Tahdon Asiat

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...

Vuosi lähestyy loppuaan ja katse kääntyy väkisinkin kohti seuraavaa vuotta. Vanhempana vuosi kulkee lasten mukana akateemisen kalenterin mukaan alkaen syyskuun alussa, päättyen lukuvuoden loppuun kesäkuun puolivälin jälkeen. Yrittäjänä vuosi alkaa tammikuusta ja päättyy joulukuun loppuun. Kolmas vuosi kulkee heinäkuun lopusta, heinäkuun loppuun. Elämä Compassilla kun on ihan oma maailmansa ja elämää mitataan myös vuosina mukana tässä kiinteistövälityksen omalaatuisessa tulokkaassa. Usein kysytty kysymys on: “When did you join?” Vuoden viimeisinä päivinä katselen kalenterin tyhjiä lehtiä luvaten itselleni pysähtyä meditoimaan, tavata ystäviä, hoitaa itseäni ja nauttia elämästä.   Jos vuosi 2020 oli omituinen, oli sen seuraaja varmasti vähintäänkin omalaatuinen eikä uutta tulokasta 2022 taida monikaan enää lähestyä ajatuksella että palattaisiin siihen mitä silloin joskus oli. Eletään uudenlaista normaalia maailmassa jonka mukana on tullut myös ihan valtavasti hyvää. Vaikka ajettu...

  Joulukortissa toivotetaan tapahtumarikasta uutta vuotta. En voi olla irvistämättä toivotukselle vaikka se tarkoittaa hyvää. Ei kiitos. Meillä ei toivota tapahtumarikasta vuotta 2021, me halutaan tavallista ja tylsää. Sellainen siis kiitos, tavallinen ja tylsä vuosi, yksi sellainen.   Näin aamusta ystävän somepostauksen jossa kehoitettiin lähestyvään tulevaa vuotta suurella varovaisuudella, samalla tapaa kuin lapset viedään sisään lahjatavarakauppaan, niin että ovella muistutetaan että katsotan silmillä, ei käsillä - älä koske, älä koske mihinkään! Tulevaa vuotta on syytä lähestyä poikkeuksellisella varovaisuudella kunnioittaen sitä tosiasiaa että noin pääsääntöisesti 2020 ei ollut kenenkään suosikki. Juristiystäväni vaatii saada kaikki pienet präntit eteensä ennen kuin vuotta vaihdetaan. Oli tässä vuodessa toki hyvätkin puolensa kuten jokaisella pilvellä aina on se oma hopeareunuksensa, mutta onhan se myönnettävä ettei tämä nyt ihan kärkikastiin pääse siellä helpoimpien ...

Vuosikatsaus jatkuu eikä se vuoden toinenkaan puolikas kovin yllätyksettömästi sujunut. Elämä on yhtä suurta seikkailua, ainakin meillä ja etenkin vuonna 2020.    Heinäkuu Uusi normaali oli alkanut tuntumaan tutulta ja asiakkaita tavattiin maskien kanssa. Palasimme myös ruokakaupan asiakkaaksi. Kesä tuntui ikuisuuden mittaiselta ja kaikki odottivat innolla viikon lomaa järven rannalla, siellä missä voisi hetkeksi unohtaa kaiken, ja keskittyä uimiseen ja lomailuun.   Järvellä oli yhtä ihanaa kuin aina ja päivät kuluivat uiden ja suppaillen, kunnes pellehyppykilpailu päättyi siihen että löin jalkani järven kovaan hiekkapohjaan ja mursin nilkkani. Loppuloma kului kuistilla hautoen nilkkaa jäähautein ja odottaen että pääsisin kotiin lääkäriin, se peräkylän ensiapu jolle oli annettu yksi tähti ei tuntunut houkuttelevalta, tai ilmeisesti nilkka ei ollut tarpeeksi sininen, turvoksissa ja kipeä jotta olisin lähtenyt sinne. Elokuu   Kuukausi kitkutteli eteenpäin...

  On joulukuun kolmastoista ja jotenkin tuntui sopivalta katsoa menneeseen vuoteen. Minkälainen tämä hullu vuosi on ihan oikeasti ollut? Hullu? No, ainakin meidän perheessä ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita ole päässyt puuttumaan vaan tästä vuodesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, tai useammankin sairauskertomuksen.   Tammikuu Alkuvuodesta luonnonvoimat laittoivat meidät polvilleen. Ja tammikuussa maahan satanut lumi pysäytti elämän useammaksi päiväksi eikä kukaan silloin vielä tiennyt mitä kevät toisi tullessaan, ei vaikka Yhdysvaltain ensimmäinen Covid-19 potilas oli meidän osavaltiossamme, sairaalassa jossa olin - silloin joskus - töissä.   Helmikuu Helmikuu oli suuren tuhotulvan aikaa, kuukausi jonka aikana useammastakin läheisestä pikkukaupungista muodostui hetkeksi saari ja koulutkin suljettiin päiväksi koska monessa paikassa koulumatkalle olisi tarvinnut veneen.   Vuoden kaksi ensimmäistä kuukautta ovat jossakin kaukaisuudessa, sellaisesta t...

Selailen kuvia tältä vuodelta ja mietin taas kerran miten kumman nopeasti kaikki unohtuu, ehkä siksi että vesivahinkoa lukuunottamatta vuosi on ollut sellainen mukavan seesteinen. Ei sairaalakeikkoja siis sellaisia suunnittelemattomia, ei henkihieverissä olevia koiria tai rypistettyä peltiä vaan tavallista onnellista elämää. No se vesivahinko, mutta sattuuhan noita. Korjataan. Tammikuussa Valokuvien perusteella tammikuussa ei ole mitään raportoitavaa. Kuvia mun työjutuista ja muutama satunnainen näpsäys lapsista. Ei matkoja, ei retkiä, ei oikeastaan yhtään mitään. Blogistakaan ei oikeastaan löydy mitään sen kummempia hypetyksiä. Ihanaa arkea, välitodistuksia ja elämää perheessä. Ihanaa tasaista elämää. Suomessa oli presidentinvaalit ja jätin ensimmäistä kertaa äänestämättä. Tammikuussa kaupungilla. Helmikuussa Otettiin tammikuun arkisuus takaisin kun retkeiltiin saaristossa ja käytiin partiolaisten kanssa ratsastamassa. Helmikuussa sukellusvenemuseossa. ...

Aika on aika kummallinen asia. Joku viisas oli kuulemma sanonut että päivät on pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Muuten ihan hyvä, mutta kun päivätkin on nykyään niin kamalan lyhkäsiä. Muistan kyllä miten pitkiä iltapäivät oli silloin kun lapset oli pieniä. Muistan miten tuijotin olohuoneen seinäkelloa ja laskin kuinka kauan vielä pitää kestää että saa toisen aikuisen kotiin ja kuinka musertavaa oli silloin kun se toinen ei tullutkaan koska työpäivä venähti tai liikenneruuhka jumitti. Silloin minuutitkin oli pitkiä ja hitaita. Silloin kulutin toisinaan aikaa vaeltelemalla tavaratalossa lasten kanssa koska en kestänyt enää olla kotonakaan. Ostoskärryihin ne sai ainakin sidottua paikalleen ja virikkeitä riitti hyllyrivejä kierrellessä. Ja sitten ne kasvoi ja aika alkoi kulkemaan yhä kiihtyvää tahtia. Nykyään on aina maanantai tai perjantai ja usein sunnuntaina tuntuu ettei viikonloppua ollut ollenkaan. Usein arkisin tiputan lapset bussille tai kouluun ja seuraavaksi huomaan että ...