Tahdon Asiat

Istuin tässä taannoin aamuvarhaisella – kauan ennen kukon kiljaisua – nautiskelemassa aamukahvistani kun viereeni tepasteli silmälasipäinen nuoriherra. Se kipusi mun syliin unentuoksuisena ja seurasi hiljaa mun puuhia. Minä luin. Luin blogeja. Sitten se kysyi; Miksi tossa on noin? – Ai mikä? ”No toi, miksi toi on noin?” Kysyy poika osoittaen blogin banneria. Vastaan ja kerron että blogi kertoo suomalais-ranskalaisesta perheestä, joka asuu Ranskassa, rivieralla. Mä jatkan mun blogikierrosta, mutta nyt aamuinen lapsi kysyy jokaisen uuden blogin kohdalla kuka sitä kirjoittaa, ja missä sen kirjoittaja asuu. Lapsen silmin hahmotan miten mielenkiintoista tää oikeastaan onkaan. Siinä me istuttiin, kahdestaan, ja käväistiin suomalaisten naisten luona kyläilemässä; Turkissa, Sudanissa, Ranskassa, Herttoniemessä, Islannissa, Espoossa, Kabulissa, Töölössä ja Turussa. Erilaisissa perheissä ja kodeissa. Kiitos tunnustuksesta Marika ! Marikan kirjoituksista tulee hyvälle mielelle ja sielt...

Pöydällä lojuu Tättiksen uusi päiväkirja. Yksi sen kehityskeskustelun anneista oli opettajan kehoitus ruveta kirjoittamaan myös kotona. Ne kirjoittaa koulussa päivittäin ja Tättis valittaa että aloittaminen on vaikeeta. Illalla se istui tossa pöydän ääressä tuijottaen tyhjää sivua. Yritän kannustaa ja olen sen mielestä lähinnä aika urpo. Kuka nyt kirjoittaisi siitä ettei ole mitään sanottavaa... Mä tiedän ihan tasan tarkkaan miltä siitä tuntuu.  Muistan kuinka lapsena aloitin varmaan sata päiväkirjaa. Aloitin siististi päivämäärällä ja raportoimalla päivän tapahtumat. ”Tänään...” Viimeistään viidennen päivän kohdalla into oli lopahtanut, usein jo ensimmäisen jälkeen. En ymmärtänyt miksi ihmeessä joku haluais kirjoittaa. Koulussa kirjoitin asia-aineita, se oli ainoa tekstilaji jonka osasin. Jossakin vaiheessa, kuin salaa – mutta vasta aikuisena – kirjoittamisesta tuli tärkeää. Kirjahyllyssä on rivikaupalla päiväkirjoja täynnä ajatuksia, osa niin mustia ettei niihin ...

iltapäivätee pihalla syyskuun viimeisenä Mä oon viimeaikoina miettinyt paljon kirjoittamista. Miettinyt ihan valtavasti enemmän kuin kirjoittanut. Kirjoittaminen on rakasta ja tärkeää. Kirjoittamalla kuljetin itseni läpi siitä tuskasta kun vanhemmuudelta putosi pohja ja sen joutui rakentamaan uudestaan pieni palanen kerrallaan, toisenlaisena. Olen kirjoittanut tieni ulos keuhkoveritulpasta ja tarjonnut ristiriitaisia näköaloja ulkosuomalaisuuteen. Kirjoittanut, kirjoittanut, kirjoittanut. Rohkea, rehellinen, tyhmä, kärkäs, itseään täynnä, hauska, ajatuksia herättävä, näköalaton, moniulotteinen. Riippuu lukijasta. Yhteensä 1794 tekstiä ennen tämän julkaisemista. Ensimmäisen tekstini julkaisin maaliskuun 19. 2012, muutamaa päivää sen jälkeen kun meidän esikoisesta tuli autisti. 1657 päivää myöhemmin meidän prinsessa on edelleen mysteeri. Yhä vieläkin se on se Ferrari jonka mukaan annettiin Fiat Punton ohjekirja. Se on ruvennut kontrolloimaan minkälaisia kuvia siitä postailla...

rapa-roosa ryvettää itsensä ihan silkasta ilosta Mä aina kuvittelin ettei niillä anonyymien kommenteilla ollut vaikutusta siihen miten, ja mistä kirjoitin. Kuitenkin sen jälkeen kun mahdollisuus kommentoitiin poistui, huomasin yllättäin olevani rohkeampi. Ei niin että tarkoitus on koskaan ollut erityisesti loukata ketään mutta ainahan on jossakin joku joka ottaa herneen nenään, sanoi sitten mitä tahansa mistä tahansa. Sehän ei sinällään ole muuttunut että niitä herneitä epäilemättä menee nenuun milloin mistäkin, tai että joku hiljaa paheksuu meidän elämäntapaa, perhettä, lastenkasvatusta tai milloin mitäkin. En ole koskaan kirjoittanut kommenttien toivossa tai niitä peläten, mutta sanan säilä on voimakas. Voimakkaampi kuin tahdoin myöntääkään.  joskus sitä on tahtomattaan vähän lammas - tai vuohi Toki vuorovaikutus on mukavaa ja edelleen mulla on lukijoita joilla on rohkeutta kommentoida joko avoimesti nimellään facebookissa, tai sitten sähköpostin kautta joko ...

L on huolissaan kommenttien vähyydestä. Mä lohdutan sitä ja lupaan et kommentteja tulee enemmän sit kun kirjoitan jostakin ajatuksia tai tunteita herättävästä... suomalaisuudesta, amerikkalaisuudesta, homoseksuuaalisuudesta tai jeesuksesta. Niin kauan kuin pysytään meidän tavisarjessa, puutarhanhoidossa ja autismissa ei kommentoitavaa kauheesti oo, mitä sitä edes kirjoittais? Kiva päivä tai onpa teillä kaaosta tai... eikä meillä, ja ennen kaikkea mun päässä nyt niin kauheesti tällä hetkellä tapahdu. Raamiksen suhteen oon joutunut toteamaan ettei musta ole lukemaan raamattua päivittäin. En yksinkertaisesti ole tarpeeksi motivoitunut, enkä koe saavani siitä mitään yleistietoa kummempaa. Tehtävä oli siis lukea etukäteen annettuja osioita ja kirjoittaa niistä sit päiväkirjamaisesti mietteitä. Selviydyin ekasta kahdesta viikosta ja luovutin. Tempoilen edelleen ja varmasti loppuikäni tässä leijonaemonidentiteetissäni. Hetkittäin tunnen itseni erityislastenäidiksi ja sit taas toisess...

Mulla oli tänään palaveri M:n opetustiimin kanssa – autismispesialisti, erityisope, ope – ja kaikilla oli pelkkää hyvää sanottavaa. Koko tiimi uskoo että M siirtyy uuteen luokkaan ja isoon kouluun sujuvasti, tai siis kaikillahan menee aikaa sopeutumiseen, mutta siis ilman varsinaisia huolia. Erityisope lupas että järjestää mulle tapaamisen M:n tulevan erityisopen kanssa, siis sen jonka kanssa M viettää ensi vuonna kaksi tuntia päivässä, kaksi tuntia, neljästä ja siitä kahdesta tunnista kaksikolmasosaa on luokan ulkopuolella tapahtuvaa opetusta ja yksi neljännes luokassa tapahtuvaa erityisopetusta. Puhuttiin koulukyydit ja kaikki muukin ja mäkin oon viimeinkin alkanut uskomaan et tästä tulee oikein hyvä. Kysyin muuten ihan puhtaasta mielenkiinnosta M:lta et miksi se puhuttelee mua nykyään mun etunimellä, vastaus oli vähintäänkin yllättävä; "I just LOVE that name!" M:n erityisope on osa sitä tiimiä joka tulee arvioimaan K:n touhuja kesäkuussa ja me juteltiin jo siitäk...

Kauheesti olis kaikenlaisia ajatuksia, eikä yksikään niistä tunnu olevan ylitse muiden tai sellainen että siihen haluis tarttua enemmän kuin muihin. Viikonloppu oli kiva ja kiireinen, äitienpäivä ihan mulle sopiva ja tänään on taas maanantai ja ulkonna odotettu vesisade. On kuitenkin lämmin, niin lämmin että koko huushollissa on kaikki ikkunat auki kesäisen sateen ripotellessa ulkona. Eilen oli porkkanatkin itäneet ja tää sää on varmasti jokaisen kasvimaan juureksen unelmasää. Retiisit ja kurkut on jo harvennettu loppuviikosta saa varmaan harvennettua porkkanat ja salaatitkin. kyllä ne vaan kasvaa! ...ja huomattiin että lupiinitkin tekee jo kukkaa Plakkarissa on runsaasti valokuvia äitienpäivältä. Olis asiaa taas autismistakin, ja siitä kirjasta ja meidän käyttämistä ”apuvälineistä”. Tai sit vois kirjottaa yhteiskunnallisista aiheita tai hölistä ihan muuten vaan meidän arjesta ja olemisista ja menemisistä... Niin ja olihan mulla listalla haaveitakin, sisustusha...

Palataanpa nyt vielä hetkeksi siihen äitiyteen ja sen mutkan kautta sosiaaliturvaan ja moneen muuhunkin asiaan. Jos joku ymmärsi niin, että mun mielestä kaikilla äideillä on Suomessa huono olla, olen vilpittömän pahoillani. Valtaosa suomalaisista perheistä voi hyvin. Valtaosa suomalaisista äideistä voi hyvin ja monessa asiassa Suomi on todellakin niin äitiyden kuin sosiaaliturvan osaltakin varsin mallikelpoinen maa. Mun tarkoitukseni ei suinkaan ollut kieltää sitä faktaa, että näin on vaan enneminkin nostaa esiin asian kääntöpuolta ja sitä ettei kaikilla kuitenkaan asiat ole hyvin. Prosentuaalisesti Suomessa on varmasti enemmän hyvinvoivia ihmisiä kuin monessa muussa maassa tai jopa useimmissa muissa maissa. Olen silti edelleen sitä mieltä, että on paljon ihmisiä jotka elävät siinä suomalaisen hyvinvoinnin lintukodossa ja jotka eivät koskaan ole joutuneet törmäämään siihen, ettei järjestelmä aina toimi niin kuin se on tarkoitettu toimimaan. On perheitä joille se maailman mitt...

Eilinen päivä oli sanalla sanoen perseestä ja se eilisiltainen lastenkasvatusluento tuli kuin tilauksesta ja hopeatarjottimella tarjoiltuna. Tuskin maltan odottaa ensi viikon oppituntia. Kurssi alkoi puolseiskalta ja kun L soitti mulle olevansa jumissa liikenteessä ja jäävänsä toimistolle varttia vaille kuusi, olin kieltämättä valmis hakemaan autotallista haulikon (kuvitteellisen) ja ampumaan ensin kolme lasta, sitten L:n ja lopulta vetämään kännit ennen kuin ampuisin itseni. Eilen oli taas se päivä jona mietin, että kyllä Luojalla on ollut hauskaa kun se on päättänyt tyrkätä mulle nää kolme lasta erityistarpeineen ja saatoin vaan sieluni silmin nähdä äijän katselemassa kuinka tän ämmän käy – huonosti. Tiedättekö, sellainen sarkastinen hetki Jumalalla... katsotaan mitä toi muija tekee kun saa nää lapset ja sit se seurailee mua ja hihittää samalla, ja välillä nauraa ääneen. Oikeesti en taida olla ihan niin mielenkiintoinen tyyppi, että mulla kannattais tehdä ihmiskokeita, edes...

Yläkerrassa odottaa kasa pyykkiä, alhaalla pyörii tiskikone ja olohuoneessa kaksi nuorta herraa rakentaa riitaa. Sää kutsuis ulkoilemaan, O:n tukka pitäis leikata ja puoliltapäivin tulee lastenhoitaja. Neljä tuntia omaa aikaa, olkoon vaan lääkärissä, mutta neljä tuntia saa kuunnella mitä musiikkia haluaa tai vaan hiljaisuutta, ajaa rauhassa, lukea kirjaa, juoda kupin kahvia... jos mulla on aikaa meen ikkunaostoksille, haaveilemaan niistä vaatteista ja siitä uudesta ihanasta tyylistä. Poikien kiivetessä syliin mietin kirjailija Jen Hatmakeriä joka kertoo kirjoittaneensa kaikki kirjansa lasten istuessa sylissä ja kahistessa siinä koneen ympärillä. Niinhän se mullakin on, vaikken kirjailija olekaan, useimmiten mulla on ainakin yksi tässä sylissä, just nyt sain O:n häädettyä maalaamaan vesiväreillä tohon viereiseen tuoliin. Kirjoittamisen ohella vähän avustan... autan pesemään sivellintä ja ottamaan siihen seuraavaa väriä. K tulee paikalle ja saa kateuskohtauksen kun se ei just nyt m...

Tiistaina tulee vuosi siitä kun aloitin kirjoittamisen. Edellisen kerran oon kirjoittanut syömishäiriön aikoina. Tälläkin kertaa kirjoittaminen oli lääke saatanalliseen ahdistukseen. Tilanteeseen josta ei tuntunut olevan tietä ulos tai sisään, olin lukossa itsessäni ja maailma oli jossakin kaukana ulkopuolella. Siltä musta tuntui silloin syömishäiriön aikoina, siltä musta tuntui kun T kuoli, siltä musta tuntui viime keväänä. Oli kupla ja minä kuplassa, kukaan ei kuullut mua ja mä en kuullut ketään, maailma oli täynnä latteuksia ja olin ulkopuolinen. Maaliskuun 15. 2012 meillä oli tapaminen Autismiklinikalla. L tuli sinne töistä ja mä jätin lapset lastenhoitajalle ja menin, tavattiin klinikan odotushuoneessa. L oli siellä ekaa kertaa, minä kai neljättä. Odotushuoneessa mä sanoin L:lle etten tykännyt siitä lääkäristä. Musta tuntui ettei se kuunnellut mua, ettei se tajunnut M:aa ja ottanut meitä tosissaan. Tuntui että seKIN vähätteli. Se tunne jäi lääkärin vastaanottohuoneeseen, sie...

Sain tänään kaksi kommenttia joihin haluun vastata tässä. Toinen kysyi meidän kielipolitiikasta ja sen perusteista ja lasten tunnekielestä ja toinen taas yksityisyydestä tai oikeastaan enneminkin siitä miltä musta tuntuis jos lapset jonaki päivänä eksyis tänne ja lukis mun kirjoitukset. Kielipoliittisista asioista oon kirjoittanut kahdesti otsikoilla "kielikysymys toiseen kertaan" ja "Päivä 80 -kielikysymys" ennenkin. Sen sijaan että linkittäisin ne edelliset kirjoitukset vastaukseksi kommenttiin haluun palata aiheeseen vielä uudelleen. Ennen kaikkea siksi että vaikka perusteet ja perustelut ei muutu, muuttuu omat ajatukset ja siitä tekstistä muotoutuu aina vähän omanlaisensa ja siitä saa taas uudenlaista näkökulmaa meidän valintoihin. Kysymyksen tai kommentin pohjana oli ihmisen tunnekieli ja sen muodostuminen. Mä mietin omaa tunnekieltäni enkä tiedä mikä se on. Mun äidinkieli on periaatteessa ruotsi, mutta koen ruotsia vahvemmaksi suomen ja toisaalta ...