Tahdon Asiat

Jouluinen maisema. Viikonloppuaamuissa parasta on se kun sänkyyn kerääntyy aamukahdeksalta kahden aikuisen seuraan kolme lasta ja yksi häntä. Ilmassa on paljon naurua ja hälinää. On hännänheilutusta, märkiä lipaisuja, pörröisiä päitä, kiljaisuja ja kutitusta. On perhe. On aikaa. On lauantai. Kaikkia pitää kutittaa samalla tavalla. Jokaisen kämmenellä pitää harakan keittää huttua. Hetken aikaa elämä on kuin elokuvassa. Lauantaina kummitytön pähkinänsärkijässä. Sunnuntaissa on ainekset samaan paitsi että Martalla on ollut yöllä ripuli ja makuuhuoneessa on kokolattiamatto. Kukaan ei tule makuuhuoneeseen. Mulle työnnetään ovenraosta muovipussia, etikkaa, ämpäriä, talouspaperia ja matonpesuainetta. Kumihanskat löytyy kylppäristä. Fredde kysyy miten mä kykenen, vastaan että vanhalla rutiinilla. Tättis haluaa eläinlääkäriksi, pitäis pyytää se siivoamaan tämä sotku. Saattais olla lapsella ammatinvaihto edessä. Me nukutaan ikkuna auki ja ulkona on pakkasta. Ei haise. Mi...

Minä en oikeastaan tiedä kuka sinä olet. En tiedä miltä sinä näytät. En tiedä minkä väriset hiukset tai silmät sinulla on. En tiedä mitä sinä tunnet tai ajattelet. En tiedä mitä pelkäät tai ketä rakastat, mistä haaveilet vai haaveiletko mistään. En tiedä ja silti tiedän varmasti paljon enemmän kuin haluaisit. Tai ehkä olet tottunut. Turtunut. Et enää välitä. Minä en tiedä miksi sinä kosketat minua. Ehkä siksi, että voisit olla minun lapseni. Ehkä siksi että olet kuitenkin jonkun tytär. Olen puhunut puhelimessa sinut äitisi kanssa. Sinun äitisi ei tiedä missä sinä olet. Sinun äitisi on väsynyt ja huolissaan. Jätät jälkeesi jonkun toisen puhelinnumeroita, ja silti, kerta toisensa jälkeen löydän sinun nimesi edestäni. Minun pöydältäni. Et ole koskaan ollut meillä potilaana. Useasti sinun olisi pitänyt. Aina kun näen viestilapun jossa on sinun nimesi tiedän että olet taas ollut sairaalassa. Luen päivystävän lääkärin kirjaamia sanoja. Sinut on tuotu sisään ilman henkilöllisyystodis...

sisään pääovista Mä oon ennenkin sanonut että mulla on maailman makein työpaikka, mutta kun mulla ihan oikeesti on. Moni on varmasti toista mieltä, monen mielestä – jopa niitten tervarin puolen tyyppien mielestä – meidän klinikka on oikeesti aika karmiva työympäristö, mutta mun mielestä se on kiehtova, mielenkiintoinen ja kaikella tapaa maailman makein. Emotionaalisesti toki toisinaan aika rankka paikka, niin lääkärille kuin meille muillekin, mutta samaan aikaan myös palkitseva, asiat mittasuhteisiin asettava ja oikealla tavalla haastava työympäristö. läpi sairaalan ala-aulan Kymmenessä kuukaudessa olen oppinut aivan valtavasti. Olen oppinut paitsi ihan lääketieteestä, radiologiasta ja farmakologiasta, olen oppinut ihmisyydestä ja myötätunnosta. Olen oppinut asettamaan sanani tarkasti, olemaan lupaamatta mitään ja silti vakuuttaen että asiat on melko hyvin. Tiedän koska on kiire, ja koska ei. Pystyn muutamasta sanasta päättelemään mistä puhutaan, ja kysymys jonka esi...

itse ostetut äitienpäiväkukat Äitienpäivä on vähän sellainen äitien nokittelujuhla. SoMe täyttyy lasten askartelemien korttien, kukkien, brunssien ja lahjojen kuvista. Joku sai spa-lahjakortin, toinen brunssin kaupungin kalleimmassa ravintolassa, kolmas lähetettiin ostoksille ilman lapsia. Neljäs sai rasian Tiffanyltä, viides Cartierilta... Äiti on päivän keskipiste. Mitä jos äitienpäivä onkin ihan tavallinen päivä? Sellainen jona lapset riitelee, joku piirtää seinään, mies ei osaa laittaa hienoa aamiaista, eikä edes ole varannut pöytää ravintolaan. Onko sellainen äitienpäivä epäonnistunut? Minkälainen äitienpäivä on epäonnistunut äitienpäivä? Oliko rima liian korkealla ja pettymys valtaisa? Vai oliko jo ennalta tiedossa ettei äitienpäivä mitenkään eroa tavallisesta sunnuntaista tai maanantaista tai torstaista? Voiko äitienpäivä mennä pilalle? Mun äitienpäivä oli täydellinen. Mutta minkälainen on täydellinen äitienpäivä? Mä itse varasin meille pöydän äitienpäiväbru...

Sairaanhoitajan huumori on tunnetusti pikimustaa, niin on lääkärinkin. Mitä vakavammista asioista puhutaan, sitä mustemmaksi huumori muuttuu. Se on keino suojata itsensä niiltä karuilta tosiasioilta jotka näyttäytyvät meidän kaikkien edessä päivittäin, puhelimessa, klinikalla, sairaalassa. Viereisessä terveyskeskuksessa on harvemmin iso hätä. Meillä se on jokapäiväistä. Oli kyseessä sitten läheisen suru, rakkaan huoli, vakava sairaus tai kuolema. Kyllä meistä jokainen välittää ihan oikeasti, joskus liikaakin, jos nyt liikaa voi välittää... ”Pakkoko näitten kaikkien on just tänään saada keuhkosyöpä... kun joka helkkarin lääkäri on konferenssissa!” ”Voitko nyt käydä napsauttelemassa hiirellä sen kuolintodistuksen, kun hautaustoimisto soittaa vartin välein että niillä on uuni kuumana” ”On valintakysymys haluaako kuolla munuaisella vai ilman, kun kuolee kumminkin.” ”Nää voi nyt lakata tippumasta, ei ole lääkärin elämää tää että kaikki kuolee käsiin samalla viikolla.”...

viimeperjantaina klinikka oli edelleen rakennusvaiheessa Mulla on ollut niitäkin työpaikkoja jossa perehdytys on ollut tyylin; ”Tossa on sun työpöytä, tuu kysyyn jos on jotain epäselvää... kyl sä tiedät!” Useimmiten perehdytys on kuitenkin ollut ihan asiallista ja työnkuvaan sopivaa. Sairaalatyössä oli ihan järkeenkäypää, että mun piti ensin osoittaa että osaan työni lähihoitajana ennen kuin pääsin työskentelemään itsenäisesti. Tällä kertaa olen saattanut löytää työn jossa perehdytys on toteutettu sellaisella tasolla josta useimmissa työyhteisöissä voi vain haaveilla. Nykyisellä työnantajalla on varaa perehdyttää. On mahdollista pitää tuottamatonta työntekijää useampi viikko. Ai miten? No kun kysymyksessä on yksityissairaala. Tai siis kaikkihan täällä periaatteessa on yksityisiä, enemmän tai vähemmän. Ne vähemmän yksityiset kerää tukia joko liittovaltion ja/tai osavaltion kassasta. Siinä missä edellinen työnantaja avasi ovensa hyväntekeväisyysvaroin ja näiden edellämainittuj...

Tänään on lokakuun ensimmäinen päivä. Olen ollut laiskanlainen valokuvaaja ja kuvia on vain nelisensataa... niistä perkaan päivän kuvat, ehkä huomenna. Tämä päivä on ollut toisenlainen. Ei sellainen kuin ajattelin. Ei yhtään sellainen. Tai alkoi se ihan tavallisena. Ajoin lapset kouluun. Tapasin hyvän ystävän aamukahvilla. Me puhuttiin lapsista ja koirista ja lapsista ja koirista. Me juotiin paljon kahvia ja puhuttiin vielä enemmän. Naurettiin ja puhuttiin. Ajoin kotiin. Varasin matkalla lastenlääkärin, kävin ruokakaupassa ja istuin kotona koneelle. Luin postit, vastasin tärkeimpiin. Kirjoitin pitkän tekstin ja jätin sen toistaiseksi julkaisematta. Julkaisen – ehkä – joskus. Laitoin vielä yhden sähköpostin. Mietin kauan miten sen kirjoitan ja lähetänkö lainkaan. Lähetin kuitenkin. Sain vastauksen muutamassa minuutissa ja siitä alkoi kierre. Soitin ensin Freddelle. Laitoinn tekstarin ystävälle. Soitin seuraavalle ystävälle. Juoksin pihalle kuuluttamaan naapurille. Sai...

kuva täältä Lastensairaalan Bellevuen päiväkirra on nähtävyys. Siis sellainen ihan oikea nähtävyys, jota tulee katsomaan niin lääkärit, arkkitehdit kuin kaikenmaailman yliopistotyypit ympäri maailmaa. Se on nähtävyys koska se on uusi, se on tehokas, se on potilaskeskeinen ja systeemin kyky käsitellä potilasmäärää - throughput - on huikea. Tänäänkin siellä oli joku retkikunta joka palloili aulassa samalla kun työnsin pellavapäisen poikani pyörätuolissa hissiin. Minä työnsin koska lapsi niin halusi. Saattaja jutteli mukavia meidän matkalla apteekin kautta parkkihalliin. kuva Koska kaikki päivystysleikkaukset on keskitetty pääkampukselle pitää päiväkirran aikataulut noin keskimäärin ainakin paikkansa. Meidän kohdalla niin että jannu kärrättiin leikkuriin puolisentuntia etuajassa. Päiväkirurgia rajataan tapauksiin jotka kyetään hoitamaan polikliinisesti eikä sairaalassa tarvitse yöpyä. Tällaisia leikkauksia ovat ainakin ne perustavalliset kita- ja nielurisaleikkaukset, k...

Tiistaiaamuna olen ensin istunut tunnin vapaaehtoisena M:n kuoroharjoituksissa, katsonut kun yksi kuorolainen oksentaa kokolattiamatolle kesken harjoitusten, taluttanut lapsen terveydenhoitajan huoneeseen, ilmoittanut koulusihteerille tilanteesta ja palannut kuoroharjoituksiin ihailemaan musiikinopen kunnianhimoista kevätkonserttilauluvalikoimaa, onhan listalla Beatlesin Blackbird ja Bachin Jubilate! Alleluia! Vapaaehtoisen vanhemman tehtävänä on hoitaa kaikkien kuorolaisten sisäänkirjautuminen ja tarvittaessa oksentelijat ulos huoneesta ja hankkia paikalle siivousapu. Vähän ennen yhdeksää olen toivottanut M:lle hyvää koulupäivää ja käynyt hakemassa itselleni opettajainhuoneesta kupin kahvia. Vaihdan kuulumiset erityisopen kanssa ja erityisope kommetoi M:n silmätulehdusta. Erityisopen kanssa nauretaan sitä tosiasiaa että M kertoo kaiken, siis oikeesti kaiken. Jos M:lla on ummetusta tietää siitä jokainen vastaantulija, samoin kuin meidän lomasuunnitelmista, mun allergi...

Betonikäytävä - täydet pointsit,  O:n poski ja kyynärpää - nolla pojoa. Mun uus urheilutunika - verinen. Kyyneleitä - runsaasti. Kysyin kumpi itkettää enemmän, kipu vai se että näin kävi? Se että näin kävi. Onneksi miehet ja naiset tehdään asvaltti-ihottumasta. - ainakin vähän. Vähän myöhemmin - siellä samassa puistossa - tein pikaisesti neurologisen evaluaation yhdelle jalkapalloilijalle. Jannut kolahti yhteen siellä kentällä ja toinen jäi makaamaan maahan... "Mihin sattuu eniten? Niskaan. Älä yritä nousta. Pysy siinä. Niskaan vai kaulaan? Aa, aataminomenaan. Montako sormea? Mikä sun nimi on? Mikä viikonpäivä? Missä ollaan? Katso alas-ylös-sivulle..." Huolestunut äiti juoksee paikalle ja mä sanon ettei sillä oo mitään hätää, sellainen ihan normi tälli vaan.