Tahdon Asiat

Helsingissä Ehrensvärdintien ja Armfeltintien kulmassa on leikkipuisto, se sama johon päiväkoti Eiran lapset tulevat leikkimään kahdesti päivässä. Siinä leikkipuistossa me hengailtiin esiteineinä ja sinne leikkipuistoon mennessä minä meikkasin ensimmäistä kertaa. Halusin näyttää nätimmältä eikä ripsien kestovärjäys joka oli otettu muutamaa viikkoa aiemmin tuntunut enää riittävältä vaan avasin äidin meikkilaatikon. Laitoin ensin vähän luomiväriä ja poskipunaa, sitten mascaraa yläripsiin. Olin tyytyväinen kun se huomattiin, olin meikannut ensimmäistä kertaa, taisin olla neljätoista.   Sen jälkeen meikkasin aina. Siis muuten kuin ehkä sunnuntaisin tai sairaana. Se tuntui omalta ja tärkeältä, asialta joka nyt piti tehdä samalla tapaa kuin hampaitten harjaus tai puhtaat alusvaatteet. Kesämökillä saatoin jättää ripsarin meikkipussiin, mutta kyllä se meikkipussi silti kulki mukana. Se oli mukana telttailemassa, pyöräilymatkalla, mökillä ja synnytyssairaalassa. Vähän ripsaria vähintään...

tammikuun 1. 2015 Huomenna on vuoden viimeinen päivä, se kolmassadaskuudeskymmenesviides. Mulla on työpäivä ja kesken työpäivän lapsen ortopedi. Fredden ja lauman tehtäväksi on annettu käydä ostamassa uudenvuodenhattuja ja torvia ja, ja... illalla syödään fondueta ja skoolataan tulevalle vuodelle varmaan jo kauan ennen vuoden vaihtumista. Ulkona Elsa on tehnyt maailmasta kimaltelevan. Me katsottiin kimaltavaa tietä matkalla kotiin niitten kahden leiriläisen kanssa, niitten joiden leiripäivistä tulikin suunniteltua pidempiä, niitten jotka on tiputettu aamulla leirille kirkon ovien auetessa ja noukittu kotiin viimeisten joukossa. Yläkerrassa kipsijalka katsoo telkkaria. On ollut hyvä vuosi. On ollut hyvä vuosi. On ollut hyvä vuosi, sellainen jonka voi päättää hymyillen ja toivottaa seuraavan tervetulleeksi ilman tarvetta huokaista helpotuksesta. Sellaisiakin vuosia on ollut. Niitä joina seuraavasta on toivottu edellistä parempaa. Joku saattaisi ajatella toisi...

Misty Meadow's Indiana Jones löytyi Munkkivuoren Alepan ilmoitustaululta toukokuussa -92. Kotimatkalla se nimettiin autossa lojuneita lehtiä selaamalla Åke Blomqvistin mukaan, ja myöhemmin siitä tuli kotoisammin ihan vaan ”pupu”. Minä sen löysin ruokiksella ja pakotin mutsin sitä katsomaan. Hintaa sillä oli ostohetkellä 4000 markkaa, mutta vuosien saatossa veikkaisin pojan arvoksi useita kymmeniä tuhansia markkoja. Se että Önnipöö inhosi uutta tulokasta tuskin auttoi asiaa. Önnipöö kun oli vahvasti sitä mieltä että pentu voitaisiin jyvin palauttaa sinne mistä se oli haettukin. Pian katosi siitä että uusi tulokas virkistäisi vanhusta, tai että vanhus opettaisi tulokkaan talon tavoille. Pentuparka, turpiin tuli. Turpiin tuli vuoroin siltä vanhemmalta ilkimykseltä ja vuoroin taas pyyhkeitten muodossa uusilta omistajilta. Minä rakastin ja koulutin, muitten mielissä pentu oli lähinnä maanvaiva. Keski-ikäisen naisen silmin katsottuna ymmärrän hyvin että se oli maanva...

Don II:n tai kotoisammin vaan ”Önnipöö” tuli taloon kun olin kai kuusivuotias. Mutsin ja faijan riitaisan avioeron mainingeissa mun ensimmäinen koira seurasi mukana mutsin uuteen kotiin, tai siis mutsin uuden poikaystävän kotiin. Sen, josta tuli mulle monella tapaa isä enemmän kuin siitä omasta faijasta koskaan. Önnipöö oli mulle se ihan eka oma koira, samalla tavalla kuin Martasta kasvaa M:n ensimmäinen koira. Mun tehtävä oli ulkoiluttaa koira, ja niitten kasvun vuosien aikana oli aikoja kun koiraparka näki lähinnä naapurin ruusupuskan, tai se aika kun me naapurin Irjan kanssa leikittiin mun johdolla ratsastuskoulua. Önnipöön tehtävä tässä leikissä oli olla hevonen. Kiltisti se hyppi ylitse puiston penkkien ja kulki kokorataleikkaa Eiran puistoissa. Irlanninsetteriksi se oli kärsivällinen, täysin kouluttamattomaksi koiraksi se oli noin muutenkin aika mahtava tapaus. Oli sekin päivä kun me oltiin taas kerran Tehtaankadun koirapuistossa ja Önnipöö hyppäsi puiston aidan yl...

joskus silloin kauan sitten - minä Törmäsin jossakin internetin ihmeellisessä maailmassa kolumniin jonkun ihmisen elämän koirista, innostuin ja ajattelin kirjoittaa omistani. Mun elämän koirat voidaan jakaa niihin varhaislapsuuden koiriin, jotka oli faijalla. Sitten oli se koira jonka kanssa kasvoin aikuiseksi, ja kolmanneksi ne aikuisen elämän koirat. Jos lasken kaikki elämäni koirat yhteen, on niitä kahdeksan. Siinä sivussa voi vielä mainita Sashan ja Rassen. Sasha oli kai faijan viimeinen koira. Rasse taas asui meillä pitkiä aikoja ja oli vaihe kun me Fredden kanssa jo ajateltiin Rassen jääneen meille pysyvästi. Sasha ja Rasse olivat kumpikin irlanninsettereitä. Ennen mutsin ja faijan avioeroa meillä oli kolme koiraa: Igor, Don ja Boris. Igor oli höseltäjä. Se haukkui aina ja paljon, ja ui vielä vähän enemmän. Se oli Tanskasta tuotu irlanninsetteri. Muistan että se oli aina ja kaikkialla, kaikessa mukana. Muistan miten se söi keittiössä eläviä rapuja, sillä tavalla ...

Muutaman päivän me ollaan Fredden kanssa mietitty miksi meidän rakkaasta prinsessasta on taas kerran tullut kuin myrskyn merkki. Se pätkii poikia turpaan, pyörittelee silmiään, tiuskii ja kiukuttelee, noin kaiken kaikkiaan ihan kaikki on huonosti ja jos ei just nyt ole niin kohta ainakin. Se ei itsekään tiedä miksi se on niin huonolla tuulella... kunnes. siellä oli rapu - oikeesti Kunnes me istuttiin uimarannan laiturilla luomassa sitä ikimuistoista kesää ja mä kaivoi kylmälaukun uumenista eväitä. Kaivoin lounasleivät, pakastekuivatun parsakaalin ja riisimaidosta tehdyt juustotikut. Sen jälkeen kun löysin ne muutama viikko takaperin niitä on syöty paljon. Lauma söi eväitään ja mä ihan vaan silmäkulmastani huomasin sen riisijuuston tuoteselosteen; vettä, tummaa riisiä, vaaleaa riisiä, kaseiinia... Niin, kaseeinilla on toinenkin nimi. Kaseiini on maitoproteiinia. Kaseiini on just se asia jota mun lapsen elimistö ei kykene käsittelemään. Kaseiinista tulee epämääräise...

Jos mä näin Tapanina mietin mennyttä vuotta taaksepäin, olisin taipuvainen sanomaan että viimeinkin me ollaan saatu se ihana tavallisen tasapainoinen vuosi. Muistaakseni meillä ei ollut yhtään suurempaa myrskyä, eikä edes pahempia ristiaallokoita, poutaa, myötätuulta ja huippuhetkiä sitäkin enemmän. Mitä muistan kurkkimatta blogiin? Muistan et me oltiin tammikuussa Floridassa. Maaliskuussa sain työpaikan ja me käytiin rantsussa. Huhtikuu meni työpilvessä ja Fredde kävi työmatkalla Renossa. Kesä vierähti jonkinasteisessa työkaaoksessa ja uimarannoilla ja puistoissa, ja käytiinhän me lomallakin. Syyskuussa alkoi koulu, siihen tais liittyä ne vuoden suurimmat hikat eikä nekään nyt jälkikäteen niin kovin suuria olleet. Lokakuussa me oltiin taas rantsussa, Fredde piipahti Suomessa ja mä tein paljon töitä. Marraskuussa valmistauduttiin joulukauteen, vietettiin Kiitospäivää ja mä päätin vaihtaa suuntaa. Sitten tuli joulukuu ja joulu. Kukaan ei kai sairastu...