Tahdon Asiat

  Kaikkia jännittää. Edellisenä iltana unihiekka oli hukassa ja kaksi nuorta miestä tai pientä poikaa - miten sen nyt ottaa - jutusteli tovin jos toisenkin mun kanssa mun peiton alla. Yksi yhdessä kainalossa, toinen toisessa. ”Herätäthän varmasti viimeistään puolikahdeksalta?” - No en herätä, herätän kahdeksalta. Ehditte kyllä. Mennään yhdessä. ”Ne kuitenkin laittaa mut sinne teloitusalueelle...” - No, ei laita ja se on karanteenialue. Ne tietää että sulla on tic-yskä. ”Mut ainakin joudun sinne yskimisalueelle, sinne mikä on merkattu sinisellä teipillä lattiaan.” - No, et joudu sinnekään.   Kun lapsella on ikää 3953 päivää on 387 päivää pitkä aika, melkein kymmenen prosenttia elämästä. Sen ajan, 387 päivää, meidän kaksikko oli etäopetuksessa. Joo, oli siinä epäkesä ilman kavereita, uimarantoja ja puistoja, mutta kouluun ei ollut asiaa maaliskuun 8. ja seuraavan vuoden maaliskuun 30. välillä. Ei mikään ihme että vähän hermostutti.   Aamulla täytettiin kaavakkeet ja...

  Mistä haluaisit minun kirjoittavan? Työstä? Lapsista? Elämästä maailmalla, vai jostakin aivan muusta? En ole vuosiin kysynyt, vaan kirjoittanut vaan - milloin mistäkin - mutta jos jollakin teistä lukijoista on mielessä toivepostaus niin nyt olisi sauma sille.   Perheemme on asunut Yhdysvaltain länsirannikon pohjolassa, Seattlen seudulla vuodesta 2002. Yhdysvaltain kansalaisia meistä tuli syksyllä 2009. Asumme sellaisella tavallisella omakotiataloalueella, tai ehkä se ei ole kovin tavallinen sillä vaikka talot näyttävät samalta kuin kaikkialla muuallakin on postinumeroalueellamme perheen keskiarvotulot lähemmäksi $200k vuodessa, täällä valtaosa talouksista jää ilman lapsiperheen verovähennyksiä ja uutisten tukipaketteja.   Meillä on kolme täällä syntynyttä lasta, kaksitoistavuotias tytär ja kymmenvuotiaat kaksospojat. Meidän Tättähäärä on ylä-asteen toisella luokalla ja pojat käyvät alakoulua nyt viimeistä vuottaan, koulu on ollut etänä maaliskuusta alkaen. Tättis ...

  Mitä tää on? - Se on riisiä. Mutta miks tää on jotenkin outoo? Tuntuu kummalta hampaissa... Riisi jonka seassa on keitetty kourallinen farroa ja joukkoon heitetty vähän paahdettuaja sishito chilejä, valkosipulia, yrttejä ja maissia jää vaivihkaa lautaselle päätyen lopulta Martan lautaselle. Ei se mitään, ei kaikesta tarvitse tykätä mutta lautaselle on viimeaikoina jäänyt vähän kaikki saatesanoin; mitä tää on? Outoo? En tykkää? Onko pakko? Ei oo nälkä. Myönnän. Vika on varmasti myös äidissä joka ei nyt vaan kykene keittämään ihan tavallista riisiä, ihan tavallista jauhelihakastiketta, ihan tavallista tavallista. Valitettavasti lapsipolo on syntynyt kotiin jossa ruuassa on aina kaikenlaisia ruohonkorsia ja sattumia.   Kun siihen normaaliin en mä tiiä, en tykkää, en haluu lisätään vielä se että periaatteessa yritän keittiömestarina noudattaa jollakin tasolla näitä perheen sisäsyntyisiä erikoisruokavalioita, sitä että meillä asuu se lapsi joka ei syö mitään mikä nousee vedes...

  Eletään elokuun toista kolmannesta, ulkona paistaa aurinko ja kuistilla istuessa ohitse kulkee kävelijöitä ja pyöräilijöitä kuin muurahaisia, joku menee skeittaamallakin. Moni kohottaa kätensä tervehdykseen ja vähintään joka viidennen ohitsekulkijan kohdalla vaihdetaan muutama sana. Puhutaan kesästä ja koulujen alkamisesta muutaman viikon päästä, ja täytyyhän siitä ”elefantista” siinä kuistillakin jutella – murtuneesta nilkasta – Mitä tapahtui? Miten tapahtui? Onko se kipeä? Miten voit? Kauanko ilmakipsi? Ai, ai, oi, oi ja voi voi... Freddeä naurattaa kun selitän samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan. Martta loikoilee auringossa eikä korviaan lotkauta sen enempää ohikulkijoille kuin niitten koirillekaan. Niin... ei tämä vuosi toistaiseksi ehkä ihan kymmenen kärkeen pääse.    Sisällä yläkerrassa poikakaksikko piirtää paperille huonettaan. Tavoitteena on saada se järjestettyä niin että siellä voi myös käydä koulua syyskuun alusta alkaen. Ajatellessani pientä huonetta, ...

Tättis ilmoitti jo vuodenvaihteen jälkeen että hänen ajatuksensa on siirtyä matematiikasta algebraan syksyllä. En miettinyt asiaa sen enempää, nyökkäsin ja sanoin kai että selvä. Mikä minä olen sanomaan mitä se valitsee, kunhan ei pelkkää joogaa, tanssia ja mietelauseita, niillä kun voi olla vähän haastavaa tähdätä sinne lääkikseen minne se on ollut menossa jo vuosia, eikä sitä porttia kannata sulkea vaikka mieli ehtiikin ehkä vielä muuttumaan.   Algebra ja valinnaisaineet painuivat jonnekin vähemmän tärkeiden asioitten lokeroon kun koulunkäynti muuttui etäkouluksi maaliskuun alussa. Nettisovellusten ja pilvipalveluiden mukana poikien koulunkäynnistä tuli tärkeämpää, olihan niillä enemmän haasteita neidin suorittaessa koulutehtävänsä vartissa ja niittäessä arvostelusivustolle edelleen kymppejä. Kertaalleen laitoin Tättiksen kotitalousopettajalle sähköpostia kun tehtävänanto oli tehdä itse pastaa, siis tehdä eikä vaan keittää. Kieltäydyin kaivamasta pastakonetta kaapin uumenista...

En ole pitkään aikaan kirjoittanut vanhemmuudesta. Ehkä siksi että juuri nyt se tuntuu sujuvan aika hyvin ja helpostikin. Minä uskon vakaasti olevani ihan kelpo äiti, kaukana täydellisestä, mutta siihen ei tarvinne edes pyrkiä. Sangen kelvollinen kuitenkin ja näille omille lapsilleni aika sopiva. En vielä tiedä minkälaista on olla aikuistuvan nuoren äiti, se on vasta edessä, mutta kun katson taaksepäin tällä kahdentoista vuoden kokemuksella, voin todeta vanhemmuuden kasvavan ja muuttuvan lapsen mukana. On erilaista olla yhden lapsen äiti, taaperon äiti, uhmaikäisen tai koululaisen äiti. Omat lapseni ovat nyt virallisesti esiteinejä ja esikoinen varhaisessa murrosiässä. Siinä missä suurella varmuudella ennen tiesin mikä on oikein ja väärin, en enää ole varma juuri muusta kuin siitä että jokainen lapsi, perhe ja vanhempi on erilainen. Jokainen meistä myös epäonnistuu toisinaan.    On päiviä kun olen stressaantunut töistä ja karjahtelen jalopeuran lailla mitättömistä asioista...

Hyvää kaksosten päivää! Siis hyvää mitä? Niin, kaksosten päivää, toinen toista – tiedäthän! Mun ei ollenkaan pitänyt kirjoittaa kaksosuudesta, vaan kalenterissa oli kaikenlaisia muista ideoita, paljon hohdokkaampia ja kantaaottavampia mutta jotenkin vaan se 0202 2020 upposi tänä aamuna ja lapsillekin esittelin meidän hauskaa palindromipäivämäärää. Kissa pureskelee mun hupparin nauhoja ja pyörii vuoroin sylissä ja näppiksellä mun kirjoittaessa, mä yritän napata kissan aiheuttamat kirjoitusvirheet lennossa, mutta eiköhän muutama ylimääräinen tai puuttuva kirjain kuitenkin jää huomaamatta. Muistan miten melkein kymmenen vuotta sitten otin monen muun monikkovanhemman kanssa melkoisen ruuhkan kolumnista, jossa kerrottiin että kaksi menee siinä missä yksikin. Ei tosiaan mennyt silloin, nykyään ehkä enemmän, mutta sekin kai riippuu kaksosista. Kaikki kaksoset kun ei ole samanlaisia ja vanhemmatkin on vähän erilaisia – ehkä. Kaksosuus kiehtoo ihmisiä. Luonnonoikku. Usein ...

Tämä ihan pyynnöstä... ne kun kylpi ennen tässä lavuaarista.  Siis, voitko kertoa mitä te oikein ajattelitte kun päätitte ryhtyä tähän leikkiin? Kaksikko katselee varpaitaan, toista hihityttää edelleen vähän, toinen on jo tajunnut että mutsi saattaa olla aavistuksen hermostunut tapahtuneesta, ehkä siksi että olen ihan suoraan sanonut olevani vihainen, jotta ei jäisi epäselväksi. Miksi? Siihen en saa selvyyttä. Saan anteeksipyyntöjä, halauksia ja lupauksen ettei tämä toistu – ikinä. Hengittelen sisäänpäin, ei siksi etten katkaisi niitten niskoja vaan koska nyt ei ole se hetki kun voi nauraa ääneen. Myöhemmin nauran kyllä pissat housussa Fredden kanssa ja vielä myöhemmin kertoessani tarinaa Kentsun terapeutille. Terapeuttikin nauraa ja toteaa että tämä oli eittämättä paras tähänastisista... lupaan että mulla on kyllä muistojen kirjoissa muutamia muitakin aika hyviä stooreja siitä mitä meidän voimakaksikko on saanut aikaiseksi juhlapyhien aiheuttaman jännityksen siivittämänä...

Olihan se vähän pieni vaikka oli olevinaan iso. Jos mä sanon että tää satavuotias painaa yli kolmekiloa niin uskotko? Taputan vauvan jalkapohjaa... taputan uudestaan ja sylissä makaava lapsi havahtuu, avaa silmät ja vetää syvään henkeä, vähitellen kasvojen sinisyys väistyy. Meidän lapsella on apnea, se unohtaa aina välillä hengittää, etenkin silloin kun syödään. Apnea johtuu keskosuudesta, siitä että lapsi syntyi ennen kuin oli oikeastaan valmis syntymään. Ei mua pelota, se on meidän tavallista, ihan niin kuin se että lapsia on kaksi tai että sillä samalla lapsella on sydämen sivuääni. Olen onnellinen siitä että ne on tässä. Pelkäsin koko raskauden eikä tämä oikeastaan tunnu enää missään, tätä minä voin hallita, voin taputtaa jalkapohjaa ja muistuttaa toista että sen pitää hengittää. Voin hallita kolmen tunnin imetysvälejä, voin hallita hengittämistä, voin hallita infektioriskiäkin. Raskautta en voinut hallita, tätä voin. Se unohti hengittää vielä kuukauden ikäisenäk...

Fredde kysyy multa joko olen valmis että ne menee takaisin kouluun? En vielä. Meillä on kivaa. Mä teen aamut töitä ja lauma saa nukkua tai pelata Xboxia. Päivällä käydään uimakoulussa tai uimassa muuten vaan, puistoissa ja jätskillä, koska kesällä nyt kuuluu pitää jäätelötauko aina välillä. Kun Tättis menee terapiaan me vietetään tunti viereisessä skeittipuistossa, Ollipolli tosin muistaa aina varmistaa ettei hänen tarvitse kokeilla. Ei tarvitse. Hajamielinen professori voi lukea kirjaa sillä välin. Hajamielinen se tosiaan on. Niin hajamielinen ja omissa maailmoissaan että kulkee kalsarit takaperin päällä, on aina viimeisenä autossa ja yrittäessään kiiruhtaa unohtaa ulko-oven auki. Joku sille yleensä aina muistaa huikata että sulje ovi. Mies kääntyy kannoillaan ja käy laittamassa oven kiinni. Kahdesti ovi on jäänyt auki. Ensimmäisellä kerralla ne lähti kouluun keskenään ja mä makoilin sairaana Martta kainalossa yläkerrassa. Iltapäivällä kahden jälkeen hiipparoin alakertaan ja sul...