Tahdon Asiat

Rooman melskeen ja käsinkosketeltavan historian havinan välillä on vain viikko siihen, että tyttäreni istuu autiomaan laskevan auringon lämmössä kuuntelemassa countrymusiikkikonserttia. Minä tiedän ja hän tietää, että matkaa näiden kahden paikan välillä on enemmän kuin puoli maapalloa, valovuosia ja ikuisuuksia, silti ihmiset ovat ihmisiä ihan kaikkialla. Eihän sen oikeastaan pitäisi edes olla täällä, viisitoistavuotiaan aikuisten konsertissa mutta joku konserttien pyhimys oli tänä iltana suosiollinen, eihän meiltä kysytty pääsylippuja sen enempää kuin lapselta papereitakaan. Meidän oli tarkoitus olla täällä. Tänä iltana me istumme siellä jossakin, mielikuvien amerikkalaisuuden ytimessä missä nurmikon laitamilla pariskunnat tanssivat stetsoneissaan, olut virtaa hanoista edulliseen tuoppihintaan ja varmasti valtaosa yleisöstä äänesti Donald Trumpia – kahdesti. Mutta meidän edessä olevassa retkituolissa istuva nainen jättää käsilaukkunsa roikkumaan tuolin selkänojaan lähtiessään täyttämä...

Näin se vain meni. Edellinen teksti on julkaistu syyskuussa ja tänään on jouluaatto. Syksy vaihtui vähitellen talveksi ja elämä on ollut niin täyttä, että ystävä lähetti minulle joululahjaksi kolme ylimääräistä tuntia vuorokauteen seuraavaksi kuudeksi kuukaudeksi. On ollut hetkiä, jolloin se olisi tullut tarpeeseen mutta olen myös ehkä viimeinkin oppinut että aina ei tarvitse jos ei jaksa. Lasten kasvaessa kirjoittamisen terapeuttinen ja vertaistuellinen merkitys on pienentynyt, eikä samanlaista paloa kirjoittaa enää ole. Nautin kirjoittamisesta edelleen, mutta yhä useammin se tuntuu jäävän kakkoseksi puikoilla olevalle neuleelle, yhdessä lasten kanssa katsotulle telkkarisarjalle tai sille omalle hetkelle, ihan vaan olla. Tähän syksyyn, ja oikeastaan ihan koko vuoteen on mahtunut monenlaisia ihania asioita. Vuosi 2022 on ollut meille hyvä.  Olkoon tämä siis sellainen joulukirje, joita täällä maailmalla kirjoitetaan ja laitetaan joulukortin mukana ystäville, tuttaville ja vähän vier...

Menettehän te kesällä Suomeen? Koska Tättiksellä on ripari? No ei mennä, ja ei oo. Jälkimmäinen kysymys on uusi ja uskon että se on tullut paikalle juuri nyt kun voin vastata ekaan kysymykseen, että en mee mutta Tättis ja Fredde menee. Osapisteet siitä, että edes joku menee tai tulee, pitkät miinukset siitä, ettei lapsi ole menossa rippileirille, ei suomalaiselle sen enempää kuin kansainvälisellekään. Juu, emme ole harkinneet protuleiriäkään, tässä kun ei ole kysymys Jeesuksesta.  Mutta juuri nyt, tätä kirjoittaessani pääsen jakamaan ajatuksia siitä miltä Suomi, suomalaiset ja elokuinen pääkaupunkiseutu näyttävät Yhdysvalloissa syntyneen ja kasvaneen teinin silmissä. Tilanne on herkullinen, sillä on liki ainutkertaista, ettei suomalaissyntyisten vanhempien lapsi ole käynyt Suomessa kuin kerran, vuosikkaana. Hänelle Suomi on se vanhempien tarinoiden, sunnuntaisten FaceTime-puheluiden ja joulupakettien maa. Se mystinen paikka missä on kylmää ja pimeää, kesällä aurinko paistaa vuoroka...

Vuoden viimeisenä aamuna aloitan päivän selailemalla valokuvia kuluneelta vuodelta. Tunnelma on haikea uuden edessä sillä meillä takana mahtava vuosi, eikä viimeisten viikkojen henkilökohtainen köydenveto ammatillisten haasteitten kanssa tee oikeutta kaikelle sille mitä vuosi 2016 toi mukanaan. Minä olen kirjaimellisesti uuden edessä. Tiistaina on viimeinen työpäivä ja siitä alkaa tuntematon. Katson kuvia ja muistan. Muistan taas kerran miten lyhyt ihmisen muisti on. Muistan kaiken sen mitä me ollaan ehditty tehdä ja nähdä. Muistan miten lapset on taas kasvaneet vuoden verran. Yhteen vuoteen mahtui: Kaksi kipsiä Kaksi leikkausta Keuhkokuume Vatsakipua Jokunen nuhakuume vastaherännyt - hyvin meni se keuhkokuume Yhteen vuoteen mahtui: Kaksi uutta autoa Neljä myytyä autoa yksi niistä uusista Yhteen vuoteen mahtui: Kaksi retkeä rannalle Kaksi retkeä viinitiloille Yksi matka Kanadaan Partioleiri rannalle mennään taas huhtikuussa ...