Tahdon Asiat

Valokuvien elämä näyttää vain pieniuä viipaleita elämästä ja hervemmin kyyneleitä. Me törmättiin eilen ruokakaupassa suomalaiseen pariskuntaan, vaihdettiin muutama sana ja jatkettiin matkaa. Hyvänpäivän tuttu. Fredde kysyy mistä me tunnetaan ja kerron, se kysyy ne tavalliset; onko ne molemmat töissä? Luulen niin. – Ei lapsia? Joo, ei lapsia. - Mitä ne tekee? En mä tiedä, siellä missä kaikki muutkin kait. Fredde kysyy tietääkö ne mitä hän tekee työkseen. Pysähdyn ja purskahdan nauruun, vastaan nauraen että mistä mä tiedän, en enää aikoihin ole määrittänyt itseäni mieheni työn mukaan, mutta että muistan vielä senkin ajan, sen kun elämä koostui mihen työpaikasta ja sen työtovereitten statuksista. Sellainen aika oli silloin kun me oltiin just tultu, omaa elämää ei vielä ollut ehtinyt rakentaa ja oli kotirouvana amerikassa. Olin sen ja sen vaimo ja rouvien sisäinen ranking meni puolison aseman mukaan. Viikonloppuna istuin aamiaisella kolmen ihanan naisen kanssa. Suomalaisia äit...

Maanantaiaamuna saatan laumani koulubussille. Tättis on koko aamun jakanut mulle ohjeita ja Fredde vielä edellisenä iltana ennen lähtöään muistutti bussiaikatauluista. Auringon säteiden leikatessa aamusumua havahdun siihen, että siitä on tosiaan tasan vuosi, kun viimeksi olen seissyt tässä. Vuosi sitten oli toisenlainen maanantai, ensimmäinen aamu uudessa työssä, vatsanpohja perhosista kipristellen, kädessä kansio täynnä virallisia papereita ja tulevan viikon lukujärjestys. Vuosi on mennyt nopeasti. Tuntuu hyvältä seistä siinä kirpeässä aamussa isien ja äitien kanssa, ehkä puolet aikuisista on kiirehtimässä töihin, toinen puolikas seisoo pysäkillä vielä yöpaidassa, osalla kahvikupponen kädessä. Osa hyppää autoihinsa ja ajaa töihin. Koulubussin jälkeen tulee Microsoftin bussi ja poimii ryhmän aikuisia reppusankareita. Ne yöpaitaiset vaeltavat tohveleissaan takaisin kotiin. Iltapäivällä Kara kysyy multa et pitäiskö sun hei ehkä lähteä? Katson kelloa ja henkäisen; ”Joo, bussi...

Pääkaupunkiseudulla asuu tällä hetkellä noin 1.42 miljoonaa ihmistä. Tähän lasketaan mukaan alue Kirkkonummelta, Mäntsälän kautta Sipooseen. Helsinki-Espoo-Vantaa-Kauniainen akselilla asuu jotakuinkin 1.15 miljoonaa ihmistä. Meidän Helsinki-Espoo-Vantaa-Kauniainen on käytännössä King, Pierce ja Snohomish Countyjen länsipuoliskot ja alueella on joukkoliikennelaskennan mukaan ollut vuonna 2014 noin 2.8 miljoonaa asukasta.  Seattle on reuna-alueineen Yhdysvaltain 15. suurin metropolialue, ja koko alueella on ihmisiä suunnilleen saman verran kuin Suomessa. Suomessa pääkaupunkiseudulla asuu 387 ihmistä/km2, meillä vastaava lukema on samaa luokkaa 380/km2. Mitä jos saisit 1000 uutta naapuria viikossa? Meidän kaupunki – siis ei meidän oma kaupunki, mutta alue - kasvaa noin 1000 asukkaan viikkotahtia. Viime vuonna alueelle muutti 52.000 uutta asukasta, ja vuoteen 2040 mennessä ennustetaan että alue on kasvanut miljoonalla uudella asukkaalla. ruusuinen tulevaisuus? Maan...

onneks lauantaitennis on lähellä Lauantaiaamuna M pelaa tennistä ja mulla on aikaa kirjoittaa odottaessa. Seuraan sivusilmällä miten ne lämmittelyksi juoksee ympäri tenniskenttää. Ulkona paistaa aurinko ja seitsemän aikaan Martan kanssa metsässä ilman täytti keväinen lintujen kilpalaulanta kevätkukkien työntäessä versojaan mullasta. Kevät on pitkä, se ei vain tunnu pitkältä. Viime viikolla joku jossakin julkaisi listan kevään pituudesta eri osavaltioissa ja tämä meidän kevät vei voiton... Kevät alkaa helmikuun kolmannella viikolla ja loppuu vasta heinäkuun toiseen viikkoon. En osaa sanoa onko meidän lauma tosissaan aina sairastanut näin paljon vai onko tämä talvi ollut poikkeuksellinen. Näppituntumalla sanoisin että ne ei ole koskaan olleet näin valtavan paljon kipeinä, mutta niinhän se lastenlääkärikin sanoi, että tämä talvi on ollut kategorisesti kamala – siis tautinäkökulmasta. Viimeisten kuukausien aikana meidän perheeseen on ilmestynyt käytännössä uusi tuttavuus – kor...

Aamuisin meitä on muitakin matkalla töihin. Yleensä se 22km taittuu puolessa tunnissa, tänään matkaan meni reilu tunti. Uusi duuni on edelleen ihan mahtavaa. Edessä tuntuu aukeavan loistava tulevaisuus, ja jos kaikki näytti täydelliseltä paperilla on se vielä vähän parempaa käytännössä. Siis töissä. Kolmannen viikon päätteeksi kuittasin itselleni asiakaspalvelupalkinnon ja keskiviikkona istuin ”Customer Service Excellence” –työryhmän palaverissa. Töissä teen siis sitä mitä mut on tarkoitettu ja tehty tekemään. Joo, paukuttelen henkseleitä, mutta paukuttelen niitä ihan hyvästä syystä. Mä tiedän olevani hyvä tässä. "Bravo" -asiakaspalvelupalkinto ja keuhkoautaumatautipinssi. Kotona sen sijaan. No, kotona kaikki on päällisin puolin ja nopealla vilkaisulla hyvin. Jos tekee vähän syvemmältä luotaavan tarkastelun huomaa ettei tää ole kuitenkaan ihan kitkatta mennyt. Periaatteessa kaikki on siis hyvin. Kukaan ei roiku aamuisin lahkeessa anelemassa että jään koti...

Nyt en todellakaan puhu mistään yleisistä asenteista, vaan ihan omistani. Oon ennenkin huomannut itsessäni saman... jos L on poissa – pitkään töissä, iltahuvituksissa, työmatkalla, Suomessa – pärjään tän lauman kanssa yllättäin paremmin kuin silloin kun voin odottaa sitä kotiin osallistumaan. Kun L on vaan ihan tavallisesti töissä päästän ekat huokaukset jo keskimäärin ysin pintaan aamulla, ja kolmen jälkeen siirryn odottamaan sitä kotiintulevaksi. Nyt kun se on lentomatkan päässä ja lapset vielä lomallakin, meillä on ollut oikein kiva päivä, ja kaikista normikommelluksista huolimatta en edelleenkään ole hermoromahduksen partaalla tai revi hiuksia päästäni... Päivän saldo on kuitenkin ihan tavanomainen; kaatuneita laseja, kahvikuppeja, lautasia. Vettä pitkin lattioita kun joku halus kastella kukkia, muovailuvahaa 180m2:n alalle levitettynä ja spaghetit pitkin lattioita. Kaupan katosta irti revitty juliste, yleistä riehumista, nälkää ja vinkumista... se on lyönyt tota ja tää on rep...