Tahdon Asiat

  Mun on vaikea kuvitella että kukaan päättäisi lapsena, että isona hänestä tulee kiinteistövälittäjä, paitsi ehkä jonkun välittäjämogulin lapset jotka kasvaa suoraan vanhempiensa kiinteistövälitysimperiumiin - sellaisiakin on, mullakin muutama kollega joiden vanhemmat on alan matriarkkoja ja patriarkkoja. Sitten on toki niitä nuoria jotka avustavat vanhempiaan koulunkäynnin ohessa ja siksi hankkivat lisenssin, ehkä meilläkin lapset tekevät niin - sitten joskus. Alalla kuitenkin usein kysytään; ”What’s your real estate story?” Miksi sinä päädyit tälle alalle.   64% välittäjistä on naisia, ja keskimäärin kiinteistövälittäjäjien järjestön jäsen - REALTOR - on 55-vuotias valkoinen nainen jolla on alempi korkeakoulututkinto ja omistusasunto. Ei ihan 55, mutta melkein ja hep!   Täällä ollaan! Kiinteistövälittäjän lisenssin haltijoita on maassa arviolta 2 miljoonaa ja heistä REALTOR:eita noin 1.4 miljoonaa. Lisenssin hankkiminen ei ole vaikeaa sillä siihen ei tarvita paljon muuta kuin mu

  Tänään on keskiviikko ja kolmikolla itsenäisen työskentelyn päivä. Käytännössä se tarkoittaa niissä perheissä joissa lapset ovat pienempiä että vanhemmat joutuvat opettamaan lapsiaan tai että lapsilla on vapaapäivä. Meidän perheessä jossa lapset ovat jo alakoulun vanhimpia ja puolivälissä yläkoulua keskiviikko on ihan aidosti itsenäistä työskentelyä. Keskiviikkoisin on usein myös esitelmiä ja luentoja koulun ulkopuolisilta osaajilta, viime viikolla viidesluokkalaisille oli puhumassa Miya McClain - Girl Geek X , ja tällä viikolla Bill and Melinda Gates Foundation Covid-19 rokotteen kehitystyöstä. Tättis taas tekee itsenäisesti opettajien antamia tehtäviä, esitelmiä ja ryhmätöitä.   Muut neljä päivää koulua käydään etänä opettajien johdolla. Ihan oikeaa koulua, sellaista missä on opettaja ja oppilaat ja vuorovaikutusta niin oppilaitten kuin opettajan kanssa.   Omat lapset viihtyvät hyvin etäkoulussa. Tättis ehkä kaipaa eniten ystäviään sillä ne parhaat kaverit nyt sattuvat asumaan

  Photo credit Northshore YMCA Ihan ensimmäinen työ mitä täällä tein oli vapaaehtoisena työntekijänä ja minun työni oli pestä ja viikata pyyhkeitä kuntosalilla. Aika alhaalta siis aloitin uraputkeni. Vapaaehtoistyövuorot olivat neljän tunnin mittaisia ja siihen aikaan sisältyi yksi vartin mittainen tauko. Se oli ihan oivaa puuhaa vähän kielipuolelle suomalaiselle joka huomasi ettei sillä englannin laudaturilla kovin pitkälle päässyt oikeassa maailmassa. Saatuani työluvan sain vakituisen työpaikan samaiselta YMCA:n kuntosalilta. Aloitin aamuvuorossa avaamalla salin puoliviideltä aamulla. Työvuoro oli kolmen ja puolentunnin mittainen, tuntiliksa muistaakseni jotakuinkin $12 eikä mitään etuja. Vuotta myöhemmin olin edennyt päivävuoroon ja tein samaa hommaa yhdeksästä puoli kolmeen. Viisi ja puolituntia piti huolta siitä ettei minulle tarvinnut tarjota ruokatuntia vaan se yksi vartin tauko riitti. En myöskään edelleenkään saanut mitään muita etuja. Mulle oli kuitenkin tärkeintä että sain p

  Olen tullut istuneeksi muutamassa mukautetun opetuksen suunnittelupalaverissa. Lapselle tehtyä suunnitelmaa kun käydään läpi vähintään kerran vuodessa ja kolmen vuoden välein tarkistetaan testein ja lausunnoin onko lapsella edelleen tarve mukautettuun opetukseen. Lisäksi palaveerataan vielä erikseen koulun vaihtuessa tai tarpeen niin vaatiessa. Pikaisella laskutoimituksella olen istunut näissä palavereissa kolmen lapsen osalta vajaan kolmekymmentä kertaa ja kun koulupsykologi aloittaa sen sillä samalla kaavalla jossa se kertoo mun oikeuksista mä keskeytän ja sanon että voidaan siirtyä suoraan asiaan. Pöydän ääressä joku naurahtaa ja toteaa että niinhän se on ”you’re a pro”. Maanantaiaamuna palaveerattiin taas. Allekirjoitin paperit joilla hyväksyin testaamisen ja lausuntojen keräämisen opettajilta ja erityiopetustiimiltä jo joulukuussa. Samalla annoin luvan ottaa yhteyttä lapsen psykologiin ja keskustella hänen kanssaan lapsesta. Olen itkenyt näissä keskusteluissa monen monituista

Ensimmäinen viikko selätetty ja minkälainen viikko. Jos tätä seuraisi 51 samanmoista saattaisin ottaa lopputilin omasta elämästäni mutta onneksi tänään paistaa aurinko, on lauantai ja edesmennyttä mäkihyppääjää lainaten jokainen tsäänssi on mahdollisuus. Tässäkin viikossa oli kuitenkin paljon hyvää ja kaunista.   Maanantai Herään vuoden ensimmäiseen arkiaamuun sen vaatimalla tarmokkuudella, sellaisella tarmokkuudella joka ei ehkä ole kovin luonnollista ja luontevaa, vaan ennemminkin täynnä päättäväisyyttä. Liityn kiinteistövälitystoimistoni ryhmään joka lupaa nousta koko kuukauden aamukuudelta - helppoa, herään kuitenkin - lukea elämäntapaoppaita - vaikeeta, inhoan elämäntapaoppaita - ja tavata kahdesti viikossa videokonferenssissa. Viimeisin houkutteli eniten, sen jälkeen kun me Fredden kanssa vaihdettiin firmaa heinäkuussa olen kokenut itseni vähän ulkopuoliseksi ja toivon että tästä ryhmästä löytyisi ne mun uudet ihmiset, uudesta yrityksestä. Tämä maa ja etenkin kaikki vähän i

  Lasten kummitäti laittoi tekstarin: ”Mun mielestä tää loma olis voinut jatkua ainakin viikon vielä. En ole valmis palaamaan vanhemmaksi maanantaina. Entä sä?” Vastaan: ”Ihan hyvä saada joku kuri ja järjestys tähänkin taloon, mutta voi kun joku muu huolehtis sen toteutumisesta...”   Jossakin vaiheessa marraskuulla tajusin olevani uupunut. En sillä tavalla kliinisesti, vaan ihan vain väsynyt, loputtoman väsynyt. Olin väsynyt nalkuttamaan lapsille, kyllästynyt siihen että mulla oli joka päivä neljä tyyppiä joille piti laittaa ruokaa kun itse olisin ollut ihan tyytyväinen pariin voileipään ja lasilliseen viiniä. Pyykkivuori kasvoi kasvamistaan ja minä haaveilin vain rauhasta olohuoneen sohvalla. Olin stressaantunut ja kiukkuinen kuin aamukohmeinen herhiläinen, tai lomantarpeessa oleva äiti. Sanoin Freddellekin että voisin ottaa muutaman päivän koiran kanssa jossakin korvessa - ihan yksin. Sellaista vaihtoehtoa ei vain ollut saatavilla. Sen sijaan yritin hipsiä ulos talosta ajelulle j

  Mistä haluaisit minun kirjoittavan? Työstä? Lapsista? Elämästä maailmalla, vai jostakin aivan muusta? En ole vuosiin kysynyt, vaan kirjoittanut vaan - milloin mistäkin - mutta jos jollakin teistä lukijoista on mielessä toivepostaus niin nyt olisi sauma sille.   Perheemme on asunut Yhdysvaltain länsirannikon pohjolassa, Seattlen seudulla vuodesta 2002. Yhdysvaltain kansalaisia meistä tuli syksyllä 2009. Asumme sellaisella tavallisella omakotiataloalueella, tai ehkä se ei ole kovin tavallinen sillä vaikka talot näyttävät samalta kuin kaikkialla muuallakin on postinumeroalueellamme perheen keskiarvotulot lähemmäksi $200k vuodessa, täällä valtaosa talouksista jää ilman lapsiperheen verovähennyksiä ja uutisten tukipaketteja.   Meillä on kolme täällä syntynyttä lasta, kaksitoistavuotias tytär ja kymmenvuotiaat kaksospojat. Meidän Tättähäärä on ylä-asteen toisella luokalla ja pojat käyvät alakoulua nyt viimeistä vuottaan, koulu on ollut etänä maaliskuusta alkaen. Tättis tanssii, tanss