

Merileijonat yrittävät kiivetä kalustusalukseen.


Ensi viikolla onkin sit Tättiksen synttärit, synttärijuhlinnat ja vielä hännän huippuna pääsiäinen. Onneksi sen jälkeen saadaan hengähtää hetki ennen äitienpäivää ja jannujen synttäreitä.




torstai 4. huhtikuuta 2019

Oletko onnellinen?




Ystävä kysyy olenko onnellinen, tai ei se multa sitä varsinaisesti kysy vaan jokaiselta joka sattuu somessa kysymykseen törmäämään. Vastaukset vaihtelevat jokaisen elämäntilanteen ja kai vähän tunnelmankin mukaan – olen, en ole, olen surullinen, olen onnellinen, olen aina joskus onnellinen... Vastaan omasta puolestani ja jään vastausten viidakossa pohtimaan onnellisuuden määritelmää, mitä tarkoittaa olla onnellinen? Tutkimusten mukaan suomalaiset ovan maailman onnellisin kansa. Mutta miten onnellisuus määritellään? Onko onnellisuus kuitenkin ainakin jossakin määrin subjektiivinen ja yksilöstä toiseen vaihteleva käsite johon vaikuttaa ihan valtavan moni asia riippuen meidän jokaisen taustasta ja kokemuspohjasta? Voiko onnellisuutta edes mitata tutkimuksella, vai mittaako tutkimus kenties jotakin muuta kuten amerikkalaistoimittaja Michael C. Moynihan videossaan vihjaa?

Suomea maailmalle! Onhan se nyt aika hyvä maa...


Moni suomalainen vaikuttaa tyytymättömältä, mutta onko tyytymättömyys ehkä kuitenkin lähinnä tapa, sanoohan vanha sananlaskukin että se jolla onni on, sen kätkeköön. Onko turvallisempaa vähän narista ja olla tyytymätön, ikäänkuin hyvän onnen amulettina pahaa päivää vastaan.

Minä vastasin aamuiseen kysymykseen olevani onnellinen. Mutta miten minä mittaan omaa onnellisuuttani? Miksi minä olen onnellinen, entä minkälaiset asiat tekevät minusta onnellisen.

Vastasin että minun onnellisuuteni asuu siinä pellavapäisen pojan aamuisessa tuhinassa olohuoneen sohvalla, se asuu siinä että olen kiitollisuudella saanut kolme lasta. Minun onnellisuuteni on siinä että perheen esiteini uskaltaa tuittuilla ja haastaa, olla oma itsensä vaikka helpompaa varmasti olis jos haastais vähemmän, mutta se että se kokee olevansa riittävän turvassa, että se ei pelkää rakkauden loppuvan kun se läimäyttää oven ja julistaa taas kerran miten hirvittävän epäoikeudenmukaista sen elämä on. Minun onnellisuuteni syntyy tästä valtavasta rakkauden ja luottamuksenosoituksesta. Olen vähän kateellinenkin sillä minulla ei ollut mahdollisuutta samaan.

Tätä onnea ei voi eikä halua kätkeä.


Minun onnellisuuteni on yli neljännesvuosisataisessa parisuhteessa, siinä että toinen laittaa mun auton valmiiksi aamulla kun tietää että olen jo myöhässä tai soittaa ja sanoo käyvänsä kaupassa. Ne on niitä arjen huomaamattomia rakkaudentekoja, katse ruokapöydän ylitse, kevyt hipaisu, luottamus siihen että yhdessä vedetään. Se on yhteinen oluthetki työpäivän jälkeen ja hellämielinen vinoilu milloin mistäkin. Jokaisessa sanassa kuitenkin useimmiten se sama sisältö – minä tahdon rakastaa sinua tänäänkin.

Melukylän lapset.


Onnellisuus on siinä että saan aamuisin lähteä työhön josta pidän ja tehdä jotakin sellaista mistä pidän. Että meillä molemmilla on yhtäläinen mahdollisuus tehdä työtä josta nauttii, että vastuu on jaettu. Se on onnellista. Sekin on onnellista että on koti. Paikka johon iltaisin tulla, jossa tuntee olevansa rakastettu, missä levätä ja kokea turvallisuudentunnetta.


Onnellisuus löytyy myös metsän polulta, aamukahvin tuoksusta, sateenropinasta ja keväisestä auringonpaisteesta narsissien ojennellessa katsetta kohti lämpöä.

Aamuhetki ihan yksin. 


Olen etuoikeutettu. Olen kiitollinen. Ei elämä ole täydellistä muttei sen kuulukaan olla. On onnellisuutta nähdä vastoinkäymisten ja haasteitten lävitse, ettei elämä ole haastanut niin paljon ettei enää kykenisi näkemään. Onnellisuus ei ole staattinen tila ja on ollut aikoja jolloin voisin sanoa etten ollut onnellinen. On ollut kipeitä ja vaikeita jaksoja elämässä, liian kipeitä, tai ehkei sitten kuitenkaan. Jokainen niistä ajanjaksoista on rakentanut minua ihmisenä, kasvattanut, eikä yksikään niistä ole turha.

Moni sanoo suomalaisten onnellisuuden johtuvan siitä että yhteiskunnan turvarakenteet ovat valmiina ottamaan vastaan jos elämä pettää alta. Toinen sanoo että onnellisuuden salaisuus piilee tasa-arvoisuudessa ja suomalaisessa koulutuksessa. En tiedä. Ehkä niin. Itse näen ongelmallisena sen jonkinlaisen yhteisöllisyyden puutteen, sen että ne turvarakenteet ovat niin vankat ja vahvat, että on helppoa olla tyytymätön silloinkin kun voisi oikeastaan olla ihan vaan onnellinen.

Oletko sinä onnellinen?

Onnellista on olla kevätiltana pihanuotion äärellä. 


lauantai 23. maaliskuuta 2019

eka kerta lentokoneessa

Siellä se on, istuimen alla. 



Martta oli viimeviikolla elämänsä ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Joo, joo, se on palveluskoira ja koulutettu ja rauhallinen ja ihan mitä vaan haluat sanoa ja ajatella, mutta se on silti eläin. Se on nuori ja eka kerta on aina eka kerta, sillekin koiralle joka on selviytynyt hermoilematta niin hiihtohissistä kuin kaivosjunastakin. Mielessä kummitteli ne satunnaiset uutiset siitä miten palveluskoira sekosi lentokoneessa ja söi handlerin aiheuttaen satojen tuhansien laskun tai karkasi koneessa handlerilta tai ei nyt muuten vaan kyennyt olemaan erityisen palveleva, niin että eka kerta on eka kerta.

Ravintolassa tuolin alla.


Siinä me sitten oltiin. Turvatarkastuksessa. Lapsi, koira ja minä. Oli siinä ne kaksi muutakin lasta ja viisi laukkua ja koiran matkakennel ja mies, mutta mä keskityin lähinnä siihen yhteen lapseen ja koiraan. Lapsi läpi ensin. Sitten minä ja koira. Piip. Lapsi näyttää huolestuneelta ja sanon sille ettei mitään hätää. Ajattelen heti Martan pantaa, siinähän on sellainen valtava metalliklöntti lukkona. Piip. Lentokenttävirkailija kysyy voitaisko me tulla uudestaan läpi erikseen. Näytän koiralle käsimerkin ja se istuu odottamaan. Kävelen läpi portista ilman piippauksia ja näytän koiralle käsimerkin ja se tulee rauhallisesti läpi portista. Piip. Olen vähän voitonriemuinen ja sanon virkailijalle että mähän sanoin et se on koiran kaulapanta. Virkailija kysyy voiko koiraan koskea ja tarkistaa sen liivin ja pannan, näytän Martalle käsimerkin ja se seisoo siinä keskellä lentokentän vilinää paikallaan, kiinnittämättä oikeastaan mitään huomiota naiseen joka taputtelee sen työvaatteita. Koira katsoo minuun ja saa luvan jatkaa matkaa.

Lasten kanssa koirarannalla. Martta oikeassa yläkulmassa.


Lähtöaulassa on useampikin koira. Kaikilla päällään samanlaiset valjaat kuin Martalla. Omistajat vaihtavat katseita ja hymynhäivähdyksen. Koirat vaihtanevat keskenään vastaavan eivätkä sen jälkeen kiinnitä toisiinsa mitään huomiota. Töissä ei tervehditä lajitovereita. Koneeseen me mennään ensimmäisinä. Ne viisi laukkua, koiran kennel, koira, kolme lasta ja mies. Rivi 11. Meitä tervehditään iloisesti koneessa. Martta saa ihailevia huokauksia kun se kävelee Tättiksen perässä ja mun edellä kapeata käytävää meidän paikoille. Sanon Tättikselle että antaa Martan mennä ensin. Se katsoo mua kysyvästi ja hakee paikan edellä olevan istuimen alta, sieltä minne yleensä laitetaan käsimatkatavara. Koira nukahtaa ja nukkuu koko lennon, voisi kuvitella että se on lentänyt pienen ikänsä. Tättis kumartuu ja silittelee sitä. Meidän koko perheen ehdottomasti helpoin lentomatka ikinä. Ei ahdistuskohtauksia, ei itkua, ei huutoa, ei pelkoa. Miten koiran läsnäolo voikaan helpottaa elämää noin valtavan paljon. Miten onnellisia me ollaankaan että meillä on Martta. Ihana, mahtava Martta.



Palveluskoira on vähän niin kuin pyörätuoli ja siksi se saa tulla mukaan sinne minne sen handlerkin. Koska Tättis on alle kuusitoistavuotias pitää koiralla olla erikseen aikuinen handler mutta koira kulkee mukana hotelleissa, ravintoloissa, ruokakaupassa, vaatekaupassa – Martta osaa käyttää tosi hyvin sovituskoppeja – lentokoneessa, vuokra-autossa, siellä missä mekin. Martta pääsee sinne minne koirat eivät pääse sillä Martta ei oikeastaan ole koira, se on se apuväline. Monesti mulle kommentoidaan että se on niin... jotenkin, huomaamaton. Näin kuulen usein kaupassa tai ravintolassa kun tarjoilija huomaa pöydän alla olevan koiran vasta laskua maksaessa. Vastaan että sen työ on olla läsnä ilman että sitä huomataan, olemassa vain sille joka sitä tarvitsee. Martta ei tervehdi tarjoilijaa tai kaupan myyjää, ei silloin kun Martalla on päällä työvaatteet. Kun liivi otetaan pois, tulee Martasta meidän melko tavallinen perhekoira, vähän tottelevaisempi vain.



sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

yksi, kaksi, KOLME




Joka kolmas nainen on parisuhdeväkivallan uhri ja Suomessa väkivaltaisesti kuollut nainen on useimmiten entisen tai nykyisen kumppaninsa uhri. Kuinka monta kertaa olet lukenut iltapäivälehden lööpistä naisen kuolemasta ja miettinyt että olet turvassa, sehän oli sen mies tai entinen poikaystävä eikä mikään hullu psykopaatti joka vaanii sinua puskassa illalla. Minä olen. Se tuntuu jotenkin turvallisemmalta.

Ajattele että kävelet kadulla ja lähdet laskemaan vastaan käveleviä naisia... Yksi, kaksi, KOLME, yksi, kaksi, KOLME. Voit tehdä saman harjoituksen koulun tai päiväkodin vanhempainillassa, työpaikalla tai illanvietossa. Yksi, kaksi, KOLME. Parisuhdeväkivalta ei katso tuloluokkaa tai koulutusta vaan se on läsnä kaikkialla ja kaikissa yhteiskuntaluokissa. Yksi, kaksi, KOLME. Joka kolmas on elämässään ollut tilanteessa jossa hän ehkä tarkkailee tiettyjä merkkejä kumppanissaa, kuulostelee äänensävyjä tai välttelee tekemästä jotakin, ettei tulis turpaan. Harva rohkenee puhua kokemuksestaan, moni kokee itse olevansa ainakin osittain syyllinen ja vaikkei kokisikaan nolottaa, jos ei muu niin se ettei saa lähdettyä.

Minä olen onnellisessa asemassa. Olen yksi niistä naisista joka ei koskaan ole joutunut kokemaan väkivaltaa tai sen uhkaa omassa parisuhteessaan. Toisaalta olen nainen joka kasvoi ensimmäiset vuotensa kodissa jossa parisuhdeväkivalta oli arkipäivää ja olen ehkä liian monta kertaa kuullut mielenterveysammattilaiselta miten poikkeuksellista on etten itse aikuisena hakeutunut parisuhteeseen jossa joutuisin uhriksi, onnistuin katkaisemaan väkivallan kierteen toisin kuin niin moni muu väkivallan keskellä kasvanut.

Vanhempani erosivat riitaisasti minun ollessani kuusivuotias. Sitä ennen heräsin yöllä siihen että isä pieksi äitiä kattilalla, tai repi hiuksista, tai läimäytti. Kattilaselkäsaunaa en saa poistettua mielestäni koskaan. Myöhemmin todistin tilannetta jossa isä koulutti tyttöystäväänsä puhelimella, iskut olivat niin kovia että puhelimen pirstaleet lentelivät naisen ollessa kyyristyneenä makuuhuoneen nurkkaan yrittäen suojata kasvojaan käsillään.

Äiti oli vahva. Hän pakkasi laukkunsa ja lähti syksyisenä iltapäivänä. Isoäiti oli ollut sitä mieltä että kyllä miehen täytyy saada vaimoaan vähän koulia että hyvä vaimo laittaa aurinkolasit päähän ja kestää sen minkä on itse ansainnut. Äiti oli vahva koska tukena olivat minun kummivanhempani, yksin ei ehkä olisi kyennyt lähtemään. Minkälaiseksi minä olisin kasvanut jos väkivalta olisi jatkunut? Olisinko nyt nainen väkivaltaisessa parisuhteessa vai ehkä jo kuollut?

Väkivaltaisesta lapsuudesta puhuminen tuntuu nololta. Kaikki saa tietää. Kirjoitan koska tästä asiasta täytyy uskaltaa puhua jos uhrit ja uhrien lapset eivät puhu niin kuka sitten? Hiljaisesti väkivalta hyväksytään... sellaista sen nyt vaan on.

Naistenpäivänä en saanut kukkia, kukaan ei tuonut suklaata ja tulppaaneja mutta naistenpäivänä sain olla turvassa, samoin kuin ihan jokaisena päivänä. Saan olla parisuhteessa jossa olemme tasa-arvoisia ja minua kuunnellaan. En joudu pelkäämään sanovani väärin tai ehkä katsovani väärin. Saan kiukutella ja tiuskia pelkäämättä seurauksia. Minun elämässäni naistenpäivä on ihan jokaisena päivänä.

Yhdysvalloissa joka neljäs nainen on parisuhdeväkivallan uhri. Kun menen lääkäriin kysyy sairaanhoitaja ihan jokainen kerta, koenko oloni turvalliseksi kotona. Sama toistuu lastenlääkärissä. Jokaisen lääkäriaseman vastaanottotiskillä ja vessassa on nippu esitteitä, esitteessä puhelinnumero mihin soittaa jos pelkää oman turvallisuutensa puolesta. Tutkimuksen mukaan kynnys puhua on pienempi jos suoraan kysytään kuin jos asia pitäisi itse ottaa esiin.



#parisuhdeväkivalta

perjantai 8. maaliskuuta 2019

ihmisen parasta aikaa

Elämä on. Aika ihanaa. 



Tiedättekö että meidän elämä on aika usein melko sekavaa, sellaista kommellusten siivittämää jatkuvaa säätämistä. Mulle se on meidän elämää niin et en aina edes huomaa ennen kuin joku ottaa hihasta kiinni ja sanoo että kyllä teille nyt aina vaan sattuu ja tapahtuu... Niin totuus on tarua ihmeellisempää, ainakin meillä. Kolmen kuukauden sisään on mahtunut taas vähän yhtä sun toista, on selvitelty ja kuivattu vesivahinkoa. Se että edelleen osa lattialistoista on autotallissa, että yhdestä vessasta puuttuu vesipiste ja osasta alakertaa eristeet tuntuu oikeastaan aika pieneltä. Onhan meillä uudet lattiat ja talokin on ihan lämmin. Sit oli se lumi helmikuussa, se joka pysähdytti aika tarkkaan kaiken kahdeksi viikoksi, eikä edelleenkään tiedetä kuinka pitkälle noi on kesällä koulussa. Lumen noin suurinpiirtein poistuttua maisemasta diilattiin koiran vierasesinettä yksi viikonloppu, kolmen eläinsairaalan ja neljän eläinlääkärin voimin ja nyt viimeisimpänä villityksenä meillä on kaikilla sikis. Joo, rokotuksesta huolimatta joku A-virusn H1N1:n mutantti. Tällaista tällä viikolla. Huokaan helpotuksesta ja kumarran taas kerran kiitokset siihen suuntaan ettei mulla ole sellaisia normaaleja työaikoja. Moni katsoo näitä valtavina vastoinkäymisinä, minä kohautan olkapäitäni, olen tottunut. Tällaista meillä aina on. Saa nähdä mitä ensi viikko tuo tullessaan.

Ei tän miehen elämän tähtihetkiä.


Elämä on. Elämä on pieniä hetkiä jotka nostaa hymyn huulille ja niitä hetkiä kun tuntuu turvallisemmalta nauraa kuin itkeä. Itkeäkin saa. Sitten kun tuntuu siltä mutta aika usein nauru on vapauttavaa ja on helpottavaa nähdä komiikkaa tilanteissa.

Niitä pieniä hetkiä joina sydän hymyilee on paljon jos pysähtyy katsomaan. Se on unissaan hymyilevä lapsi, tai se hevonen joka oli taskuparkissa autojen välissä tanssikoulun edessä. Se on se ylpeydestä halkeamaisillaan oleva lapsi joka on saanut opettajalta hyvää palautetta tai ystävä joka huomaa että sählään vähän jokapaikassa ja jättää mieltä lämmittävän kommentin instaan. Joskus se on nauraa kippurassa Fredden kanssa jollekin ihan tyhmälle jutulle ja muistaa että rakkautta on, rakkautta on vielä yli neljännesvuosisadan jälkeenkin.

Tämä sai mut ihan mielettömän hyvälle tuulelle... Audi, Tesla, hevonen, Toyota, BMW... koska miksi ei?


Liian monta kertaa on joku sanonut ettei ikinä kykenis, vois ja pystyis... vastaan että tottakai pystyisit. Ihminen pystyy yllättävän moneen ja paljoon ja vasta jälkikäteen tulee katsottua että kappas, tostakin selvittiin, niin kuin siitä yhdestä norosta silloin ihan tosi kauan sitten, silloin kun jannut oli alle vuoden vanhoja ja me maattiin kaikki keittiön lattialla potemassa. En tiedä miten siitä selvittiin mutta selvittiin. Meillä elämä on aika kaoottista ja sekavaa, mutta kuitenkin helppoa. Meillä on kaikkea mitä tarvitsee. Terveyttä, rakkautta ja riittävästi varallisuutta. Monen haasteet on ihan valtavan paljon suurempia ja ihan hirvittävän paljon vähemmän koomisia. Jokaisessa pilvessä on oma hopeareunuksensa, ihan varmasti on, esimerkiksi nyt on ihan järjettömän mahtavaa että meillä on kaikilla tää tauti yhtäaikaa sen sijaan että oltais kaikki peräkkäin sairaana ja siksi kestäisi taloudessa toista kuukautta. Sekin oli upeeta että koira ei kuollutkaan ja että koiran vakuutus maksoi reilun neljän tuusan laskusta aimolohkareen ja meidän kukkarosta kaivettiin lopulta muutamia hassuja satasia, tässä kohdassa se tuntui pieneltä summalta.

Martta joka toipui hyvin ja melkein jo sulanut lumi.


Muita positiivisia asioita. Jooga tuntuu taas ihan ylettömän kivalta ja hyvältä. Vielä ihanampaa on voida lähteä sinne joogaan ja jättää lapset kotiin odottamaan Freddeä. Olen nähnyt enemmän elokuvia kuin vuosiin. Kiitos lumi ja influenssa. On perjantai-ilta ja meillä on hoidossa kissa, asiakkaan ihana kissa. Mä kun olen sellainen täyden palvelun kiinteistövälittäjä. Meidän lapsilla on sentään kengät jalassa kun ne menee kouluun, toisin kuin yhdellä tyypillä tässä lähipiirissä. Tiedäthän, lapsi saattaa unohtaa kengät ja saapua sukkasiltaan kouluun – sattuuhan sitä, mutta tällä kertaa se en ollut minä.

Hoitokissa nimeltä Kat




sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

onko suomalainen koulu maailman paras?


Kompastuin puolivahingossa Ilta-Sanomien kirjoitukseen amerikkalaisesta koulusta, tai siis koulusta Pickensissä Etelä-Carolinassa. Artikkeli itsellään oli ihan jees mutta omalla kohdalla tuntui samalta kuin olisin tutustunut lehtiartikkelin kautta meksikolaiseen tai kiinalaiseen koulumaailmaan. Vähän samalla tapaa kuin suomalainen äiti lukisi italialaisesta koulusta ja loppukaneettina tekstissä olisi että Euroopassa lasten koulunkäynti näyttää tältä. Minun amerikkalainen kouluni on aika kaukana siitä Etelä-Carolinan koulupiiristä, 4453km ja henkisesti matkaa saattaa olla vähintään yhtä paljon kuin Suomen ja Etelä-Carolinan välillä. On hyvä muistaa että Pickens on reilun 3000 asukkaan pikkukaupunki josta on parisataa kilsaa lähimpään isompaan kaupunkiin Charlotteen joka sekin on aika pieni paikka. 



Se että Yhdysvallat on liittovaltio on helppo unohtaa ja tarvittaessa ohittaa olankohautuksella. Käytännössä osavaltioiden väliset erot ovat kuitenkin suuria paitsi lainsäädännöllisesti niin myös kulttuurillisesti. Itärannikko poikkeaa länsirannikosta, etelä pohjoisesta ja keskelle jää taas ihan oma saarekkeensa. Maaseutu eroaa kaupungista jo osavaltiotasolla saati sitten osavaltioitten väliset erot riippuen siitä minkä varaan osavaltion talous rakentuu. Meidän teknologiahelvettimme on alueena aika toisenlainen kuin Montana, Idaho tai jo ihan pelkästään Itä-Washingtonin viljavainiot. Yhtälailla koulunkäynti on erilaista.

Redmond, WA vs. Pickens, SC vs. San Jose, CA
Redmond ja San Jose ovat teknologiakeskuksia, Seattlen alue tunnetaan Microsoftista, Amazonista ja Expediasta, San Josen nimiä ovat vastaavasti Apple, Google, Cisco ja Intel.
Pickensissä on reilut 3000 asukasta ja sieltä on liki 200km lähimpään vähän isompaan kaupunkiin.


Tättis siirtyy syksyllä yläkouluun ja kantoi maanantaina kotiin monistenivaskan jossa kerrottiin kuudennen luokan pakollisista ja valinnaisaineista. Ei tarvitse mennä kuin siihen seuraavaan yläkouluun tuossa kivenheiton päässä niin kuudesluokkalaisilla on on kolmesta neljään valinnaisainetta, meillä niitä on yksi. Kumpikin kouluista on samassa kaupungissa, samassa koulupiirissä. Ystävän lapsen koulu on naapurikoulupiirissä, ihan yhtä arvostettu koulupiiri kuin meidänkin ja taas kaikki on enemmän tai vähemmän toisin.

Meidän uudessa yläkoulussa on kaksi lukukautta, siellä viereisessä koulupiirissä on kolme lukukautta. Meillä on päivässä 6 koulutuntia, niistä toisista en tiedä. Jokaisena päivänä on kaksi tuntia englantia ja yhteiskuntatieteitä, siis historiaa, maantietoa, taloustiedettä, kansalaistaitoa jne. Jokainen päivä on yksi oppitunti matematiikka ja yksi oppitunti tiedeaineita eli biologiaa, fysiikkaa, kemiaa. Nämä oppiaineet ovat pakollisia kaikissa kouluissa. Liikunta on myös pakollinen aine useimmilla yläasteilla.
Pakolliset "valinnaisaineet"

Sen jälkeen siirrytään valinnaisaineisiin, tai siis meillä valtaosa valinnaisista on pakollisia aineita. Tällä listalle kuuluu kuvaamataito, tietokirjallisuus, johtajuus ja yhteistyötaito, sekä kotitalous. Niin, meidän koulussa on pakollisena aineena köksä ja kuvis. Ihan oikeita valinnaisaineita on kahdeksan ja vaihtareina on ylimääräinen kuvataidevalinnainen, teatteri ja draama, moderni tanssi, kestävän kehityksen 3-D mallinnus, tekninen piirtäminen, kuoro, jousisoitinorkesteri, tai puhallinsoittimet. Tämän lisäksi on vielä koulunkautta tarjotut kerhot ja muu harrastustoiminta.

Luettuani tämän listan en oikeastaan voi olla muuta kuin iloinen ja kiitollinen, ja kuopata ajatuksen siitä ettei amerikkalaisessa koulussa koskaan yhtään mitään koska kyllä meillä ainakin. En tiedä mitä tapahtuu Etelä-Carolinassa, mutten toisaalta tiedä siitäkään minkälaista on yläkoulussa Meksikossa tai Italiassa, ja jos olen ihan tosi, tosi rehellinen myönnän etten tiedä siitä suomalaisestakaan yläkoulusta enää yhtään mitään.



Tänä vuonna kaikki kolme lasta on edelleen alakoulussa. Meidän lapset kävelevät keskenään kouluun ja monet kulkevat pyörällä, näköjään toisin kuin Etelä-Carolinassa. Ensi vuonna Tättis kai pyöräilee kouluun sen kolmen kilometrin matkan ja on tuskin yksin siellä pyörätiellä. Välitunteja on päivässä yhteensä tunnin verran, meidän jannut pelaa jalkapalloa, jotkut pelaa pesistä, toiset korista tai amerikkalaista jalkapalloa. Tättis taiteilee telineillä tai tanssii. Jäin miettimään miksi jalkapallo oli etelä-carolinalaiselle rehtorille uusi asia koulunpihalla, mutta toisaalta mä saattaisin olla aika hämmentynyt jos lasten opettajat ilmestyisivät töihin pikkutakissa ja suorissa housuissa tai jakkupuvussa. Perjantaina vanhempainyhdistyksen hallituksen kokouksessa reksillä oli flanelliset pyjamahousut, villapaita ja päässä pipo, asema ja kunnioitus kun lähtee jostakin muusta kuin releistä.

Dolores Clara Fernández Huerta (born April 10, 1930)


Torstai-iltana juhlittiin koulutusta ja käveltiin satojen paperilyhtyjen valaistessa tietä koululle. Jokainen luokka-aste oli valmistautunut esittelemään omia projektejaan, viidesluokka esitteli kompostimalleja ja kompostointilainsäädäntöä maailmanlaajuisesti. Neljäsluokkalaiset tekivät elokuvaa ympäristönsuojelusta, kolmasluokkalaiset puhuivat kierrättämisestä, toka luokka koulun kasvimaaprojektista. Eka luokka oli perehtynyt alueen lintuihin ja ihanat viisivuotiaat Kinderit kertoivat yhteisöllisyyden tärkeydestä. Samalla jokainen luokka-aste esitteli toista projektiaan muutoksesta ja heitä inspiroineesta henkilöstä. Näissä taideteoksissa nostettiin esiin ihmisoikeusaktivisteja jokaiselta elämänalueelta, tyttöjen oikeudesta koulunkäyntiin, rasismista, imigraatiolainsäädännöstä...

Mary Winston Jackson (1921–2005)


Suomalainen koulu on aivan varmasti ihan mahtava ja ehkä parasta suomalaisessa koulutuksessa on sen tasa-arvoisuus, se että jokaisella on sama mahdollisuus riippumatta sosioekonomisesta statuksesta, maantieteellisestä sijainnista tai ihonväristä. Toisaalta loistavaa julkista koulutusta löytyy myös muualta maailmasta, esimerkiksi täältä Yhdysvaltain luoteisnurkasta.

Tättiksen ryhmän pienoismalli kompostista.