Tahdon Asiat

Mitä sulle kuuluu? Ihan hyvää kiitos, sellaista tavallista! Töitä? Joo, on töitä, ihanan sopivasti niitäkin. Entäs teillä? Juu hyvää kuuluu, ihanaa kun on lapset taas koulussa! Mites teidän lasten koulut on lähteneet? Hyvin, vähän takkuili alussa mutta oikein hyvin! Joo niin, meilläkin mutta kyllähän tuon ymmärtää kun olivat käytännössä puolitoistavuotta kotona. Joo. Entä sun työt? Tosi kivasti, ei ole yhtään ikävä toimistolle! Tämänkaltaisia keskusteluita tulee käytyä päivittäin. Naapurin kanssa ohimennen ruokakaupassa, lasten harrastuksissa, kahvilan jonossa. Yhteistä näille on se että meillä kaikilla on kaikki aina hyvin, töitä sopivasti ja lapsillekin kuuluu pelkkää hyvää. Ei näihin hetkiin muu kuulukaan, kuka nyt puolitutulle avautuisi kaupan leipähyllyllä. Mutta miksi meidän on edelleen niin vaikeaa sanoa että on väsynyt, stressaantunut ja että voimat on vähissä? Silloinkin kun niin voisi hyvin sanoa. Ystävälle, esimiehelle, opettajalle tai omalle puolisolle. Ei kenenkään elämä...

Kun reilu kolmikymppinen toteaa olevansa aikuinen se kuulostaa mun korviin kummalliselta. Ei niin etteikö kolmekymppinen olis aikuinen - onhan se - mutta kun musta itsestäni tuntuu että mä olen hädin tuskin edennyt aikuisuuteen, saati että olisin jotenkin edes puolikypsä. Tällainen raakile vielä-kin. Maanantaina kuitenkin heräsin varhain, heiluttelin hetken varpaita, mietin että tänäänkin oli kai jotakin säätöä, ja lopulta muistin... Mullahan on syntymäpäivä. Lukemat mittarissa näyttää siltä että on epätodennäköistä elää toinen mokoma, tai ainakin todennäköisesti kaikille miellyttävämpää jos ei elä. Harvempi ysikymppinen kun kuitenkaan on enää elämänsä kunnossa – poikkeuksiakin toki on. Mulla oli pitkään sellainen harha, että aikuisena elämästä tulis jotenkin selkeää. Että jossakin vaiheessa musta tulis seesteinen ja että tietäisin automaattisesti mikä on hyvin ja oikein. Että tulis aika kun mun ei enää tarvitsis istua terapeutin sohvalla itkemässä sitä miten vaikeeta on...

On kiitospäivän aamu. Martta kuivattelee takan lämmössä sateen ja uinnin kastelemaa turkkiaan. Karpalokastike jäähtyy mariskoolissa ja kurpitsat paahtuu uunissa piirasta varten. Kalkkuna odottelee vuoroaan jääkaapissa. Tunnelma on vähän samankaltainen kuin Suomessa jouluaattona. Eilen istuin lounaalla tärkeän ihmisen kanssa. Me puhuttiin elämästä, jaksamisesta ja siitä mite ulkopuolelta on vaikeeta joskus ymmärtää ettei kaikki ole hyvin vaikka ulkoisesti elämä on täydellistä. Se oli ihana, voimia antava lounas. Me päätettiin tehdä tästä tapa – syödä yhdessä lounasta kerran kuukaudessa. Iltapäivällä istuin työtoverin huoneessa suljetun oven takana ojentaen nenäliinoja ihmiselle jonka ensimmäinen vakava parisuhde on päättymässä. Charlie ojensi ovenraosta teetä ja hoiti kolleegansa potilaat. Minä kuuntelin. Jossakin kohdassa tultiin siihen miten hyvältä toisesta tuntui saada puhua, oksentaa kaikki ulos ja niistää välillä nenä sen sijaan että elämä kulkee sen tavallisen; ”Mitä kuu...

keittiössä tuoksuu taivaalliselta Lukijamäärästä ja kommenteista voi päätellä että kirjoitan tärkeästä aiheesta. Kuka saa uupua? Kuka vaan. Uupuminen on niin monen tekijän summa ettei siihen voi antaa etuoikeutta uraohjuksille tai erityislasten vanhemmille. Se lähtee niin monesta, usein jo vuosien takaa – jopa lapsuudesta, siitä miten kotona opittiin olemaan ja elämään. Kirjoitin koska kirjoittaminen auttaa, ja hetken mietin julkaisenko. Julkaisin hetken epäröinnistä huolimatta. Eihän se mikään valtionsalaisuus ole että en jaksa, että hyperventiloin, tarraan kaupassa Freddeä kädestä ja sanon etten saa henkeä. Pamit auttaa paniikkikohtaukseen, mutta pitkällä tähtäimellä ne ei hoida ongelmaa vaan oiretta. Tiistaina sain ekan paniikkikohtauksen. Sen jälkeen niitä on tullut tasaisesti päivittäin. Keskityn hengittämään... sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Lopulta se menee ohi. Tiedän jo kun se tulee, että se menee pian ohi ja roikun siinä ajatuksessa. Olen iha...

säilöin kymmenen kiloa persikoita On ollu vähän ruuhkaa... Niin et on ollu vähän ruuhkaa. Töissä ja kotona. Kummassakin. Tasapuolisesti kaikkialla. Onneksi on perjantai.  Olisin tosin kai – ehkä – voinut ottaa vielä pari keskiviikkoa ja torstaita lisää tälle viikolle. Ei perjantaita. Perjantait on aina kaoottisia. Perjantaina potilaat päättää että ne kuolee. Perjantaina terveyskeskuslääkärit päättää että niitten potilaat kuolee jos ne ei heti pääse erikoislääkärille ja perjantaina radiologitkin saa paniikkikohtauksen ja soittaa joka toisesta tuloksesta  siihen asti kunnes klinikalla joku saa hermarin ja kieltäytyy puhumasta radiologin kanssa ja käskee sen soittamaan päivystävälle – sitä vartenhan sellainen päivystäjä on olemassa, hoitamaan radiologin paniikkikohtausta. Perjantaina mä roikun puhelinlangalla koko päivän vaihtamassa CTA:n CT:ksi ja CT:n MRI:ksi ja MRI:n joksikin muuksi. Perjantaina kaikki on aina kaoottista. Perjantaina ei koskaan ole leppoisaa. kes...

tää tyyppi oli eilen illalla meidän talon ulkoseinässä Tunnustan. En aina julkaise kaikkia kommentteja. Julkaisen kommentit noin pääsääntöisesti, myös ne joista olen itse erimieltä, mutta toisinaan päädyn olemaan julkaisematta kommenttikenttään tulevia tekstejä. Se on minun oikeuteni blogin kirjoittajana ja ylläpitäjänä ja pahoittelen jos se tuntuu epäreilulta tai mielivaltaiselta. Jokaisen kommentin luen kuitenkin ajatuksella, useimmat useampaan kertaan. Niidenkin komenttien, jotka lopulta päätän jättää julkaisematta julkaisemista harkitsen ja pohdin usein vähintään vuorokauden. Tälläkin hetkellä moderointia odottaa useampi kommenti joita en vielä ole julkaissut, mutta en deletoinutkaan. Miksi en sitten julkaise? En julkaise koska en pidä omaa blogiani oikeana foorumina niille. Yhdessä kommentissa jopa todetaan että onneksi on muitakin foorumeita, niin on. Onneksi. Tämä ei kuitenkaan ole sellainen. En julkaise koska pidän niitä joko perhettämme tai muita lukijoita mahdoll...

Jokainen katsoo elämää omasta kokemuspohjastaan. Tämä omalta osaltaan vaikuttaa niihin valintoihin joita teemme vanhempina, kasvattajina ja yhteiskunnan jäseninä. Omat valinnat tuntuvat oikeilta, ja usein meillä on tarve vakuuttaa muut siitä että ne omat valinnat ovat ainoita oikeita, jos ei muuten niin vakuuttaaksemme itsemme siitä että valitsimme oikein. Tosiasiassa elämän täyttää mustan ja valkoisen sijasta värien kirjo. Se mikä on oikein yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle. Keskustelussa tai väittelyssä ei ole oikeaa lopputulosta vaan jäljelle jää kaksi tai useampi eriävää mielipidettä riippuen siitä mistä suunnasta asiaa katsoo. Jokainen niistä on yhtälailla oikea tai väärä, usein jotakin siltä väliltä. Meillä on takana viikko kesän raamattuleiriä. Seurakunnan kesäleiri on monin tavoin kesän kohokohta. Sen viikon aikana tapahtuu enemmän kuin 52 pyhäkoulusunnuntain aikana. Tämän viikon sain seurata parinkymmenen 3-5 vuotiaan leirikokemusta. Meillä oli kivaa. Meillä ol...

Leijonaemojenblogissa kerrotaan että Leijonaemot Ry:n tekemän jäsentutkimuksen mukaan vain 23% vanhemmista palaa alkuperäiseen työhönsä erityislapsen syntymän tai lapsen sairastumisen jälkeen. 13% vastanneista oli päätynyt paihtamaan ammattiaan, 40% oli joutunut luopumaan työstään osittain ja 24% kokonaan. Kyselyyn oli vastannut 200 jäsentä. Otos on pieni, mutta se puhuu siitä huolimatta aika karua kieltä. Istun aamukahvilla vanhan ystävän kanssa. Heidän perheessään on kaksi autisminkirjon lasta, joista vanhempi on aloittanut viime syksynä Middle Schoolissa (yläkoulun vastine). Rose huokaa että pojan asioiden hoitaminen aineopettajien ja haluttoman koulun kanssa on kokopäivätyötä. Rosen toinen työ on sen päätyön – erityislastenvanhempi – sivussa ja sitä tehdään kotona silloin kun ehditään. Toisen erityislapsen äiti ei edes kuvittele palaavansa omaan työhönsä ja haaveilee tekevänsä töitä osa-aikaisesti yhdeksästä ehkä noin kolmeen, neljänä päivänä viikossa. Neljäs ei edes kuvittel...

Suomessa roihuaa keskustelu lapsen subjektiivisesta oikeudesta päivähoitoon, tai ehkä enneminkin suunnitelmasta rajoittaa tätä oikeutta. Ihan kuten homoavioliittokseskustelussakin kansa – tai siis pääasiallisesti ne äidit ja vähän ehkä lapsettomatkin – jakautuu kahteen yhtä kiihkeään leiriin ja kumpikin leiri puolustaa tulisesti omaa kantaansa. Kaukaa olis helppoa olla mieltä, mulla kun ei ole ollut minkäänlaista päivähoito-oikeutta. M aloitti kaksi päivää viikossa eskarin kun jannut oli vuoden. Nelipäiväiseen kuntouttavaan eskariin, joka sekin oli Suomen mittapuussa sangen osa-aikaista (8:30-14:30) siirryttiin sinä keväänä kun jannut täytti kaksi. Pääsin ilman lapsia sille lattekahvilleni ekaa kertaa tänä syksynä kun M oli kuusi ja pojat neljä. Me selvittiin ja mä pärjäsin. Kaikki ei kuitenkaan selviä eikä pärjää. Yhden ihmisen nukkumattomat yöt hoituu kylmällä murukahvilla ja toinen joutuu unettomuudesta laitoshoitoon. Usein oli epätoivoinen. Monesti pelkäsin oikeasti uupuva...