Tahdon Asiat

Maailma oli ennen toisenlainen. Fredde katsoo olkkarissa veljensä ja faijansa kanssa kauden ekaa formulakisaa, tosin me ollaan täällä – Yhdysvaltain luoteisnurkalla, isä Espoossa ja veli Lauttasaaressa, Helsingissä. Ne juttelee, kommentoi kisan tapahtumia, buuaa ja hurraa yhdessä – videopuhelun välityksellä. Kisan jälkeen puhutaan kuulumiset, vaihdetaan näkemyksiä siitä miten maailma makaa ja jos lapset on hereillä, hekin liittyvät seuraan. Näin on ollut jo pitkään.  Liuta lauantaisia panimovieraita meidän suosikkipanimossa. Kiitollisuuspäiväkirjan sivulla kysytään miksi olen kiitollinen siitä, että saan elää juuri nyt, tässä ajassa? Vastausta ei tarvitse pohtia, teknologia ja tiede. Se että perhe voi sunnuntaina kokoontua yhdessä katsomaan samaa kisaa vaikka fyysinen välimatka on 7695 kilometriä. Kun me muutimme tänne oli sähköposti ja puhelin. Seattlen kevät on herännyt hitaasti ja vasta pari viikkoa sitten kuulin sammakot ensimmäistä kertaa, ne laulavat miljoonien sammakoitten k...

Kiitollisuuspostauksia ei tullut ihan sitä 26:tta, mutta olkoon se merkkinä armollisuudesta itseä kohtaan, siitä että on riittävän hyvä. Mietin kirjoittaisinko loput kiitollisuuden aiheet listana, mutta siihen ei taitaisi paperi - edes tämä virtuaalinen - riittää, joten poimin sekalaisessa järjestyksessä ne mitkä tänään, kiitospäivää edeltävänä iltapäivänä ovat mielessä.   Oma äitisuhteeni on surkea. Se ei ansaitse oikeastaan edes mainintaa, sillä meidän välimme ovat sellaiset muodollisen kohteliaat, toki sekin on parempi kuin ei minkäänlaista suhdetta. Vuosien myötä huomaan kuitenkin olevani äitini kaltainen monessa asiassa ja huomaan kiinnittäväni näihin samankaltaisuuksiin huomiota enemmän kuin ennen. Osa niistä ärsyttää ja osan totean vain olemassa oleviksi, mutta kiitollinen olen siitä asenteesta että pystyn ihan mihin vaan. Suomalaisella puoliperkeleellä korjaan siis melkein mitä vaan - tänään meidän uunin - koska minähän pystyn ihan mihin tahansa. Kiitos äiti tästä!...

  Kiitospäivään on neljä päivää ja mulla on tänään ensimmäinen ”vapaapäivä” kuukausiin. Se on lainausmerkeissä koska töitä tulee tehtyä vapaapäivänäkin, ei vähiten siksi että odotamme myyjältä tietoa siitä miten meidän eilen kirjoittama tarjous on otettu vastaan. Mutta vapaapäivä tämä silti on, ja sen ovat ansainneet itseni lisäksi meidän lapset, ehkä eniten meidän lapset. Eilen aamulla kun starttasimme auton aamuseitsemältä ja lapsi juoksi pihalle yöpaidassaan, kyyneleet silmissä - halaamaan vielä kerran - tunsin riipaisevan piston sielussa, piston siitä että olin taas yhden lauantain jossakin muualla. Järki kyllä sanoo että olemme läsnä enemmän kuin moni muu työtätekevä vanhempi, että nämä lauantait ja sunnuntai ovat meidän yhdeksästä kuuteen toimistolla, mutta äidin sydän toimii välillä järjenvastaisesti.   Ulkona paistaa hailakka talviaurinko kuin kutsuen kävelylle, mutta ensin syödään sunnuntaiaamiainen makkaroineen, munineen ja vohveleineen. Ollipolli haluaisi mieluu...

  Kello ei ole edes yhdeksää aamulla kun olen jo ajamassa asiakastapaamisesta takaisin kotitoimistolle. Syksyisessä aamuauringossa edessä kohoaa suurkaupungin silhuetti - minun kaupunkini. Minun kaunis, rosoinen kaupunkini. Olisin voinut mennä eteläkautta I-90:stä tai sivuitse I-5:sta ja siitä järven ylitse SR-520 mutta valitsin SR-99:n ja keskustatunnelin koska halusin nähdä kaupungin. Kaupungissa kasvaneella on aina kaupunkilaisen sydän. Oman lapsuuteni vietin käytännössä Helsingin sydämessä, puolentoista kilometrin säteellä kolmen sepän patsaasta, keskellä kaupunkia ja joku osa minusta kaipaa urbaania rosoisuutta.   Minun Helsinkini on Katajanokka satamineen ja jäänmurtajineen, se on lapsuuden pieni koulu jonka pihalle putoamätkähdin kiivetessäni vallille ja vankila jonka ohitse kävelin kouluun. Se on Eira jonka lävitse puhalsi viiltävä merituuli ja jonka pihoilla ja puistoissa me naapuruston kakarat leikittiin. Se  on Punavuori pornokauppoineen, laitapuolen kulkijoine...

  Mitä tää on? - Se on riisiä. Mutta miks tää on jotenkin outoo? Tuntuu kummalta hampaissa... Riisi jonka seassa on keitetty kourallinen farroa ja joukkoon heitetty vähän paahdettuaja sishito chilejä, valkosipulia, yrttejä ja maissia jää vaivihkaa lautaselle päätyen lopulta Martan lautaselle. Ei se mitään, ei kaikesta tarvitse tykätä mutta lautaselle on viimeaikoina jäänyt vähän kaikki saatesanoin; mitä tää on? Outoo? En tykkää? Onko pakko? Ei oo nälkä. Myönnän. Vika on varmasti myös äidissä joka ei nyt vaan kykene keittämään ihan tavallista riisiä, ihan tavallista jauhelihakastiketta, ihan tavallista tavallista. Valitettavasti lapsipolo on syntynyt kotiin jossa ruuassa on aina kaikenlaisia ruohonkorsia ja sattumia.   Kun siihen normaaliin en mä tiiä, en tykkää, en haluu lisätään vielä se että periaatteessa yritän keittiömestarina noudattaa jollakin tasolla näitä perheen sisäsyntyisiä erikoisruokavalioita, sitä että meillä asuu se lapsi joka ei syö mitään mikä nousee vedes...

  Siinä missä tämä vuosi on rajoittanut on se yhtälailla rikkonut rajoja, ja huomaan että monet sellaiset sisäsyntyiset tai tapakulttuurin asettamat rajat ovat menneet rikki. Kirjoitanko taas siitä? En. Tai siis en ainakaan siitä miten rajoituksia lisätään ja köysi kiristyy taas kaulassa - niin on melkein kaikkialla.   Sen sijaan kirjoitan siitä miten tänä vuonna moni sellainen asia joka vuosi sitten olisi tuntunut suorastaan absurdilta tuo nyt tullessaan hyvää mieltä ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, siis hyviä asioita. Osa tulee tuskin toistumaan sitten joskus kun elämä ulottuu taas oman kodin ulkopuolelle ja joistakin saattaa tulla pysyvämpiä asioita, kuten niistä videopuheluista minun työssäni.   Lauantaiaamuna tuntui siltä että me tarvitaan nyt jotain kivaa, mitä jos laitettaisiin joulukuusi? Siis ennen marraskuun puoltaväliä? Joulukuusi. Lapset tietysti innostuivat tästä ja Fredde puhuttiin hetkessä pyörryksiin. Iltakuudelta kuusi oli valmis, glögit kourassa...

  Fredde oli nähnyt unta siitä että olin tullut kotiin pienen vauvan kanssa. Unessa olin herättänyt nukkuvan Fredden ja ollut vihainen koska hän ei ollut laittanut mitään valmiiksi vauvaa varten. Olin kivahtanut että olisin voinut kuvitella että kolmen lapsen isä tietää mitä vastasyntynyt tarvitsee. Fredde oli ajatellut unessa ahdistuneena ettei voi olla totta että se valvominen ja vaipanvaihto alkaa taas uudestaan. Aamulla herätessään Fredde oli helpottunut.   Muutamaa päivää myöhemmin näin että vanha luokkakaveri oli saanut ensimmäisen lapsen. Sydän täyttyi ilosta ja onnesta heidän puolestaan - miten mielettömän ihana uutinen ja minkälaisia syvän onnellisuuden sävyttämiä valokuvia niin pienokaisesta kuin vanhemmista - ja samalla mietin miten raskasta elämä vastasyntyneen kanssa oli jo kaksitoista vuotta sitten, 36-vuotiaana. Mietin Fredden unta ja sitä että omat ajatukset olisivat kieltämättä olleet samansuuntaisia kuin Freddellä.   Poikien kummivanhempi muistel...

  Pysähdy hetkeksi. Ihan pieneksi vain. Luet tätä juttua nyt todennäköisesti facebookin kautta, ehkä suoraan blogisaitilta, mutta todennäköisimmin somesta. Olet somessa, vuorovaikutat ja keskustelet, ehkä vain peukulla, sydämellä tai kyynelin mutta kommunikoit kuitenkin. Sanot jotain kivaa ja välillä mietit että vitsit mikä törppö ja saatat päästää näppäimistöltä jotakin kärkevää - olen itsekin toisinaan sanonut turhan rumasti. Välillä keskustelu on kiivastakin ja joskus käy niinkin että joku viheltää pelin poikki ja sulkee mahdollisuuden kommentteihin. Jokainen meistä tietää että on olemassa tiettyjä sivustoja ja keskusteluita joita on paras väistää jos ei halua tunkea meloneita nenään. On paikkoja joissa saat hersyvät naurut - ehkä jonkun toisen kustannuksella - mutta naurut kuitenkin. Käyt vilkaisemassa mitä ystäville kuuluu, toivotat niille joilla on syntymäpäivä hyvää syntymäpäivää. Elät mukana.   Nyt pysähdy. Ihan hetkeksi vain. Tee mielikuvaharjoitus. Minkälainen ...

  Tämä saattaa, etenkin Suomesta katsottuna, tuntua kummalliselta mutta tänään kirjoitan kiitollisuudesta videokonferensseihin.   Oma ihan eka videokonferenssi taisi olla maaliskuun alkupuolella. Ne oli aina Zoomissa ja kaikki tuntui tosi oudolta. Joo, joo, maailma on täynnä ihmisiä jotka ovat tehneet tätä päivittäin jo vuosia, mutta mulle zoompalaveri oli jotakin uutta ja aika jännääkin. Milloin ei päässyt mukaan tai tipahti kyydistä tai unohti laittaa itsensä äänettömälle - no, sitä nyt tapahtuu edelleen, tosin nykyään harvemmin neulontaohjeita kaikille haluttomille, vaan esimerkiksi maanantaina se kaikkia naurattanut hetki kun lapsi ilmoitti tarvitsevansa vessapaperia ja vessan olevan tukossa ja kakkaa kaikkialla. Näistä videopalaverimokista on riittänyt niin meemejä kuin muunkinlaista viihdettä ihan maailmanlaajuisesti. Törmäsinpä joulukorttiinkin jossa joulupukkia muistutettiin pukemaan päälleen muutakin kuin yläosa lahjojenjakokierrokselle. Tämän ryöstin täältä ...

  On vielä sysipimeää enkä havahtuessani osaa sanoa paljonko kello on, päivä alkaa valjeta seitsemän aikaan. Kuulostelen itseäni ja kuuntelen hetken hiljaa, kuulenko jo autojen ääniä? Miltä metsä kuulostaa? Onko Maeve-kissa jo hereillä? Sängyn jalkopäässä Martta odottaa päätöstä ja katsomattakin tiedän koiran tarkkailevan minua. Nousen istumaan, koira hyppää lattalle ja oven takaa kuuluu vaativa naukaisu. Kännykän kello näyttää 5:36 - uusi päivä on alkanut.   Alakerrassa käynnistän kahvinkeittimen ja koneen jauhaessa papuja nappaan kissan syliin ja avaan ulko-oven. Kävelen pihalle koiran seuraksi, vilkutan naapurille joka lähtee töihin ja juttelen kissalle joka tarkkailee pimeyttä. Alakoulun rehtori ajaa ohitse ja vilkutan hänellekin, kuten melkein jokaisena aamuna. Ruokin ensin koiran ja sitten kissan, vaihdan vesikulhoon puhtaan veden ja kahvia odotellessani jumppaan kesällä murtunutta nilkkaa. Kun kahvi on tippunut otan kaapista mukin ja lähden termaripannun ja kahvikup...