Tahdon Asiat

Ei oo syöpä. Ei kai oo mikään muukaan kasvis. Ihan varmasti ei tiedetä mikä se joku-muu-mikä on, mutta tällä tiedolla nappaan ensin pari panacodia ja sen jälkeen löydän itseni suihkusta hieromasta muhkuraista tissiäni. Sattuu, sattuu paljon. Laitan silmät kiinni ja annan kuuman veden valua ja samalla hieron. Hieron hampaat irvessä ja katson kuinka viemäriin valuu veden mukana ensin kirkasta nestettä, sitten kermamaista maitoa ja lopulta vahvan maitokahvin väristä nestettä. Suihkun jälkeen vedän päälle paksun talvifliseen ja käärin tissit vielä kaulaliinaan. Kaulaliinan alle sujautan mikrossa lämmitetyn geelipakkauksen. Työdiagnoosi on akuutti mastiitti – rintatulehdus. Korneinta tässä on se ettei mulla ole koskaan ollut rintatulehdusta, siis silloin kun sellainen yleensä saadaan – imettäessä. Aamulla pitää soittaa lääkärille. Jos tilanne on edelleen sama saan antibiootit tähän seuraksi. Jos ne ei auta, tutkitaan viikon päästä lisää. Se ultra. Se oli ihan kauhee. Tai siis...

Tekis mieli sanoa ruma sana tai kaksi, tai viisi... Tekis mieli heittää hanskat tiskiin ja sanoo et mä en ala. Mä en ala! Mua ei huvita! Mä en jaksa! Vetää peitto pään ylitse, vetää kännit ja paeta maailmaa. On se perhana ettei maailma toimi niin. On se niin väärin ettei sillä saa mitään aikaan, pitää vaan jaksaa ja alkaa, odottaa ja luottaa... tietää että tästäkin rypystä selvitään ja olla miettimättä et miksi aina rypyn perään tulee seuraava. Ehkä mun elämä onkin krepattua ja sen on tarkoituskin olla rypyssä. Lupasin aamulla et puhun MOPS:n kiitospäivämiitissä. Kerron elämästäni, äitiydestäni ja omasta uskostani. Siinä istuessani mietin mistä kertoisin... kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien vai kertoisinko kaiken sen rikkauden? Aikaa on miettiä mistä haluaa puhua, kai mä puhun siitä miksi olen kristitty. Oon lähetellyt M:n uuden erityisopen, sen Rva Enkelin kanssa sähköposteja ees sun taas. Aletaan olla yhtä mieltä siitä et prinsessa aloittaa koulunsa kahden viikon pää...

Pöydänkulmalla odottaa käyntikortti. Pitäis soittaa ja varata aika. En jaksais sitä järjestelyä ja häsistä. Kello on kahdeksan, voiskohan jo soittaa? Mä luulen et ne tulee töihin vasta myöhemmin, ehkä yhdeksäks? Soitan ja vastaus on puolivälistä 8:30... soitan kohta uudestaan. Tällä kertaa mä tiedän ettei se oo mitään vaarallista. Se on kysta. Ehkä se sama kuin keväällä? Kai nekin voi täyttyä uudestaan. Tai uus? Ehkä isompi? Tissi on arka ja kipee ja särkee, ja mulla olis muutakin tekemistä kuin käydä tissilääkärissä. Yhtään ei jaksais ja silti se on sen verran kipee ettei voi olla soittamattakaan. Tuntuu hullulta soittaa kuuluisalle tissilääkärille vaivaisesta kystasta, mutta jos soitan Sekikselle – sille gunegologille – se ohjaa mut kuitenkin soittamaan tälle tyypille eli soitan suoraan sille. Tänään me palataan arkeen... Opekokous, kesäkoulu, toimintaterapia, fyssari – O:n, syömisryhmä. Pyykit pitäis selviä ja rikkinäinen tiskikone tyhjentää. Tiskikone pesee vaan alatasolla...

Pääsin kauppaan sovittelemaan vaatteita – ei tapahdu kolmen lapsen kanssa ja se on osa ongelmaa – koska meillä oli lastenhoitaja sen mun rintakirra-ajan takia. On aika säälittävää olla innoissaan siitä et pääsee lääkäriin ja toivoa koko ajan siellä lääkärissä pääsevänsä mahdollisimman pian ulos sieltä, jotta sais ihan oikeesti tehdä edes hetken just mitä tykkää. Anyhow. Se mun lääkäri sen tiiminsä kanssa on ihan kohtuullisen kokenut ja arvostettu ja asiansa osaavakin, ja oli muuten miellyttävä tyyppi. Ensin keskusteltiin ja käytiin läpi menneitä ja olemassaolevia ja sit tutkittiin ja sen jälkeen se kävi mun kanssa läpi jokaisen mammografiakuvan ja ultrakuvan ja selitti että mitä tehtiin ja miksi. Mulla oikeesti oli sellainen tunne et musta huolehdittiin ja välitettiin ja et sille oli tärkeetä et mä tajuun mitä tapahtui ja miksi. Lopputulemana se oli kysta, mutta epätyypillinen kysta koska sen sisältö oli jotain soluhöttöä ja ilmeisesti maitoa. Sen mielestä mulla – hyvänä lehmänä ...

Takaisin normaaliin... juhlat on juhlittu ja loma on takanapäin. M lähti kouluun ja jannut katsoo telkkaria ja haluu maalata vesiväreillä. Postissa odotti K:n toimintaterapian raportti ja edelleen mua häiritsee eniten se katsekontaktin puuttuminen sen evaluaation aikana... kyllä se vaan mua katsoo silmiin... katsoohan... mulla ei oo koskaan käynyt mielessäkään että sillä olis ongelma katsekontaktin ylläpitämisessä, ei ennen kun seurasin sen työskentelyä terapeutin kanssa. Mä oon päättänyt ryhdistäytyä ja ruveta taas tehokkaaksi... kiitoskortit, poikien synttäreitten varaus, ne typerät keliakiatestit... tällä viikolla hoidetaan kaikki mikä on jäänyt roikkumaan, ei niinkään kiireeltä vaan ennen kaikkea omaa laiskuutta. Kiitoskortit nyt on mun mielestä olleet aina ihan typerä keksintö ja tunnustan heittäväni omani suoraan roskiin. Ei siis kannata tuhlata aikaa ja vaivaa ja rahaa muhun. Poikien bileitten varausta varten pitää taas mennä meidän asuinalueen toimistoon ja se on tän meid...

Se on taas maanantai ja hyppelihiiri hyppeli tyytyväisenä takaisin kouluun. Me jäätiin poikien kanssa kotiin ja katsottiin telkkaa ja leikittiin ja pyykättiin ja puuhattiin kaikkee ihanan tavallista. Kun M tuli koulusta 11:30 lykättiin koko kööri autoon ja mä ajoin pojat L:lle töihin. M:n kanssa suunnattiin nokka kohti mun gynegologia. Lomaviikon ahdistuneisuus oli tiessään ja tilalla oli intensiivinen kyselijä... ”Kerro mulle kun mä synnyin!” Ja mähän kerroin ja sit ne tarkentavat – analyyttiset – kysymykset. Mitä se lääkäri teki ettei se sattunut kun hänet leikattiin ulos, olitko hereillä, miltä se tuntui jne. ”Kerro minkälaista oli kun sä olit töissä Seattlessa ja mä olin sun mahassa!” ...me kerittiin keskustelemaan myös siitä kun me L:n kanssa tavattiin ja siitä kun me mentioin naimisiin ja sit siirryttiinkin jo vaikeampiin aiheisiin: M:”Mamma!” Mä: ”mmmmmm....” Täytin samalla kaavakenippua lääkärille. Täälä rakastetaan kaavakkeita ja huolimatta siitä että olen käynyt t...

Mitä tehdä päivänä jona ei haluais tehdä yhtään mitään ja kaksi alle kolmevuotiasta kiipeilee pitkin seiniä haluten tehdä ihan mitä tahansa... oikeesti mä olisin halunnut kiivetä takaisin sänkyyn ja peiton alle odottamaan sitä hetkeä kun se lääkäri soittaa mulle ne tulokset. Olo on kuin teinitytöllä joka odottaa että se tietty poika soittaa ja sitä istuu puhelin kädessä vaikka tietää ettei se soita tai ettei se ainakaan tänään soita. Lopulta sain potkittua itseni suihkuun ja pukemaan ja pakattua lauman autoon. Me lähdettiin tutustumaan tossa kulman takana olevaan ”terapeuttisen ratsastuksen keskukseen” – mikä on oikee sana? Little Bit on Pacific Northwestin suurin vammaisratsastukseen keskittynyt talli ja tänään juhlittiin uusien tilojen avajaisia. Ratsastuskeskuksessa työskentelee kahmalokaupalla vapaaehtoisia, ratsastuksenopettajia, vammaisratsastusohjaajia, fysioterapeutteja ja toimintaterapeutteja. Paikka palvelee laajaa kirjoa erilaisten rajoitteitten kanssa eläviä; kehitys...

Mua väsyttää. Tuntuu kuin ei olis nukkunut ollenkaan ja kuitenkin nukuin pitkään ja hyvin ja keskeytyksettä... Melatoniini oli illalla loppu ja niinpä M oli vielä yhdeksän jälkeen iloisesti pystyssä ja ilmoitti etti hänen silmänsä mene kiinni vaikka kuinka yrittää. Mamma hyppää siis autoon ja lähtee kurvaamaan apteekkiin ostamaan pillereitä. Onneksi lähin apteekki on tossa omalla ostarilla, kotikaupassa. Puoli tuntia myöhemmin M kuorsaa sängyssään melatoniinin voimin. Mä olin eilen ahdistunut ja hermostunut ja kun M tuli koulusta oli meillä käytännössä täys kaaos kunnes lähdettiin. M ei kestä muuta kuin seesteisen rauhallista tunnelmaa ja kun sitä ei ollut tarjolla meni aika huutaessa ja kiukutessa ja riidellessä. Lopulta lapset oli kuitenkin saatu L:lle ja mulla L:n auto ja nokka kulki kohti sairaalaa. Auto parkkiin, perkkihallin neljänteen kerrokseen, portaat alas, kadun ylitse ja siitä ekasta ovesta vasemmalle. Allekirjoitan lapun ja seuraavan ja sitä seuraavan, ja istahda...

Jos multa kysytään tänään miltä musta tuntuu, mä sanoisin et se on syöpä. Tai ei välttämättä syöpää, muttei kuitenkaan hyvänlaatuinenkaan. Mutta kukaan ei kysy. L on ainoo joka kysyy ja se on mun kanssa samaa mieltä. Kaikki sanoo et se ei ihan varmasti oo yhtään mitään... mistä vitusta ne sen tietää. Ei kukaan muukaan tiedä. Siksihän se koepalakin otetaan, jotta tiedettäis. Mä aina välistä mietin mitä kaikkia päättömyyksiä sitä tuleeitse lauottua kun jotain pitäis sanoa, muttei tiedä mitä sanois... parasta olis tehdä niin kuin se yks ystävä, joka suoraan sanoi ettei osaa sanoa mitään. Ei tarvitse osata lohduttaa.  Mä mietin et onko ne mun yöhikoilut sittenkin jotenkin liitännäisiä siihen pattiin? Mietin et onhan toi tissi ollut pidempään vähän kipeä. Ei pahasti. Oon ajatellut et se on vaan joku lihas ja hieronut ohimennessäni. Särkee sitä nytkin, vasenta rintaa. Ei mua pelota. Ei mua ahdista. Mietityttää. Oon varma että tästä mennään läpi. Ihan niin kuin niin monesta muus...

Mä en nyt taas kauheesti osaa sanoa oikeestaan yhtään mitään. En osaa ahdistua, en osaa olla ahdistumatta, en osaa mitään. Ilma on ruhtinaallisen ihana. Aamulla käveltiin poikien kanssa koirapuistoon ja harmiteltiin yhdessä ettei mukaan osunut eväitä, olis ollut täydellinen sää lounaspiknikille. Sit ripustettiin tauluja kotona ja rakennettiin junarata ja syötiin lounaaksi hodareita. Kummitäti K tuli Vierailevantähden kanssa kahville ja ennen kaikkea leikittämään mun laumaa sillä aikaa kun kävisin siellä ultrassa. Tunnelma oli aika hiljainen ja mulla ajatukset muualla. jannut lentiskentällä ja koirapuistossa Matka sairaalalle meni ajatuksissa, autopilotilla. Jossakin vaiheessa freewayllä mä havahduin siihen et mullahan on klassiset ultrafiilarit. Jokainen joka on ultrassa tai varmaan missä hyvänsä tutkimuksessa saanut vähemmän toivottuja uutisia tietää mistä mä puhun. Järki joo ehkä sanoo et kaikki on kaiken järjen mukaan oikein hyvin, mutta se tuttu vanha pakokauhu...