Tahdon Asiat

säilöin kymmenen kiloa persikoita On ollu vähän ruuhkaa... Niin et on ollu vähän ruuhkaa. Töissä ja kotona. Kummassakin. Tasapuolisesti kaikkialla. Onneksi on perjantai.  Olisin tosin kai – ehkä – voinut ottaa vielä pari keskiviikkoa ja torstaita lisää tälle viikolle. Ei perjantaita. Perjantait on aina kaoottisia. Perjantaina potilaat päättää että ne kuolee. Perjantaina terveyskeskuslääkärit päättää että niitten potilaat kuolee jos ne ei heti pääse erikoislääkärille ja perjantaina radiologitkin saa paniikkikohtauksen ja soittaa joka toisesta tuloksesta  siihen asti kunnes klinikalla joku saa hermarin ja kieltäytyy puhumasta radiologin kanssa ja käskee sen soittamaan päivystävälle – sitä vartenhan sellainen päivystäjä on olemassa, hoitamaan radiologin paniikkikohtausta. Perjantaina mä roikun puhelinlangalla koko päivän vaihtamassa CTA:n CT:ksi ja CT:n MRI:ksi ja MRI:n joksikin muuksi. Perjantaina kaikki on aina kaoottista. Perjantaina ei koskaan ole leppoisaa. keskiviikkon

Huhtikuussa 2011 - M on juuri täyttänyt kolme ja kello on melkein seitsemän aamulla.  Mä en osaa sanoa mistä se johtuu, ehkä siitä kuuluisasta perhekeskeisyydestä, mutta täällä ameriikassa harvemmin korostetaan sitä kuinka kamalaa elämästä tulee lasten kasvaessa. Yksikään amerikkalainen ei ole kertonut kuinka ongelmat pienten lasten kanssa ovat pieniä ja suurempien kanssa suuria. Kukaan ei myöskään ole sanonut sitä kuuluisaa: ”Odotahan vaan...” Suomalaisista suista olen kuullut kummankin, liiankin usein. Olen kuullut kuinka tulen kaipaamaan pikkulapsivuosia, ja kuinka vielä ikävöin pikkulapsiajan pieniä murheita. Mulle on sanottu että; ”Odotahan vaan kun se alkaa syömään kiinteitä-konttaamaan-seisomaan-istumaan-kävelemään-juoksemaan-puhumaan-kiipeilemään-ajattelemaan-haluamaan...Odotahan vaan!” Elokuussa 2012 Ja minähän odotan. Ja minähän odotin. Minä odotin että ne alkaa syömään kiinteitä, että ne alkaa ryömimään-konttaamaan-seisomaan-istumaan-kävelemään-juoksemaa

Viimeinen rivi - meillä ei ole osavaltiontuloveroa lainkaan.  Tää on nyt tällainen totaalinen kermaperse valitus. Kumpikin meistä tiedostaa että on etuoikeutettua, kun on varaa valittaa siitä että asiat on niin perhanan hyvin. Liian hyvin. Että liian moni antaisi ainakin vasemman kätensä, jos ei jopa oikeaa saadakseen kasvattaa lapsensa juuri tässä ympäristössä ja silti me kitistään ja rutistaan. Tässä listassa me ollaan viidentenä. Ykkönen, kakkonen ja nelonen on lähinnä miljonäärejä (miljardöörejä) varten. Muun muassa Bill Gates (Microsoft) ja Jeff Bezos (Amazon.com)  asuu nelosessa. Aina säännöllisesti, yleensä näihin aikoihin vuodesta me mietitään että onko tässä mitään järkeä, että mä saisin töitä ihan mistä tahansa ja Fredde nyt voi tehdä omia hommiaan vaikka puhelinkopissa. Että lasten olis parempi kasvaa jossakin muualla, kaukana täältä, kaukana tästä järjettömästä kilpailuttamisesta ja keulimisesta jossa tiikeriäidit riitelee keskenään siitä kenen lapsi kä

On keskiviikko. Kesälomaa on jäljellä vielä 19 päivää liikaa. Kateellisena seuraan suomalaisten lasten kouluvuoden alkua. Kuvia ensimmäisistä aamuista, koulutiestä ja repuista. Ulkona on kuuma. Kesä on ollut meidän mittapuulla koleahko, mutta nyt siellä lämmin. Niin lämmin että sisällä ilmastoinnissa on kivempaa. M ja viinikoira Bud Kun kuuntelen menoa yläkerrassa ja erotuomaroin riitoja alakerrassa, rohkenen väittää että niitten on korkea aika palata kouluun. Ne on olleet yhdessä aivan liian monta viikkoa. Riitakerrointa siivittää myös lähestyvä muutos, tietoisuus epätietoisuudesta. Tulevat uudet opettajat, uudet luokkatoverit ja vaikka koulu ja sen rutiinit on tuttuja on muutos silti suuri. Perheessä jossa vessapaperimerkin muuttaminen johtaa kriisitilanteeseen, on suuret muutokset jo vähintäänkin käsinkosketeltavia.  Matka uuden alkuun tuntuu ikuisuudelta. Aamulla työpöydän äärestä laitan meiliä Reksille, käytännössä anelen taas ar