Tahdon Asiat

  Luen vuosien takaisen ystävän, sen saman korttelin kakaran ja koulutoverin kirjoitusta lähestyvästä ensimmäisestä äitienpäivästä, ja palaan taas kerran muistoissani siihen omaan ensimmäiseen äitienpäivään, niihin maljakossa nuokkuviin tulppaaneihin ja lounaaseen ravintolassa. Palaan tähän hetkeen ennen jokaista äitienpäivää, siihen tunteeseen etten oikeastaan kuulunut joukkoon, sillä eihän se muutaman viikon ikäinen tyyppi jonka raivokasta itkua olin jo oppinut odottamaan kauhunsekaisin tuntein, oikeuttanut minua istumaan siinä, edessäni lasi kuohuviiniä ja yllä mekko jonka rintamusta koristivat jo maitotahrat. Rautakaupassa olin loukkaantunut kun minulle ei ojennettu punaista ruusua kuten niille äideille jotka näyttivät enemmän äideiltä - kai.   Sitä ensimmäistä äitienpäivää on seurannut pitkälti toistakymmentä uutta. Ensin yhden lapsen äitinä ja sitten kolmen. On ollut äitienpäiviä kun koko päivä oli yhtä fiaskoa ja kyyneleet kaukana onnensellaisista, sellaisia jotka o...

  Olen tullut istuneeksi muutamassa mukautetun opetuksen suunnittelupalaverissa. Lapselle tehtyä suunnitelmaa kun käydään läpi vähintään kerran vuodessa ja kolmen vuoden välein tarkistetaan testein ja lausunnoin onko lapsella edelleen tarve mukautettuun opetukseen. Lisäksi palaveerataan vielä erikseen koulun vaihtuessa tai tarpeen niin vaatiessa. Pikaisella laskutoimituksella olen istunut näissä palavereissa kolmen lapsen osalta vajaan kolmekymmentä kertaa ja kun koulupsykologi aloittaa sen sillä samalla kaavalla jossa se kertoo mun oikeuksista mä keskeytän ja sanon että voidaan siirtyä suoraan asiaan. Pöydän ääressä joku naurahtaa ja toteaa että niinhän se on ”you’re a pro”. Maanantaiaamuna palaveerattiin taas. Allekirjoitin paperit joilla hyväksyin testaamisen ja lausuntojen keräämisen opettajilta ja erityiopetustiimiltä jo joulukuussa. Samalla annoin luvan ottaa yhteyttä lapsen psykologiin ja keskustella hänen kanssaan lapsesta. Olen itkenyt näissä keskusteluissa monen monitui...

  Muistatteko vielä sen pienen pojan joka vuoden ikäisenä hyppäsi kerrossängystä koska osasi lentää, ihan varmasti osasi! Aivotärähdystä lukuunottamatta se on ollut varsin kestävää sorttia. Muistatteko sen pienen pojan joka rakensi hai-altaan yläkerran kylpyammeeseen ja laittoi kaikki kylpypyyhkeet kaloiksi altaaseen? Vesi valui laitojen ylitse. Se sama pieni poika joka teki kookosrasvasta luistinradan, valeli telkkarin vaseliinilla, laski portaat pyykkikorissa ja juoksi alastomana pitkin katua. Minä muistan sen pojan oikein hyvin! Se sama poika piirsi tussilla koristuksia valkoiseen sohvaan ja samalla väritti myös veljen naaman, ja vuotta myöhemmin leikkasi saksilla reikiä samaiseen sohvaan. Minä muistan! Kuinka voisinkaan unohtaa.  Se pieni poika joka joutui tappeluun toisena koulupäivänään koska kaveri ei istunut koulubussissa kunnolla. Niistä kahdesta tuli lopulta parhaita kavereita ja ne hengaavat yhdessä edelleen, melkein kuusi vuotta myöhemmin. Sittemmin tästä tyypist...

  Meetkö puhumaan sille... mä en osaa? Fredde koputtaa oveen, menee sisälle ja siellä ne juttelee hyvän tovin ennen kuin lapsen itkusta turvoksissa olevat silmät pistävät päänsä ulos ovesta ja on meidän vuoro jutella. Fredde muistuttaa mua tunteitten laimennuttua että se on samanlainen kuin minä, sellainen nopeasti kiihtyvä, räjähtävä ja ehdoton. Mä tiedän, se on mun tytär, se on samanlainen niin hyvässä kuin pahassa. Näen lapsessa omat kasvoni, näen siinä saman intohimoisuuden ja myös ne virheet joista itse olen kaikki nämä vuosikymmenet yrittänyt irroittautua - heikoin tuloksin. Voi kuinka toivoisin että se olisi saanut paremmat eväät, vähemmän ahdistusta ja pelkoa. Äidin ja tyttären välinen suhde lienee aina vaikea ja kipeä. Hyväkin suhde repii ja raastaa ja sitten välillä se on täynnä kaikkea hyvää ja ihanaa. Se on autoajelu syksyisenä päivänä, se jolla puhutaan salaisuuksia ja jutellaan suurista asioista, sellaisista joista ei puhuta isän kanssa. Se on yhteinen kahvihetki, j...

  Kello ei ole edes yhdeksää aamulla kun olen jo ajamassa asiakastapaamisesta takaisin kotitoimistolle. Syksyisessä aamuauringossa edessä kohoaa suurkaupungin silhuetti - minun kaupunkini. Minun kaunis, rosoinen kaupunkini. Olisin voinut mennä eteläkautta I-90:stä tai sivuitse I-5:sta ja siitä järven ylitse SR-520 mutta valitsin SR-99:n ja keskustatunnelin koska halusin nähdä kaupungin. Kaupungissa kasvaneella on aina kaupunkilaisen sydän. Oman lapsuuteni vietin käytännössä Helsingin sydämessä, puolentoista kilometrin säteellä kolmen sepän patsaasta, keskellä kaupunkia ja joku osa minusta kaipaa urbaania rosoisuutta.   Minun Helsinkini on Katajanokka satamineen ja jäänmurtajineen, se on lapsuuden pieni koulu jonka pihalle putoamätkähdin kiivetessäni vallille ja vankila jonka ohitse kävelin kouluun. Se on Eira jonka lävitse puhalsi viiltävä merituuli ja jonka pihoilla ja puistoissa me naapuruston kakarat leikittiin. Se  on Punavuori pornokauppoineen, laitapuolen kulkijoine...

  Lapsen käsi ottaa kiinni omastani ja tiedän että seuraavaksi kuulen sanan - äiti. Kuulen ensin tarinat tietokonepelistä ja sitten ulkoleikeistä ja lopulta pohdimme yhdessä kävelyretkeä, sadesäätä, koiraa ja sitä miten mahtavaa on se että meidän kissa tuli juuri meille. Se puhuu mulle sen siskosta ja miettii miksi sen kanssa on aina välillä niin vaikeeta. Vastaan aina välillä, mutta useimmiten kuuntelen ja myötäilen.   Minä kävelen melkein jokaisena päivänä, satoi tai paistoi. Useimmat koiranomistajat kai käyvät kävelyllä, mutta itselle se on myös sellainen omien ajatusten kuulemisen ja pysähtymisen hetki, ainakin silloin kun kävelen kahdestaan koiran kanssa. Vain kesän kuumimpina päivänä jätän kävelylenkin tekemättä. Meillä Martta voisi ihan yhtä hyvin ulkoiluttaa itse itsensä ja niin tapahtuukin toisinaan.    Rakastin kävelyretkiä jo lapsena ja houkuttelin kävelylle mummin ja kummitädin ja Famon. Kun olin riittävän vanha, lähdin kävelylle ihan itsekseni,...

  Ruispuuroa, voisilmä ja vadelmia - maanantai. Kyllähän isot lapset nyt osaa itsekin aamiaisensa laittaa... auts! Se osui ja se upposi. Istuin hiljaa enkä sanonut mitään, en kehdannut. Sen sijaan mietin hiljaa: Niin. Kai niitten pitäis. Kymmenen ja kaksitoista. Osata laittaa aamupalaa ihan itse. Minä, joka olen aina ollut ylpeä siitä etten nouse pöydästä hakemaan lapsille ketsuppia tai vesilasia, osaahan ne itsekin enkä minä ole mikään kotiapulainen. Minä, joka olen aina ollut sitä mieltä että vanhempina meidän tehtävä on antaa lapsille eväät elämään, ihan kirjaimellisestikin, siis keittotaito ei pastapakkausta. Niin, että siinä istuin enkä kehdannut edes väittää vastaan koska kyllähän niitten pitäis. Tiistai.   Mutta aamiainen on mulle jotenkin rakas ja pyhä. Onhan meillä niitäkin aamuja kun lapset vetää muroja alakerrassa mun istuessa palaverissa, niin että osaahan ne, mutta minä rakastan sitä hetkeä kun kolme koululaista istuu mun kanssa aamiaispöytään, kynttilät on sy...

Kun Suomessa juhlitaan juhannusta on meillä viimeinen koulupäivä. Otan kuvan pihalla, sen saman kuin syksyllä, mutta uudet hienot kouluvaatteet on koronakevään kunniaksi vaihtuneet yöppäreihin ja läppäreihin, 49 koulupäivää etänä. 103 päivää kotona. Tättiksen koulu järjestää kevätjuhlan videopuheluna, rehtori seisoo tyhjässä juhlasalissa ja puhuu oppilailleen ja koulun henkilökunnalle. Tättis istuu sängyllä yöpaidassa ja kuuntelee miten hänestä, kuudesluokkalaisesta tulee seiskaluokkalainen. Äidin silmäkulmaan nousee väkisinkin liikutuksen kyyneleet. Poikien koulussa järjestetään paraati. Virallisesti sellaista ei saa järjestää, niinpä meidät on kaikki kutsuttu palauttamaan jo kertaalleen palautettuja kirjastonkirjoja ja läppäreitä. Musiikki soi, ilmapallot kertovat juhlasta, autot tööttäilevät sen kunniaksi ja mekin ajetaan jokaisen opettajan, rehtorin ja kouluavustajan ohitse jakaen ruusuja kaikille; hyvää kesää, kiitos ihanasta keväästä kaiken omituisuuden keskellä... kiitoslahjat o...

Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta, tahdotko ottaa aviopuolisoksesi..., olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti? Tahdon.   Sateisena sunnuntaiaamuna ärisen jotakin heikosti ymmärrettävää heräämässä olevalle Freddelle ennen kuin luikin kylmään alakertaan villasukissani keittämään kahvia. Käännän uunin esilämmitykselle lykätäkseni aamiaisleivän sinne, lasken kissa kainalossa koiran ulkoiluttamaan itsensä ja äyskin pojille jotakin tiskikoneen tyhjentämisestä. Laitan leivän uuniin, nakkaan kahvin suodatinpaperin biojätteeseen ja ruokin kissan ja koiran. Vetäydyn yläkertaan tekemään töitä ja heräämään kahvisammiollisen avulla. Fredde kulkee ohitseni alakertaan, kuiskaa mitä kuuluu. Naurahdan ja sanon että lähdetään kun leipä tulee uunista. Aamuisin yhtä sosiaalinen kuin tämä meillä aamulla vieraillut tyyppi.    Reilua tuntia myöhemmin me ollaan ystävien talolla tyhjent...