Tahdon Asiat

Keskiviikko oli ja meni. On sunnuntai, ulkona paistaa aurinko ja pihapuun orava ”Sam” ajaa linnut pois ruokinta-asemalta. Mutta minkälainen se ihan tavallinen keskiviikko sitten oli? Hypätkää kyytiin… Keskiviikkoisin saan nukkua pidempään kuin muina aamuina ja herään ennen herätyskelloa varttia yli kuusi. Ulkona on sysipimeää sillä meidän makuuhuoneeseen eivät paista sen enempää katuvalot kuin naapureidenkaan pihavalot. Yöllä heräsin karhuun joka heitteli naapureiden roskiksia pitkin kujaa herkkulöytöjen toivossa. Otso lienee pettynyt lähinaapureiden siirryttyä meidän lailla lukittuihin roskiksiin vaikka toisaalla olikin lykästänyt. Luin nimittäin naapuruston Facebook ryhmästä, että joku poloinen oli unohtanut autotallin oven auki yöksi ja yöllinen vieras oli jäänyt valvontakameraan varastaessaan autotallista laatikollisen mangoja.  Kaikki 365 päivää vuodessa alkaa samaan tapaan. Nousen sängystä niin hiljaa kuin se nyt on mahdollista innokkaan koiran kanssa, laitan jalkaan tohvelit...

Tämä on kirjoitus siitä minkälaista on harrastaa tanssia Yhdysvaltain länsirannikolla. EVVK? Scroll on.  Tättis keskellä.  Ehkä kirjoitan tän muistoksi itselleni, ehkä siksi että lähdin tähän touhuun mukaan aika autuaan tietämättömänä miltä tanssi näyttää harrastuksena täällä maailmalla, ja ehkä tänä päivänä myös Suomessa. Enhän mä edes tiennyt että täällä stepataan, hiphopataan ja jazzataan kilpaa. Omissa mielikuvissa kun kilpatanssi oli jotakin muuta – paritanssia - ja tanssitunnit liittyivät siihen kerran tai kahdesti viikossa harrastamiseen Tanssivintissä tai Tanssiopistossa. Itse harrastin steppiä vuoden tai kaksi ja lisäksi nuorempana balettia. Ensimmäisestä muistoksi jäi samassa ryhmässä olleet kaksoset, sininen ja punainen, jälkimmäisestä lähinnä ankara tanssinopettaja ja se etten oikein lämmennyt baletille.  Tanssijan aamiainen ja meikki. Kaikkea tarvitaan.  Omasta lapsesta ei kuitenkaan tullut hevostyttöä vaan tanssija. Samaa tietä kulkee myös pikkuveli. En...

  Photo Credit, Ballerina Shop Piruetti Lapsuudesta muistan balettitossukaupan Fredalla, sieltä ostin ensimmäiset ja viimeiset kärkitossut, ensimmäiset ja viimeiset steppikengät ja aivan liian monet balettitossut. Ballerina Shopin perustivat aikanaan tanssitaiteilija Eva Hemming miehensä Leif Wagerin kanssa, ja itsekin muistan hyvin Greta Mattsoffin joka toimi Ballerina Shopin myymälänhoitajana perustamisesta lähtien aina vuoteen 1988. Baletinopettajani Airi Säilä ei hyväksynyt tossuja mistään muualta ja sieltä ne oli siis haettava.   Mutta nyt ollaan kaukana Fredalta, liike on samanoloinen. Sen seiniä täyttää lattiasta kattoon kapeiden pahvisten laatikoitten rivistöt kuin Olivanderin taikasauvakaupassa, täällä tosin myydään taikasauvojen sijaan balettitossuja ja tanssikenkiä. Punaisessa samettituolissa istuu nuori nainen joka sovittaa ensimmäisiä kärkitossujaan kokeillen niitä varoen tangolla. Myyjä vastaa äidin kysymyksiin, äidin huoatessa syvään myyjän ilmoittaessa hym...

  Törmään Starbuckissa kahvia hakiessani ystävään ja kollegaan, ja jään suustani kiinni, seisomaan siihen omalle vihreälle tarralle ystävän seistessä omallaan tyhjässä kahvilassa baristojen puuhatessa pleksien takana meidän kahveja. Istuma-alueet on suljettu ja sisään saa tulla vain noutamaan kahvinsa. Jokainen ihmiskontakti on kullanarvoinen, vaikka kahden metrin etäisyydellä maskin takaakin. Ihanaa nähdä. Tunne on molemminpuolinen ja kumpikin naurahtaa vastauksensa kysymykseen; Mitä kuuluu? - No, mitäs luulet, sitä samaa, päivästä toiseen, menossa päivä 336 - ”päiväni murmelina”. Me puhutaan työstä ja lapsista ja perheestä, Megan on aikanaan myynyt meille meidän kodin ja Meganin tyttärellä on OCD ihan kuten meidän Ollipollilla. Tuntuu hyvältä puhua, nähdäänhän me asiakkaita, mutta niitten kanssa puhutaan taloista ja huonekorkeuksista, takan pintamateriaalista, kuntotarkastuksista ja rahasta.   Arkiaamuisin nousen viimeistään 5:30, itsekidutuksen muoto kai sekin, tosin he...

Poikien huoneesta kantautuu leikin riemukas ääni ja jotenkin kummasti kaikki kolme on olleet sulassa sovussa siellä suljetun oven takana jo pidemmän aikaa. Hymyilen niitten systeemeille. Pelaamisen saa aloittaa vasta iltapäivällä. Ne odottavat. Ne vie koiran kävelylle ja sitten ne taas odottaa. On kuuma. Ei sellainen ihana houkutteleva kesälämpö joka kutsuu ulos aurinkoon, vaan ovelta vasten kasvoja painavana lehahtava kostea kuumuus jota ilmastointi yrittää pitää ikkunoiden toisella puolen. Onneksi on se ilmastointi, monella ei ole. Kello kaksitoista odotus loppuu ja alakerrasta alkaa kuulua pelin ääni. Ne pelaa Red Dead Redemption II:sta, ne pelaa Apex Legendsiä, ne pelaa Grand Theft Auto V:sta. Yritän ohittaa ajatuksen pelien ikäsuosituksista. Minä tiedän että ne on vasta kymmenen. Tiedän että ne on aikuisten pelejä joita poikien kaveritkin pelaa. Mitäköhän niitten terapeutitkin miettii? Ei varmaan mitään, mutta nolostelen silti. En ymmärrä mitään tietokonepeleistä ja olen aina ol...

Kun Suomessa juhlitaan juhannusta on meillä viimeinen koulupäivä. Otan kuvan pihalla, sen saman kuin syksyllä, mutta uudet hienot kouluvaatteet on koronakevään kunniaksi vaihtuneet yöppäreihin ja läppäreihin, 49 koulupäivää etänä. 103 päivää kotona. Tättiksen koulu järjestää kevätjuhlan videopuheluna, rehtori seisoo tyhjässä juhlasalissa ja puhuu oppilailleen ja koulun henkilökunnalle. Tättis istuu sängyllä yöpaidassa ja kuuntelee miten hänestä, kuudesluokkalaisesta tulee seiskaluokkalainen. Äidin silmäkulmaan nousee väkisinkin liikutuksen kyyneleet. Poikien koulussa järjestetään paraati. Virallisesti sellaista ei saa järjestää, niinpä meidät on kaikki kutsuttu palauttamaan jo kertaalleen palautettuja kirjastonkirjoja ja läppäreitä. Musiikki soi, ilmapallot kertovat juhlasta, autot tööttäilevät sen kunniaksi ja mekin ajetaan jokaisen opettajan, rehtorin ja kouluavustajan ohitse jakaen ruusuja kaikille; hyvää kesää, kiitos ihanasta keväästä kaiken omituisuuden keskellä... kiitoslahjat o...

Tättis ilmoitti jo vuodenvaihteen jälkeen että hänen ajatuksensa on siirtyä matematiikasta algebraan syksyllä. En miettinyt asiaa sen enempää, nyökkäsin ja sanoin kai että selvä. Mikä minä olen sanomaan mitä se valitsee, kunhan ei pelkkää joogaa, tanssia ja mietelauseita, niillä kun voi olla vähän haastavaa tähdätä sinne lääkikseen minne se on ollut menossa jo vuosia, eikä sitä porttia kannata sulkea vaikka mieli ehtiikin ehkä vielä muuttumaan.   Algebra ja valinnaisaineet painuivat jonnekin vähemmän tärkeiden asioitten lokeroon kun koulunkäynti muuttui etäkouluksi maaliskuun alussa. Nettisovellusten ja pilvipalveluiden mukana poikien koulunkäynnistä tuli tärkeämpää, olihan niillä enemmän haasteita neidin suorittaessa koulutehtävänsä vartissa ja niittäessä arvostelusivustolle edelleen kymppejä. Kertaalleen laitoin Tättiksen kotitalousopettajalle sähköpostia kun tehtävänanto oli tehdä itse pastaa, siis tehdä eikä vaan keittää. Kieltäydyin kaivamasta pastakonetta kaapin uumenista...

Kun kaikki on jo sanottu ja elämä toistaa itseään päivästä toiseen... meidän viikon aikatauluissa torstai on yleensä se kun meillä käydään vähiten kiistaa vapaista neukkareista, onhan kalenterissa lasten osalta vain kaksi kiinteää tapahtumaa. Muina päivinä aikataulutetaan välillä erilaisia tiloja kun videopalavereita on yhtäaikaa tai porrastetusti neljällä viidestä perheenjäsenestä. Tässä valokuvia ihan tavalliselta torstailta. Sellaiselta nykyiseltä tavalliselta, ajalta jolloin kukaan ei puhu muusta kuin koronasta vaikkei kukaan jaksa enää yhtään koronaa. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, ja ainakin sen että yhteen päivään mahtuu aika paljon kaikenlaista. Kaunis aamu... Ennen koulua ehtii vähän leikkimään.  Ne uutiset joita ei enää jaksa lukea ja lukee silti.  Aka laittaa aamiaista.  Päivän tilaus oli vohveleita... kauravohveleita, jogurtilla ja tuoreilla marjoilla.  Koiralle jämät.  Mun aamiainen on ruisleipää, p...