Tahdon Asiat

Tättis ilmoitti jo vuodenvaihteen jälkeen että hänen ajatuksensa on siirtyä matematiikasta algebraan syksyllä. En miettinyt asiaa sen enempää, nyökkäsin ja sanoin kai että selvä. Mikä minä olen sanomaan mitä se valitsee, kunhan ei pelkkää joogaa, tanssia ja mietelauseita, niillä kun voi olla vähän haastavaa tähdätä sinne lääkikseen minne se on ollut menossa jo vuosia, eikä sitä porttia kannata sulkea vaikka mieli ehtiikin ehkä vielä muuttumaan.   Algebra ja valinnaisaineet painuivat jonnekin vähemmän tärkeiden asioitten lokeroon kun koulunkäynti muuttui etäkouluksi maaliskuun alussa. Nettisovellusten ja pilvipalveluiden mukana poikien koulunkäynnistä tuli tärkeämpää, olihan niillä enemmän haasteita neidin suorittaessa koulutehtävänsä vartissa ja niittäessä arvostelusivustolle edelleen kymppejä. Kertaalleen laitoin Tättiksen kotitalousopettajalle sähköpostia kun tehtävänanto oli tehdä itse pastaa, siis tehdä eikä vaan keittää. Kieltäydyin kaivamasta pastakonetta kaapin uumenista...

En ole pitkään aikaan kirjoittanut vanhemmuudesta. Ehkä siksi että juuri nyt se tuntuu sujuvan aika hyvin ja helpostikin. Minä uskon vakaasti olevani ihan kelpo äiti, kaukana täydellisestä, mutta siihen ei tarvinne edes pyrkiä. Sangen kelvollinen kuitenkin ja näille omille lapsilleni aika sopiva. En vielä tiedä minkälaista on olla aikuistuvan nuoren äiti, se on vasta edessä, mutta kun katson taaksepäin tällä kahdentoista vuoden kokemuksella, voin todeta vanhemmuuden kasvavan ja muuttuvan lapsen mukana. On erilaista olla yhden lapsen äiti, taaperon äiti, uhmaikäisen tai koululaisen äiti. Omat lapseni ovat nyt virallisesti esiteinejä ja esikoinen varhaisessa murrosiässä. Siinä missä suurella varmuudella ennen tiesin mikä on oikein ja väärin, en enää ole varma juuri muusta kuin siitä että jokainen lapsi, perhe ja vanhempi on erilainen. Jokainen meistä myös epäonnistuu toisinaan.    On päiviä kun olen stressaantunut töistä ja karjahtelen jalopeuran lailla mitättömistä asioista...

Tämä teksti piti kirjoittaa ja julkaista jo miltei viikko sitten – äitienpäivänä. Piti kirjoittaa äitiydestä, elämästä meidän perheessä ja siitä miten ihani mun lapset on, mutta kuten usein käy, elämä heitti kapuloita rattaisiin ja teksti jäi kirjoittamatta. Moni muukin asia jäi tekemättä, moneksi päiväksi. Tästä ei kuitenkaan tule kirjoitus koronasta. Särky alkoi jo perjantaina, ajattelin hammassäryksi ja kiroilin. Kiroilin koska hammaslääkärit on kiinni eikä ne nyt muutenkaan ole ihan mun parhaita kavereita. Kiroilin koska hammassärky tarkoittaa juurihoitoa ja tässä maassa juurihoito ja sen päälle laitettava kruunu maksaa helposti tuhansia taaloja, jopa vakuutuksen kanssa. Otin kipulääkkeen ja toivoin että tilanne poistuisi itsestään. Arvannette... ei se poistunut. Siinä vaiheessa kun mukaan tuli päänsärynpoikanen ja tunsin miten mulla on kuvitteellinen otsatukka otsalla, ja takaraivo tuntui siltä että joku olisi tukistanut lujasti, ja silmäkin tuntui kummalliselta kerroin asiast...

Uudet tilastot 2020 Tähän aikaan vuodesta palaan ajassa taaksepäin, siihen maaliskuiseen hetkeen rintatutkimusyksikön parkkipaikalla. Siinä nojaan autoon ja katson kyynelten lävitse vieressä kohoavaa sairaalaa. Yritän epätoivoisesti pysäyttää kyynelten virtaa ja koota itseni, jotta voisin kävellä sisään mammografiaan. Tänne saakka selvisin, lastensairaalasta aikuistensairaalan parkkipaikalle. Selvisin tapaamisesta neuropsykologin kanssa, tapaamisesta jossa kuuntelin ilmeettömänä lääkäriä, otin vastaan nivaskan papereita, kuuntelin vähän lisää, nyökkäsin, kiiton, varasin ajan jatkoon ja lähdin. En itkenyt, en tuntenut oikeastaan mitään vaikka olin kuvitellut olevani voitonriemuinen ja helpottunut. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin miksi psykologi kysyi ymmärsinkö mitä hän sanoi, kysyi koska en osoittanut minkäälaista tunnetilaa, kuuntelin ja nyökkäsin. Ojensin käden, otin vastaan nipun papereita ja lista kirjoista jotka pitäisi lukea. Vasta siellä ajomatkan jälkeen, seuraavan sa...

Käytiin hakemassa lapsi kesäleiriltä. Ajettiin leirikeskukseen, käytiin lounaalla ja palattiin kotiin. Sellainen käypä amerikkalainen päiväreissu. Olis se tullut sieltä bussillakin, mutta haluttiin nähdä minkälaisessa paikassa se viikkonsa oikein vietti. Kun oltiin vikassa risteyksessä navi sanoi että viiden kilometrin matkaan menisi parikymmentä minuuttia, mietittiin miten ihmeessä... ajettuamme tovi vastakynnettyä peltoa muistuttavaa hiekkatietä, ei ihmetelty enää. Oltiin sen sijaan aika tyytyväisiä että meidän kalustolla voi kurvata tarvittaessa vaikka pystymetsään. Ei olis ollut pikkubemarilla mitään asiaa sille tielle. Siellä se oli viikon. Tiettömän tien päässä. Leirikeskuksen pihalla meitä juoksi vastaan hyväntuulinen kultainen noutaja. Myöhemmin selvis että koiran nimi oli Amber ja se oli leirin ESA – emotional support animal – kiitos siitä että Tättiksellä meni niin hyvin kuulunee ainakin osaksi Amberille sillä kun vastaan tuli ensimmäinen ohjaaja, se totes että ty...

Eletään syyskuuta 2015. Seison koulun pihalla pilvisenä alkusyksyn päivänä ja erityisopettaja pitää mua puolittain kiinni hihasta, se sanoo mulle toistamiseen että älä mene, odota, annan niitten selvittää tilanne... ei olla koskaan nähty mitään tällaista. Eihän se yleensä näin ja siksi ajateltiin että pitää varmaan soittaa sinulle... me seistään siinä, tyhjällä koulun pihalla ja tuijotetaan koulubussia jonka ovi on auki. Muut lapset on luokissaan, minun tokaluokkalaiseni istuu siellä bussissa rehtorin kanssa. Tilanne päällä, koulumatka ei mennyt ihan parhaalla mahdollisella tavalla, se oli ottanut yhteen bussikuskin kanssa ja lopulta saanut aivan järjettömän raivarin ja kieltäytynyt poistumasta bussista. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen, joka ehkä kuitenkin oli vain vartti, pieni tyttö astuu ulos bussista rehtorin kanssa. Se pitää reksiä kädestä ja katsoo mua vähän hämmentyneenä kuin kysyen miksi ihmeessä minä olen siellä. Lapsen rintamus on kastunut kyyneleistä, rehtori kantaa...

Aika usein nykyään unohdan usein ne sanat, sen että me ollaan sellainen perhe. Sellainen toisenlainen perhe. Sellainen mikä kukaan ei halua olla – erityislapsiperhe. Unohdan koska meidän elämä ei enää ole jatkuvaa taistelua vaan oikeastaan aika soljuvaa. Sellaista kohtuullisen tavallista arkea jossa käydään koulua ja tehdään töitä. Viikonloppuisin tehdään juttuja yhdessä eikä meidän enää tarvitse suunnitella jokaista askelta etukäteen. Mukavaa. Palkitsevaa. Hauskaa. Lapset on kasvaneet. Osin se on varmasti sekin että me vanhempina ollaan kasvettu tuntemaan meidän perheen rajoitteet, niin kuin sen ettei meillä edelleenkään käytetä lastenvahteja tai että lääkityksen unohtuminen lähentelee suurkatastrofia oli kyse sitten ADHD lääkkeestä tai ahdistuslääkityksestä. Realiteetti on myös se, että valtaosa meidän ystävistä on nykyään erityislasten vanhempia hekin. Miksi? Koska on helpompaa ettei tarvitse selittää miksi lapset tulee mukaan, tai miksi kymmenvuotias makaa lattialla ja ...

Me ollaan matkalla koulubussille. Jannut kävelee jossakin takana, toinen raahaa mukanaan valtavaa männynoksaa ja ne keskustelee jostakin... en tiedä mistä. Mun vieressä kävelee polkkatukkainen nuori neiti, sillä on päällään mekko ja tennarit, takin sijaan farkkutakki – tänään ei sada. Huomaan siinä kävellessä että sen päälaki on jo mun hartialinjan yläpuolella, miten se onkaan kasvanut niin äkkiä ja paljon. Illalla se petas mulle sängyn omaan huoneeseensa ja peiteli mut sinne otsapusun kanssa: ”Nuku hyvin rakas äiti, toivottavasti voit huomenna paremmin...” Oma sänky on liian pehmeä hartiajumiin ja Tättiksen sängyssä on tilaa niille tyynyviritelmille joita tarvitsen voidakseni olla makuulla. Mennessään se sammuttaa valot. Aamulla se huolehtii että jannut pesee hampaansa, siis pesee eikä vaan kanna hammasharjaa kädessään. Se suihkuttaa kaikille täinestosuihketta ja harjaa hiukset. Iltapäivällä se tekee ensin omat läksynsä ja sen jälkeen tarkastaa jannujen matikantehtävät. Mun teh...

elämää vuoristoradalla Kuten varmasti useimmissa perheissä myös meillä eletään vaiheesta toiseen ja juuri kun pääset sisälle siihen seesteiseen hetkeen ja kuvittelet tilanteen olevan edes suunnilleen hallinnassa löydät itsesi taas ristiaallokosta. Tavallisten kehitysvaiheitten lisäksi meidän elämää hallitsee se tosiasia että meillä on kolme lasta. Ei yksi. Ei kaksi, vaan kolme. Meidän arkea johdattaa ihan tavallisen lapsiperhe-elämän ja arjen lisäksi ne lisämausteen joiden nimi on autismi ja ADHD. M:n autismia on alusta asti värittänyt ahdistus. M:n ahdistusta on hoidettu toimintaterapialla, psykoterapialla, behavioristisin keinoin, lopulta myös lääkityksellä. Ahdistuskohtauksia, paniikkikohtauksia ja tuskatiloja on toistaiseksi onnistuttu hallitsemaan myös raudanlujilla rutiineilla, läheisyydellä, puhumalla, ja aromaterapialla. Olin jotenkin ajatellut että koulun aloittaminen menis tänä syksynä aiempia vuosia helpommin. Miksi ajattelin niin, siihen en osaa vastata. Ehkä s...