Tahdon Asiat

Neljäkymmentäneljä ei ole vanha. 44 ei oikeastaan vielä ole ikä eikä mikään. Lapsuudenystävä synnytti männä viikolla esikoisensa, 42-vuotiaana, koulutoveri samoin – esikoisensa - päälle nelikymppisenä. Jo aikaa sitten päätin vakaasti kohdata vanhenemisen merkit ylpeydellä, katsoa ryppyjä rakkaudella ja kunnioituksella, merkkeinä eletystä elämästä ja karttuneesta kokemuksesta. Harakanvarpaat silmien ympärillä, vuosien tuomat juonteet suupielissä ja ne syvät uurteet otsassa, ne ovat osa mua enkä koskaan ole toivonut niitä pois. Oma äitini kävi ensimmäisessä kauneusleikkauksessaan jo kauan ennen kuin minä olin kouluikäinen, jo kauan ennen kuin täytti itse kolmekymmentä. Nuoruuden ylläpitäminen, oman itsensä muokkaaminen, omien sanojen mukaan paremmaksi, oli kiinteä osa elämää. Illuusion luominen. Nipistetään sieltä, vedetään tuolta. Oli kalliita rasvoja ja seerumeita, oli kauneudenhoitoon sisäisesti nautittavia kapseleita. Kasvojen kohotuksesta puhuttiin jo ennen kuin kukaan ol...

Kulunut viikko on mennyt päättäessä vanhaa ja aloittaessa uutta. Olen tavannut ystäviä, tehnyt vapaaehtoistyötä koulussa ja hoitanut niitä juoksevia asioita joiden hoitaminen tulee jatkossa olemaan haasteellisempaa. Tämä on ollut hyvä viikko. Maanantaina mun piti mennä sinne stylistille. Peruutin tapaamisen käytyäni lempiputiikissani ja rakennettuani uuden vaatevarstoni heidän syksyn mallistostaan. Materiaaleina villaa, pellavaa ja puuvillamodaalia. Yritin kuvata näitä vaatteita, mutta graafisten leikkaustensa ja mun olemattoman vaatekuvaustaidon lopputulos sai uudet ostokset näyttämään lähinnä kierrätyslumpuilta, siis sellaisilta kulahtaneilta, muodottomilta ja ryppyisiltä. Bryn Walker tarjosi selkärangan työvaatteille ja sieltä ostettuja vaatteita täydensin valkoisilla hihattomilla topeilla ja ekaa kertaan seitsemään vuoteen – sukkahousuilla. Edellisen kerran mulla on ollut jalassa sukkikset silloin kun oli edellisen kerran toimistorottana. Bryn Walker on kalifornialai...

Ryhmä naisia istuu pöydän ääressä, siististi ja siivosti. Tukka on mallillaan, huulipuna paikallaan ja kynnet laitettu. Niitten lapset on uimassa. Naiset ei ui. En tiedä varjeleeko ne kampaustaan vai pelkääkö ne miltä ne näyttäis uimapuvussa, onko ”turvallisempaa” antaa lasten uida ja istua itse katsomassa kauempaa. Onhan siellä kuitenkin useampi hengenpelastaja vahtimassa ettei ne huku. Kesällä sama ryhmä naisia istuu nätisti laitettuina uimarannalla tuoleissaan. Ne siemailee kahvia ja niillä on päällään kesämekot tai shortsit ja tyylikkäät topit. Lapset saa uida ja leikkiä. Myönnän. Uimarannalla hiekka kulkeutuu kaikeen, ja märästä uimapuvusta ulos kiemurteleminen ahtaassa pukuhuoneessa ei ole urheilusuorituksista miellyttävimpiä. Olis mukavampaa ja helpompaa istua vaan siemailemassa kahvia ja antaa lasten uida. Lauma haluaa et mäkin uin ja tottapuhuen kuumalla rannalla uiminen tuntuu hyvältä, silläkin uhalla että joudun vielä kiemurtelemaan ulos niistä märistä uikkareista. ...

Istun kahden pojan kanssa lääkärin vastaanottohuoneessa. Esitän että teen jotain tärkeetä toisen pojan kanssa lääkärin puhuessa. Todellisuudessa puren huulta ja hoen hiljaa itselleni: ”Et itke! Et saa itkeä, et nyt... itket sit autossa, mutta et tässä... hymyile, naura, sano jotakin hauskaa...” Se alkoi kai jossakin vaiheessa kevättä. Hiljalleen, niin ettei siihen oikeastaan edes kiinnittänyt huomiota. Niin että ajattelin että se nyt on vaan näitä vaiheita, siis niitä missä elimistö uusiutuu ja sit se taas tasaantuu. Googlasin ja rauhoituin hetkeksi. Turhia huolia. Naisten kotkotuksia. Tein mitä netissä neuvottiin enkä vähään aikaan ajatellut asiaa sen enempää. Harmitonta ja ohimenevää. Jossakin vaiheessa havahduin siihen että kampa on suihkun jälkeen aina täynnä hiuksia... lähteehän noita... kaikilta. Tein tukistuskokeen uudestaan, ostin kaupasta biotiinia ja yritin olla huolehtimatta. Sitten tyynyliinasta alkoi löytymään hiuksia ja se kampa suihkun jälkeen oli edelleen täynn...

Mulla ei oo mitään sanottavaa. Mulla on nälkä. Kun mulla on nälkä, olen kireä, turhautunut ja ankea. Liian monta vuotta olen nähnyt nälkää. Tunnen nälän mekanismin liian hyvin. Tiedän että se menee pois. Tiedän että lopulta ei enää ole nälkä. Tiedän että lopulta ruoka tulee uniin ja syön unissani. Muu perhe epäilemättä harkitsee mulle mielialalääkitystä, mä harkitsen syömistä. Viimeiset kolme kiloa istuu tiukassa, ekat seitsemän lähti helposti. Periksi en anna. Periksi en anna. Periksi en jumalauta anna. En vaikka se veis koko perheen hullujenhuoneelle. Mä näen lasten silmissä sellaisen epäuskon ja hämmennyksen välimuodon mun kiukutellessa, riidellessä ja karjuessa... L näki unta että poltin liekinheittimellä jonkun. Siis jonkun tuntemattoman. sunnuntaina syötiin udoneita tiikeriravuilla - oikeesti! Mä rakastan ruokaa ja mulla on nälkä maanantaina käytiin lasten kanssa siinä ranskalaisessa kahvilassa mulle kahvi ja lapsille macaroons Saan iloa etupihalla pilki...

L siivoo meidän jääkaappia ja vilkuilee samalla toisella silmällä formulaa. Me surffataan lauman kanssa netissä ja katsellaan oikeitten prinssien ja prinsessojen juhla-asuja. Kauniita ne on, kaikki. Meidän silmiin sopi myös Madden hääpuku. Olihan se perinteinen, mutta miksi sen olis pitänyt olla jotakin muuta? Kyllä mä ainakin lapsesta saakka halusin hääpäivänäni pukeutua kermakakkuun, laittaa hunnun päähän ja olla prinsessa – no Madde nyt on rinsessa muutenkin – mutta eiköhän Maddekin oo juossut pitkin palatsia alushame päässä ja leikkinyt menevänsä naimisiin. Mun olo ei hyvin nukutun yön jäljiltä ole kovin kärkäs tai naseva. Silti suosittelen lukemaan tän blogikirjoituksen , johon heti ekaks törmäsin. Suosittelen lukemaan ja miettimään, ei siis silleen et mietipä nyt... vaan ihan vaan pohtimaan sitä mielikuvaa omasta kehosta ja sitä miten se oma mielikuva siirtyy omissa lapsissa eteenpäin. Oletko ruma? Oletko lihava? Oletko huono? Vai voisitko olla kaunis myös venyneenä ja va...