Tahdon Asiat

Kesä on mennyt kirjoittamatta, ei siksi, ettei olisi ehtinyt, jos ihan oikeasti olisi tulenpalavasti halunnut kirjoittaa. Ei siksi, ettei ollut mitään sanottavaa, vaan ehkä ennemminkin siksi että lapsista on kasvanut teinejä eikä niiden toilailujen jakaminen tunnu enää samalla tavalla kiinnostavalta. Kun lapset ovat pieniä, pyörii elämä lasten ympärillä ja omalla tavallaan lapset ovat oman minuuden jatke, halusi tai ei. Elämä on räkää ja oksennusta, valvottuja öitä, uusia lastenvaatteita, itkupotkuraivareita – lapsen tai vanhemman tai molempien, kaatuneita maitolaseja ja lautaselle jäähtyneitä ruokia. Ainakin meillä oli. Muistan, miten lamaannuttavalta tuntui se lapsen tarve tulla iholle, se että minun oli oltava saatavilla ja läsnä jokainen hetki. Koin monesti olevani vankilassa, pienten tahmeiden käsien luomassa ikuisessa vankeudessa, josta ei ollut pääsyä ulos. Kirjoitin koska pelkäsin katoavani vanhemmuuteen.  Elämä teinien kanssa on toisenlaista. Se on ihanaa ja raivostuttavaa...

  Sunnuntaiaamuna sataa vettä. Poikien huoneesta kuuluu tasainen puheensorina niitten pelatessa ja yhdessä. Kun pelikaverit herää se vaihtuu huudahduksiin joissa vilisee mulle tuntemattomien lapsioletettujen nimiä, Cody, CatsForLife, Ethan, taysoures, Koa, JailHouse. Muistutan aina säännöllisesti että nämä tyypit on tosiaan lapsioletettuja vaikka olenkin melko varma tässä vaiheessa että he ovat ihan oikeasti lapsia, onhan ystävyys kantanut jo yli vuoden ilman minkäänlaisia kalasteluyrityksiä. Ne herää viikonloppuisin kukonpieremän aikaan pelaamaan, sääntö tosin on että ennen kuin mä olen herännyt ei pelata. Sääntöä on kohtalaisen helppoa noudattaa kun mä olen pystyssä kuitenkin kuuteen mennessä.   Prinsessa nukkuu vielä ja nukkunee vielä tovin jos toisenkin. Sen huoneesta kuuluu musiikki, teini nukkuu yönsä Bebe Rexhan kanssa. Mä tiedän että tää tyyppi on pelannut pitkälle yli puolenyön, pelannut tai chattäillyt ympäri maailmaa. Niistä senkin kavereista alan olemaan melko ...

  Maailmasta löytyy vähintäänkin tuhansittain, ellei ihan miljoonittain kirjoituksia vauvan, taaperon ja leikki-ikäisen vanhemmuudesta. On puhetta unesta ja ruuasta, leikkimisestä ja vanhemman jaksamisesta. On juttuja pukeutumisesta ja kaikesta siitä ihanasta varustelusta mikä liittyy pieniin lapsiin. Minkälaiset vaunut? Entä rattaat? Yhdellä kädellä taitettavat sateenvarjorattaat vai jotakin mukulakivikelpoista? Mitkä on ne kaikista parhaat välikausivermeet, entä syöttötuoli tai autoistuin? Missä pitää nukkua? Sitteri vai kantoliina? Ehkä sittenkin kantoreppu? Molemmat? Jokainen vanhempi joka tätä lukee tietää että näitä juttuja, näkemyksiä ja puhetta riittää maailman tappiin. Sitten ne kasvaa ja jutut hiipuu. Uhmaiästä puhutaan, harvemmin murrosiästä, koska ketä kiinnostaa rasvatukkainen finninaamainen murjottaja? Ei ketään. Teinin vanhemmat ovat vähintään yhtä yksin kuin ne teinit siellä teini-ikäisyydessään. Minkälaista on sitten ihan oikeesti olla vanhempi, jonka lapset ovat e...

  Lapsi istuu aamupalapöydässä sen oloisena että olisi voinut nukkua vielä muutaman tunnin. On maanantaiaamu ja kello vähän jälkeen kahdeksan. Aamiaiseksi on tuoretta leipää ja edellisen aamun vohveleitten rippeet. Huhuilen jannuja liittymään seuraan. Toinen konttaa jossakin olohuoneessa kissan perässä ja se toinen, se on se lapsi jonka kahden vuoden kuluttua saa ylös sängystä vain kippaamalla sängyn. Vielä pari viikkoa joululomaan, kyllä me selvitään tästä.   Etäkoulu on alkanut maistumaan puisevalta ja kamera lipsahtaa kiinni turhan usein. Nalkutan ja muistutan ja sitten luovutan. En jaksa, eikä taida jaksaa kukaan muukaan. Yläkoululaiset taitavat käydä koulua liki poikkeuksetta joko sängyllä tai sohvalla maaten eikä meidän yläkoululainen ole mikään poikkeus. Välillä kysäisen että voisko harkita suihkussakäyntiä, poimien samalla lattialta vaatekertoja pesuun. En muistuta pyykkikorin olemassaolosta tai huoneen sotkusta, en jaksa. Pick your battles - valitse taistelusi - n...

  Meetkö puhumaan sille... mä en osaa? Fredde koputtaa oveen, menee sisälle ja siellä ne juttelee hyvän tovin ennen kuin lapsen itkusta turvoksissa olevat silmät pistävät päänsä ulos ovesta ja on meidän vuoro jutella. Fredde muistuttaa mua tunteitten laimennuttua että se on samanlainen kuin minä, sellainen nopeasti kiihtyvä, räjähtävä ja ehdoton. Mä tiedän, se on mun tytär, se on samanlainen niin hyvässä kuin pahassa. Näen lapsessa omat kasvoni, näen siinä saman intohimoisuuden ja myös ne virheet joista itse olen kaikki nämä vuosikymmenet yrittänyt irroittautua - heikoin tuloksin. Voi kuinka toivoisin että se olisi saanut paremmat eväät, vähemmän ahdistusta ja pelkoa. Äidin ja tyttären välinen suhde lienee aina vaikea ja kipeä. Hyväkin suhde repii ja raastaa ja sitten välillä se on täynnä kaikkea hyvää ja ihanaa. Se on autoajelu syksyisenä päivänä, se jolla puhutaan salaisuuksia ja jutellaan suurista asioista, sellaisista joista ei puhuta isän kanssa. Se on yhteinen kahvihetki, j...

Tättis ilmoitti jo vuodenvaihteen jälkeen että hänen ajatuksensa on siirtyä matematiikasta algebraan syksyllä. En miettinyt asiaa sen enempää, nyökkäsin ja sanoin kai että selvä. Mikä minä olen sanomaan mitä se valitsee, kunhan ei pelkkää joogaa, tanssia ja mietelauseita, niillä kun voi olla vähän haastavaa tähdätä sinne lääkikseen minne se on ollut menossa jo vuosia, eikä sitä porttia kannata sulkea vaikka mieli ehtiikin ehkä vielä muuttumaan.   Algebra ja valinnaisaineet painuivat jonnekin vähemmän tärkeiden asioitten lokeroon kun koulunkäynti muuttui etäkouluksi maaliskuun alussa. Nettisovellusten ja pilvipalveluiden mukana poikien koulunkäynnistä tuli tärkeämpää, olihan niillä enemmän haasteita neidin suorittaessa koulutehtävänsä vartissa ja niittäessä arvostelusivustolle edelleen kymppejä. Kertaalleen laitoin Tättiksen kotitalousopettajalle sähköpostia kun tehtävänanto oli tehdä itse pastaa, siis tehdä eikä vaan keittää. Kieltäydyin kaivamasta pastakonetta kaapin uumenista...

En ole pitkään aikaan kirjoittanut vanhemmuudesta. Ehkä siksi että juuri nyt se tuntuu sujuvan aika hyvin ja helpostikin. Minä uskon vakaasti olevani ihan kelpo äiti, kaukana täydellisestä, mutta siihen ei tarvinne edes pyrkiä. Sangen kelvollinen kuitenkin ja näille omille lapsilleni aika sopiva. En vielä tiedä minkälaista on olla aikuistuvan nuoren äiti, se on vasta edessä, mutta kun katson taaksepäin tällä kahdentoista vuoden kokemuksella, voin todeta vanhemmuuden kasvavan ja muuttuvan lapsen mukana. On erilaista olla yhden lapsen äiti, taaperon äiti, uhmaikäisen tai koululaisen äiti. Omat lapseni ovat nyt virallisesti esiteinejä ja esikoinen varhaisessa murrosiässä. Siinä missä suurella varmuudella ennen tiesin mikä on oikein ja väärin, en enää ole varma juuri muusta kuin siitä että jokainen lapsi, perhe ja vanhempi on erilainen. Jokainen meistä myös epäonnistuu toisinaan.    On päiviä kun olen stressaantunut töistä ja karjahtelen jalopeuran lailla mitättömistä asioista...

Ja sitten sinä täytit kaksitoista. Päivää edelsi kyyneleet ja turhautuminen, suru siitä   ettei ole syntymäpäiväjuhlia ystävien kanssa, ettei kukaan ole kuuluttamassa syntymäpäivää koulun aamunavauksessa eikä mikään ole niin kuin sen piti olla. Syntymäpäivä joka oli tuomittu tyhmäksi jo kauan ennen tärkeää päivää. Laihaa lohtua tilanteeseen toi toki se että todennäköisesti jannuilla olisi sama kohtalo, epäsyntymäpäivä epäjuhlineen. Ei Tättis ole ensimmäinen, eikä myöskään viimeinen lapsi jonka syntymäpäiväsuunnitelmat koronavirus muuttaa. Esiteiniä ei kuitenkaan juuri auta tieto siitä että sitten joskus, tämä vuosi on muistoissa erityisenä syntymäpäivänä tai että kaikki muutkin kevään lapset ovat samassa veneessä. Aivan sama, se sanoo silmiään pyöritellen. Mutta syntymäpäivä tulee halusi tai ei. Se tulee silloinkin kun on koronakevät ja kaikki peruutettu. Se tulee silti, eikä sitä voi siirtää tai peruuttaa. Somessa on ollut postauksia autoparaateista, kylteistä ja ik...