Tahdon Asiat

Kärsivällisyyttä. Roppakaupalla kärsivällisyyttä. Sitä ovat menneet kuukaudet ja etenkin kaksi viimeistä viikkoa opettaneet. Se on haastava koulu kärsimättömälle, sille tyypille joka uskoo vakaasti siihen että kaikkeen pystyy jos vaan tahtoo ja sellaisia esteitä ei ole joita ei voi ylittää – heti. Siis mitvit... Tiistainen lääkäri, se rakas omalääkäri, oli vähintään yhtä armoton kuin osavaltion kuvernööri ja vastaus jokaiseen kysymykseen, toiveeseen ja haaveeseen oli aika. Lisää aikaa vaikka kuinka haluaisin että kaikki olis jo ohi. Näön korjaantuminen voi viedä muutaman kuukauden – no, kiva. Kivut kai lähtevät aikanaan, koska? Sitä ei kukaan tiedä. Ihottuma on onneksi paranemaan päin. Kärsivällisyyttä.   Kärsivällisyyttä ovat opettaneet myös nämä 76 päivää lasten kanssa kotosalla. 76 päivää pysähtyneisyyden aikaa. 76 päivää kun olen halannut turhautunutta lasta, luvannut että kyllä me vielä joskus mennään kauppaan-kouluun-ystäville-ravintolaan-kahvilaan-lomalle. Ihan varmasti ...

Meillä oli oikein hyvä päivä tänään mun apulaisen kanssa.  Rakas päiväkirja. Tänään mua väsyttää. Väsyttää koska lapset ei edelleenkään yhdentoista vuoden, kuuden kuukauden ja kahdenkymmenenkuuden päivän jälkeen nuku. Väsyttää koska pakotin keskimmäisen tanssitunnille vaikka se huusi mulle autossa naama punaisena että hänen puolestaan voin painua sinne missä ei aurinko paista eikä kuu kumota. Väsyttää koska olisin halunnut että se tanssii, koska se on hyvä siinä. Luovutan. Mua väsyttää koska pojat ei tanssi ja tässä kohdassa ryhmäpaine on liian kova. Pienin jäi kotiin koulusta, koska se ei ole nukkunut viikkoihin ja näyttää siltä että tekee hidasta kuolemaa. Kun se ilmestyi alakertaan täydessä paniikissa suunnilleen siihen aikaan kun sen olis jo pitänyt olla koulussa mä kysyin et mitä jos se lähtis ennemin mun kanssa töihin, ei tarvinnut pyytää kahdesti. Niinpä me mentiin ensin tapaamaan asiakasta, sen jälkeen toimitettiin paljon rahaa perille ja kolmanneksi mentiin l...

Mä katson vähän kateellisena muitten halloween kuvia tältä vuodelta. Meillä oli sit suunnitelmat jotka mureni sillä hetkellä kun yksi kolmesta peitti makuuhuoneen lattian oksennukseen eikä itselläkään nyt tottapuhuen ollut niin kovin hohdokas olo, mutta marttyyrina hyvänä äitinä olin ajatellut sit tarpeen vaatiessa oksentavani vaikka jonkun puskan juurelle pimeässä koska kyllähän karkit ja kepposet pitää päästä kiertämään – not. Ne kuvat olisin halunnut, olihan meidän Tättis niin täydellinen Evie yösinisinehiuksineen.  Niitten hiusten värjääminenkin oli muuten ihan oma operaationsa maanantaina. Sininen hiusväri kun värjää kaiken mihin sattuu osumaan, mukaanlukien valkoiset kaakelit, kylpyammeen ja lapsen selän ihon. Ammetta ja kaakeleita suihkin valkaisuaineella, mutta lapsi oli hinkattava takaisin vaaleanpunaiseksi raa'alla voimalla. Ehkä sekin olis pitänyt valkaista? Alakerran pettynyt kaksikko lähti kierrokselle naapureitten kanssa ja minä hoivasin sit...

Kello on vähän jälkeen kuuden. Me ollaan oltu jo aamulenkillä ja nyt se torkkuu tossa sohvassa meidän pellavaisten tyynyjen seassa. Aamuruuan jätin antamatta, ettei autossa tule huono olo. Tunteiden kirjo vaeltaa laidasta laitaan ja silti tiedän ihan tuhatvarmasti että tää on ainoa oikea ratkaisu. Olen pettynyt itseeni. Vähän vihainen koirallekin. Enemmän itselleni. Olen surullinen ja helpottunut. Ikävöin ja ajatuksissani lyön itseäni sormille siitä ikävästä. Käyn halaamassa sitä vielä kerran. Haluan pitää sen lähellä vielä hetken. Pyytää anteeksi ja toivoa että sekin jossakin pienessä koiransydämessään ymmärtää ettei meillä ollut vaihtoehtoja. viimeinen aamuhetki yhdessä En luovuta. Luovuttaminen ei kuulu mun sanavarastoon vaikka varmasti pitäiskin. Joskus olis varmaan parempi osata nostaa kädet pystyyn, ottaa askel taakse ja antaa periksi. Olin päättänyt että viiden vuoden päästä mä nauran Fredden kanssa sille miten rankkaa meillä alkuaikoina oli Roiston kanssa. Ett...

Mikä sitten ei mennyt suunnitelmien mukaan? Tiedossa toki oli että vastaanotto kotona ei olis hyvä, eikä se tuskan määräkään ole niin kauheesti yllättänyt. Kasvukivuista puhuttaessa en osaa olla pohtimatta onko oikein ja reilua vaatia lapselta näin suurta kasvua... Mun mielestä noin keskimäärin kuitenkin sopiva määrä kasvua näitten ikäiselle on se mikä tapahtuu niistä lähtöisin – kipuineen kaikkineen – kouluun on mentävä halus tai ei, läksyt täytyy tehdä, omista tavaroita pitää alkaa huolehtimaan jne. Tähän mankeliin ne ei ole valmiita, eikä mun mielestä tarvitsekaan olla – enhän mä itsekään ole. Kunhan nyt jotenkin rävelletään yhdessä läpi tää perehdytysvaihe ja päästään laskeutumaan siihen aikatauluun mihin mut palkattiin ja mihin mä tiedän että me kaikki pystytään ilman kohtuuttomia kasvukipuja. Viikko sitten maanantaina istuin siellä perehdytyksessä... sellaisessa yleisessä, kaikille uusille työntekijöille tarkoitetussa. Siellä oli ihmisiä ateriapalvelusta ja siistijöistä aina...