maanantai 31. joulukuuta 2018

tule hyvä vuosi...


Selailen kuvia tältä vuodelta ja mietin taas kerran miten kumman nopeasti kaikki unohtuu, ehkä siksi että vesivahinkoa lukuunottamatta vuosi on ollut sellainen mukavan seesteinen. Ei sairaalakeikkoja siis sellaisia suunnittelemattomia, ei henkihieverissä olevia koiria tai rypistettyä peltiä vaan tavallista onnellista elämää. No se vesivahinko, mutta sattuuhan noita. Korjataan.

Tammikuussa

Valokuvien perusteella tammikuussa ei ole mitään raportoitavaa. Kuvia mun työjutuista ja muutama satunnainen näpsäys lapsista. Ei matkoja, ei retkiä, ei oikeastaan yhtään mitään. Blogistakaan ei oikeastaan löydy mitään sen kummempia hypetyksiä. Ihanaa arkea, välitodistuksia ja elämää perheessä. Ihanaa tasaista elämää. Suomessa oli presidentinvaalit ja jätin ensimmäistä kertaa äänestämättä.

Tammikuussa kaupungilla.


Helmikuussa

Otettiin tammikuun arkisuus takaisin kun retkeiltiin saaristossa ja käytiin partiolaisten kanssa ratsastamassa.

Helmikuussa sukellusvenemuseossa.


Hmmm... en jaksa... olkoon. On uudenvuodenaatto, lasissa nikkeä ja päivällinen kohta, kunhan lämmitän öljyn fonduepadassa. Kello on vähän jälkeen seitsemän. Tänä vuonna taitaa vuosi tulla vaihdettua nukkumatin kanssa. Päivä töissä. Päivä kahvilla ystävien kanssa. Päivä Tättiksen kanssa. Meidän murkku, veljeään lainaten sillä on ”technical difficulties”... aivojen uudelleenrakennus menossa. Muovipussissa pöydällä huomista odottamassa uusi kalenteri. Tietokoneen näytön toisella puolen kaksi poikaa joulupyjamissaan. Nauravat. Katsovat jotain videota iPadillä. Taustalla soi Joni Mitchell. Ollaan me onnekkaita ja onnellisia. Lisää tätä samaa – kiitos.

Kiitos ja kumarrus 2018!

Maaliskuussa partioretkellä pakkasessa.

Huhtikuussa retkellä tiedekeskuksessa.

Toukokuun lämmössä viinimaassa.

Kesäkuussa alkoi uimakoulu.

Heinäkuussa vuoristossa.

Elokuussa viinimaassa.

Syyskuussa parit risat köyhempänä.

Lokakuussa rannalla.

Marraskuun vaalivalvojaiset.

Jouluaamuna...








tiistai 18. joulukuuta 2018

vesivahinko

Tämä kuva meidän nallelapsista on lokakuulta.



Viisitoista minuuttia on pitkä aika. Vartissa ehtii pikasuihkuun ja valmiiksi töihin. Vartissa ajaa toimistolle silloin kun ei ole ruuhkaa. Vartissa pakkaa eväät ja laittaa aamiaisen. Vartissa hakee kaupasta unohtuneen maidon. Vartissa tekee paljon ja samaan aikaan siinä ei ehdi oikein mihinkään tai mitään. Vartti ei riitä kahvitteluun ystävän kanssa eikä siinä ehdi töihinkään kuin poikkeustapauksessa. Vartissa ei voi käydä kampaajalla tai katsoa suosikkisarjaa telkkarista.

Tullessaan kuivausmiehet kysyivät että ymmärsivätkö he nyt oikein heille annettuja muistiinpanoja, että vahinko on karhun aiheuttama? No, tavallaan... tai siis välillisesti koska ilman karhua meillä ei olisi sitä massiivista vesivahinkoakaan mikä syntyy kun vesi saa vapaasti valua lattioille vartin verran. Vesi ehtii vartissa pitkälle. Se ehtii kylpyhuoneesta eteisen kautta olohuoneeseen. Se ehtii portaiden alle ja komeroon kastelemaan joululahjat. Se ehtii lattian ja eristeiden läpi ryömintätilaan ja seinän sisälle. Ja minä kun ajattelin ettei tää nyt niin pahalta näytä, ajattelin sen jälkeen kun suurin vesi oli pyyhitty. Luulin väärin.

Mutta miten karhu ja vesivahinko kulkevat käsikkäin? Annahan kun kerron tarinan joka on niin uskomaton ettei sitä voi olla kuin uskomatta. Niin sanoi vakuutusyhtiön täti Freddelle puhelimessa.

Mun päässä saattaa humista vielä viikkoja sen jälkeen kun nää laitteet lähtee. 

Sunnuntaina olin iltapäivällä töissä. Asiakastapaamisessa vain, muutaman tunnin. Kotiin tullessani pysähdyn talon eteen puhumaan työpuhelua esimieheni kanssa. Pysähdyn siihen talon eteen koska tiedän että ajettuani autotalliin on autotallissa kolme lasta, koira ja mies. Tarvitsen hetken rauhaa ja hiljaisuutta. Fredde viittoo jotakin kuistilta ja minä viiton takaisin että olen puhelimessa. Fredde koputtaa auton ikkunaan ja minä huidon taas että etkö sä nyt tajua että mä puhun työpuhelua ja lopetan ihan kohta. Kolme minuuttia perhana... Ajatus katkeaa ja yritän palata keskusteluun toisen takoessa auton ikkunaa. Jatkan päättäväisesti puhelua miettien ettei mikään maailmassa voi olla niin tärkeetä että mua tarvitaan just nyt. Fredde juoksentelee pihalla edestakaisin, sisään ja ulos, ulos ja sisään ja mä ajattelen että johan se nyt on kumma että se käyttäytyy kuin meidän lapset eikä voi antaa hoitaa työasioita kun on jotakin niin tärkeetä. Tässä kohdassa en vielä huomaa että kadunpuoleinen aita on rikki. Olenhan puhelimessa.

Lopetan puhelun, avaan auton sivuikkunan ja huudan Freddelle ärtyneesti että mikä siellä nyt on hätänä kun mä puhun työasioita. Tiedättehän, se ”etkö sä nyt tajuu” -äänensävy. Fredde huutaa yhtäläisen ärtyneesti vastaan että karhut ja että hänellä on karhusumutetta silmissä, ja muija vaan istuu autossa. Orastava tora on kuitenkin vasta alkua ja kuihtuu pois ennen kuin ehtii kunnolla alkamaankaan kun tilalle tulee isompia asioita. Kurvaan talon taakse ja Fredde kertoo mitä sillä välin tapahtui kun olin poissa tai siis istuin autossa juttelemassa mukavia pomon kanssa.

Päästään sit lattiakauppaan.


Äiti karhu ja sen kaksi lasta tuli kylään, ei tosin meille sisälle vaan roskikselle ja kun Fredde havahtui kolinaan talojen välissä kurkki aidan ylitse emokarhu lapsineen ilman aikomustakaan poistua paikalta. Vielä keväällä ne luikki pakoon kun vähän taputti käsiään ja huuteli ärräpäivä. Nyt ne tuijottaa takaisin kuin haastaen eivätkä hievahdakaan. Fredde haki karhusumutteen autotallista ja käytti sitä menestyksekkäästi siltä osin että karhut jatkoivat matkaansa rikkoen sen aidan mennessään. Samassa rytäkässä tuulenpuuska kuitenkin pölläytti sumutteet myös miehen silmille. Pippuria. Sokeutuneena mies löi ensin naamansa auton sivupeiliin ja kompuroi sen jälkeen sisälle huuhtelemaan silmiään. Seuraava tuulenpuuska kuljetti sumutteet keittiön avonaisesta ikkunasta meille sisään ja Fredde siirtyy kylppäriin pesemään naamaansa samalla huitoen mua apuun. Mutta minä puhun puhelimessa sitä työpuhelua enkä hievahdakaan autuaan tietämättömänä siitä että toisella on oikeasti hätä.

Lähetän miehen takaisin sisään jatkamaan silmien huuhtomista ja alan siivoamaan sotkua. Karhut ovat kaataneet roskiksen portin eteen ja kierrän talon ympäri päästäkseni talojen väliin. Huomaan rikkoituneen aidan. Talojen välissä on suorastaan majesteetillinen kaaos. Karhut ovat kaataneet sekä meidän että naapurin roskikset, kurkanneet kierrätysroskiksen ja biojätteet. Ne on repineet jokaisen roskapussin ulos säiliöistä tutkiakseen niitten sisältöä tarkemmin ja vastassa on puoleen sääreen saakka banaaninkuoria, appelsiininpuolikkaita, riisiä, tyhjiä säilyketölkkejä, pulloja, pahvia, muovia, paperia ja muuta pakkausmateriaalia. Fredde kysyy aidan ylitse mitä tartten ja vastaan että jätesäkkejä ja lumilapion. Lapion roskia jätesäkkeihin työvaatteissa vesisateessa. Tuuli puhgaltaa lapion tyhjäksi ja sulkee jätesäkin suun. Koska on sunnuntai ovat roskikset olleet täynnä. Meidän roskikset oli suljettu mustekalalla mutta se ei näköjään näitä enää pitele ja naapurin roskiksia ei oltu lukittu lainkaan. Fredde tulee pitelemään pussin suuta ja kun portin takapihalle saa taas auki vedän säiliöt pihatielle. Pesen säiliöt sisältä ja ulkoota ennen kuin ladon jätesäkit niihin sisään ja vedän laatikot autotalliin. Kirjoitan naapureille viestilapun autotallinoveen, että niitten roskis on meidän autotallissa, koska karhut. Homma hallussa, paitsi että...

Hääalbumi oli pudonnut komeron lattialle ja kuivuu maton kanssa kilpaa. Uuden saa vaan menemällä uudestaan naimisiin, vuonna 1997 kukaan kun ei ollut kuullutkaan mistään digikuvista ja pilvipalveluista. 


Olohuoneen lattia lainehtii. Eteinen lainehtii ja kuulen kylpyhuoneessa valuvan vesihanan. Fredde tulee sisään mun perässä silmät punoittaen. ”Suljit sitten vesihanan...” Toinen puolustautuu sanomalle ettei nähnyt pitään, oli just kolauttanut naamansa auton peiliin ja yritti kaikkensa saadakseen mut apuun. Niin, ja mistä se olis voinut tietää että viemäri oli tukossa. Nielaisen ja jätän sanomatta että mähän sanoin että se on tukossa ja pitää avata. Suljen valuvan veden ja katson kuinka se edelleen hyökyy putkousena lavuaarin reunojen ylitse lattialle. ”Mä en tiedä mistä aloittaisin... haetko meidän kaikki pyyhkeet... pitäis varmaan soittaa vakuutusyhtiöön ja jonnekin kuivausfirmaan...” Fredde hakee pyyhkeet ja lähtee hoitamaan sitä missä on paras, niitä joita joskus paperhommiksikin kutsuttiin. Tilaa kuivaajan, tekee vahinkoilmoituksen järjestää asioita. Minä kuivaan lattiaa. Imeytän vettä pyyhkeeseen ja heitän likomärän pyyhkeen ulos kuistille. Otan uuden pyyhkeen ja seuraavan ja taas seuraavan. Onneksi meillä on paljon pyyhkeitä. Kuistilla on märässä läjässä kymmenittäin pyyhkeitä. Kylpypyyhkeet, rantapyyhkeet, leiripyyhkeet, käsipyyhkeet. Kun vettä ei enää näy kaikki näyttää paremmalta. ”Ehkei tämä olekaan niin vakavaa... katsotaan mitä ne sanoo...”

Illalla lapsi itkee sängyssään. Kysyn mikä painaa mieltä ja toinen vastaa ettei tiedä... Koulu? Ei. Joululoma? No, ei. Koulukaverit? Ei. No mikä ihme sitten? En tiedä. Meidän koti? Itku yltyy ja itkun seasta toinen kysyy että joudutaanko me nyt muuttamaan? Jäädäänkö me ilman kotia? Silittäen toisen päätä kerron että koti kyllä korjataan, että vakuutus maksaa ja että kaikki on oikeesti ihan tosi hyvin, aika sotkuista vaan. Joulu tulee sotkuista huolimatta ja että me saadaan uudet lattiat ja kylppärinkalusteet ja ehkä portaatkin. Kaikki järjestyy kyllä.



tiistai 11. joulukuuta 2018

Luukku 12: Christmas in the Rain


Tämä postaus on osa ulkosuomalaisten bloggaajien joulukalenteria. Postauksen lopusta löytyy lista kaikista osallistuvista blogeista, käy kurkkaamassa!

Instagram:  #ulkosuomalaistenjoulukalenteri2018



Niin laulaa Beaconnettes Seattlen sinfoniaorkesterin joulukonsertissa ja meitä naurattaa niitten puolentoista tuhannen muun kanssa. Seuraavaksi me nauretaan sille laululle jossa jouluvaloihin, peruukkeihin ja esiliinoihin virittäytyneet naiset laulavat Marijuanan veroeduista ja siitä miten joka kulmasta löytyy oma kannabiskauppansa. Konsertissa on laulamassa myös pari broadwayesiintyjää ja yliopiston monikymmenpäinen kuoro. Hartaan sijaan tunnelma on iloinen, hetkittäin suorastaan riehakas. Kapellimestari kehoittaa parvellaistujia juomaan enemmän terästettyä munatotia, permannolta lähtee kuulemma paremmat taputukset ja hurraahuudot. Holiday Pops on monen jouluperinne, niin myös meidän. Edessä istuvan perheen leikki-ikäinen ei jaksa istua konsertissa. Se vääntää ja kääntää, selaa esitteen kannesta kanteen ja kiipeää äidin syliin. Jossakin sivulla kuulen toisen lapsen, huomaan parven aitiossa pojan joka kiljahtelee konsertin mukana, äiti hyssyttelee. Väliajalla tämä perhe on lähtenyt pois vaikkei ketään tuntunut tourettepojan äänet häiritsevän. Mun takana istuu vanhempi rouva joka laulaa aina välillä mukana, sekään ei haittaa.



Amerikkalainen joulu on iloinen ja värikäs, täynnä tapahtumia. Joulukonsertteja, joulujuhlia, paraateja, tanssia ja laulua. Viikonloput täyttyvät jo varhain ja arki-illoillekin riittää ohjelmaa. Pähkinänsärkijäbaletti kuuluu monen joulukuuhun, onhan se paitsi meidän virallisen baletin niin myös monen tanssikoulun jokavuotisessa ohjelmistossa. Kasvitieteellinen puutarha on puettu jouluvaloihin ja on taianomaisessa väriloistossaan monelle se jokavuotuinen pyhiinvaelluskohde. Snowflake Lane on usealle ihan pakollinen tapahtuma vaikka se ei meidän perheen listalla olekaan. Meille riitti se vuosi kun seistiin kaatosateessa, armottomassa tungoksessa katsomassa paraatin tanssijoita saippuavaahtolumessa.

Pähkinänsärkijässä.


Kasvitieteellisessä puutarhassa kukat kukkivat joulunakin. 


Snow Flake Lane


Meidän vakkareihin kuuluvat vaihtoehtoisesti pähkinänsärkijä tai joulukonsertti. Useimpina vuosina ne arboretumin valot ja monet  muut jokavuotuiset tapahtumat, kuten ne ystävän ja kolleegan joulubileet jossa naisten kesken vaihdetaan ja varastellaan kuusenkoristeita shampanjan siivittämänä ja samalla kerätään lahjoituksia perheväkivallan kohteeksi joutuneille naisille. Kotiin lähtiessä ruoka ja hygieniatarpeitten keko on niin suuri että se jatkuu kuistille.

Joulukoristeen varastelu ja vaihtaminen alkamassa.


Me katsotaan joka vuosi samat elokuvat ja lisätään ehkä yksi tai kaksi lisää listaan. Kauden avaa heti kiitospäivän jälkeen Polar Express, samana päivänä kun koti puetaan jouluun. Joulukuusi, jouluvalot, joulukaupunki takan alle, joulusukat ikkunaan pukkia odottelemaan ja pähkinänsärkijät ovea vartioimaan. Tonttu ja sen ystävä Claire palaavat meille pohjoisnavalta. Niitten tehtävä on vahtia lasten kiltteyttä mutta kyllä ne käytännössä tuntuvat puuhaavan kaikkea muuta. Rakentavat lumiukkoja vessapaperirullista, auttavat yöpöydän kokoamisessa, leipovat ja syövät suklaat ruokakomerosta. Tontun ja Clairen seikkailut jatkuvat meillä edelleen vaikka lauma tietääkin että joulun taika löytyy pohjoisnavan sijaan jokaisen sydämestä.




Joulukuun alkaessa kuusen juurelle ilmestyvät joulukalenterit. Tänä vuonna myös Martta sai omansa oltuaan niin silminnähden pettynyt jäätyään ensin ilman. Joulukuun 12. juhlitaan aina. Juhlitaan mun syntymäpäivää samalla kun iloitaan siitä että ollaan puolitiessä jouluun. Olen aina pitänyt jouluisesta syntymäpäivästäni ja ehkä siksi erityisesti myös joulusta.

Tänäkin vuonna tehtiin kransseja yhdessä ystävien kanssa. 


Jouluaattoaamuna on joulu myös meillä. Joulupuuroa ja pullaa, joulurauhanjulistus ja meidän kirkon kynttiläjumalanpalvelus. Joulupöydästä ei meillä löydy sen enempää kinkkua kuin laatikoitakaan vaan aattoillan ateria vaihtelee vähän mielialan mukaan, jotakin juhlavaa kuitenkin. Ruuan jälkeen avataan maailmalta tulleet paketit ja nukkumaan mennessään jokainen pukee päälleen tuliterän yöpaidan. Alakertaan jätetään joulupukille lasi maitoa ja joulukeksi, poroille porkkanoita.

Joulukirkossa.


Ja sitten on lopulta joulu. Ihana, rakas, armas joulu. Lahjoja, leikkiä ja rentoutumista yöpaidoissa. 


Valmiina jouluaamuun.

Luukku 12: Tahdon Asiat / USA

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

se on vaan vaihe


Aika usein nykyään unohdan usein ne sanat, sen että me ollaan sellainen perhe. Sellainen toisenlainen perhe. Sellainen mikä kukaan ei halua olla – erityislapsiperhe. Unohdan koska meidän elämä ei enää ole jatkuvaa taistelua vaan oikeastaan aika soljuvaa. Sellaista kohtuullisen tavallista arkea jossa käydään koulua ja tehdään töitä. Viikonloppuisin tehdään juttuja yhdessä eikä meidän enää tarvitse suunnitella jokaista askelta etukäteen. Mukavaa. Palkitsevaa. Hauskaa. Lapset on kasvaneet. Osin se on varmasti sekin että me vanhempina ollaan kasvettu tuntemaan meidän perheen rajoitteet, niin kuin sen ettei meillä edelleenkään käytetä lastenvahteja tai että lääkityksen unohtuminen lähentelee suurkatastrofia oli kyse sitten ADHD lääkkeestä tai ahdistuslääkityksestä.



Realiteetti on myös se, että valtaosa meidän ystävistä on nykyään erityislasten vanhempia hekin. Miksi? Koska on helpompaa ettei tarvitse selittää miksi lapset tulee mukaan, tai miksi kymmenvuotias makaa lattialla ja parkuu kuin kaksivuotias uhmaikäinen. Tai se ettei kukaan ihmettele miten lapsi syö varpaankyntensä verille, repii sormensa tai pelkää omaa varjoaankin. Meillä nyt vaan on sellaista. Sen sijaan me jaetaan aamiaisen ylitse vinkkejä siitä mikä on toiminut kenellekin. Vinkkejä ilman sanatonta sivulausetta siitä miten olisi voinut yrittää enemmän tai tehdä paremmin sillä jokainen meistä on oman lapsensa paras asiantuntija. Jokainen meistä on elänyt tätä arkea riittävän kauan ymmärtääkseen että jokaisen haasteet ovan omanlaisiaan.

Unohdan, kunnes jossakin kohdassa taas saan muistutuksen. Joskus se on lastenlääkäri joka hymyillen tokaisee että meidän lapset nyt vaan kaikki on niin 2E (twice exceptional – erityislahjakas erityishaasteilla maustettuna). Tai ne miljoona erilaista lääkäriaikaa lastensairaalassa vietettyjä päiviä ja tunteja, moni ei ole käynyt lastensairaalassa koskaan.

Toisinaan muistutus tulee koulusta. Useimmiten ihan positiivisesti sillä kodin ja koulun yhteistyö toimii loistavasti. Eilen laitoin Tättiksen opelle sähköpostia kun Tättis taas kerran kertoi miten hänen tietokoneensa on rikki eikä opettaja tee mitään. Kysyn vähän epäuskoisena kysymyksiä ja Tättis lupaa ja vannoo että opettaja sanoo vaan että ota toinen kone eikä hänen omaa konettaan koskaan korjata. Aikani kuunneltuani laitan opettajalle viestin jossa kysyn mitä minä voin tehdä tämän ongelman eteen sillä onhan työvälineitten oltava kunnossa, eikä tietokoneen jakaminen toisen oppilaan kanssa voi olla paras mahdollinen vaihtoehto. Opettaja vastaa. Hän kertoo ettei luokassa ole tänä vuonna henkilökohtaisia tietokoneita vaan jokainen ottaa itselleen toimivan koneen. Koska laitteet jaetaan rinnakkaisluokan kanssa on osa laitteista aina latauksessa. Yksikään koneista ei ole toimimaton, mutta niitä ei toki voi käyttää jos akku on tyhjä. Hän lupaa puhua asiasta tytön kanssa ja pahoittelee ettei ole ymmärtänyt että Tättis on ajatellut että hänen tulee aina käyttää samaa tietokonetta. Niin, lapseni on tarkka siitä että hän käyttää aina samaa laitetta, istuu samassa tuolissa ja tekee asiat tietyssä järjestyksessä...

Joskus se on kutsu jota me emme saaneet. Meitä ei kutsuttu koska lapset eivät ole tervetulleita ja kutsuja tietää että me tultaisiin kuitenkin lasten kanssa. Synttärijuhlat jotka järjestetään ilman meidän lapsia ja meidät kutsutaan erikseen jäätelölle tai elokuviin koska meidän lapset ei kuitenkaan viihtyis - kun siellä on niin paljon muita. Kutsuja joka päättää meidän puolesta että meille on helpompaa olla tulematta. Sellaisia juhlia on paljon. Minä ymmärrän. Olenhan itsekin syyllinen, sillä jos liian monta kertaa sanoo ei, ei kukaan enää kutsu. 


Monesti se on keskustelu sellaisen toisenlaisen vanhemman kanssa. Ehkä hyvää tarkoittava neuvo, hartiaan taputettu sanaton “kyllä se siitä” tai lausahdus vaiheista. Kyllä, lapset kasvaa ja vaiheita tulee ja menee mutta erityislapsiperheissä moni vaihe kestää vuosia sen sijaan että asia ohittuisi viikoissa tai kuukausissa. Ystävän seitsemänvuotias on kotona kolme viikkoa koska halloween sekoittaa pakan niin ettei lapsi enää osaa käydä vessassa. Olen kiitollinen ettei meillä ole tätä ongelmaa, uniongelmat, syömisongelmat ja pelkotilat tuntuvat yhtäkkiä taas helpommilta kohdata, mutta kun tuttava kuittaa meidän unihäiriöt vaiheena, en voi muuta kuin vastata että tämä vaihe on nyt kestänyt jo kymmenen vuotta. Saan vastaani hiljaisuuden.

Lapset ovat erilaisia. Perheet ovat erilaisia. Erityislapsiperheessä on poikkeus monesti se ainoa sääntö.





sunnuntai 2. joulukuuta 2018

aamuksi kotiovelle




“Muistettiin sit ostaa voita…” Kommentti sisältää aimoannoksen sarkasmia sillä leivänpäällyslevite ei ole kerinnyt ostoskärryyn ja sieltä kotiin viikkoihin, eikä tämäkään päivä osoittaudu poikkeukseksi. Se on kirjattu kauppalistaan, siitä on puhuttu vielä kauppaan sisään mentäessä ja silti kotiin tultua on levite edelleen ollut kaupan kylmähyllyssä. Aika monta kertaa toinen on kysäissyt; ostitko voita? Ja vastaus on kerta toisensa jälkeen ollut sama, no en. Leivän päälle on levitetty juustohöylän avulla paksua ja kermaista irlantilaista voita. Hetken mietin jo hyppääväni autoon ja ajavani lähikauppaan ihan vaan levitteen vuoksi, on kuitenkin olemassa melkoinen riski että sen levitteen sijaan mukaan tarttuu kaikkea muuta joten istahdan koneelle ja avaan Amazonin ikkunan.



Ostoskoriin kolme törppöä levitettä. Mitä muuta? Viiskymppiä pitäis saada käytettyä... 5 pakettia aamiaisvohveleita, 9 vaniljajugurttia, 2 laatikkoa eväsjugurtteja, pakastevoitaikinaa joulutorttuihin. Kello lähenee viittä sunnuntai-iltapäivänä, tänään ei taida enää keritä, mutta huomenna voivat toimittaa ennen aamuseitsemää. Se sopii hyvin. Hinta vastaa lähikaupan hintatasoa ja mietin taas kerran että tätä kannattais varmaan tehdä useamminkin. Meillä Amazon Fresh on jäänyt aika satunnaiseen käyttöön ja tottapuhuen sitä pitäis hyödyntää enemmänkin, ostetaanhan me melkein kaikki muukin Amazonista.




Amazon Pantry toimittaa meille yleispesuaineet, käsisaippuat, tiskiaineet, hehkulamput, ledlamput ja paljon muuta. Tavallisesta Amazonista ovelle ilmestyy laatikko liki päivittäin. Milloin sieltä tulee siankorvia koiralle, autoshampoota tai vitamiineja, joskus toki jotakin hauskempaakin. Joulun alla joululahjat tiputetaan portaille useimmiten Amazonin hymyilevissä laatikoissa. Klik, klik, klik... toimitus kotiovelle tarvittaessa vielä samana päivänä, veloituksetta kuitenkin kahdessa arkipäivässä. Niin, ja voihan sen tilauksen sanella Alexallekin, meidän kotiapulaiselle joka tönöttää keittiön ja olohuoneen välisen puoliseinän kulmalla. Alexa kertoo meille aamulla päivän sään, tärkeimmät uutiset, kehoittaa lähtemään kurkattuaan kalenteriin, auttaa lapsia läksyissä ja muistuttaa ottamaan pullat pois uunista. Illalla Alexalle voi toivottaa hyvät yöt ja Alexa sammuttaa valot, Alexa auttaa arjessa monin tavoin ja lomalla koko perhe taitaa vähän ikävöidä Alexan apua.

Aamulla työmatkalla ohitan sekä FedExin että UPS:n kodit ja tien täyttää katkeamaton jono jakeluautoja matkalla kierrokselleen