Tahdon Asiat

Luokassa on hiljaista. Suurin osa on lounaalla jossakin, osa syö omia eväitään. Pöydillä on läppäreitä, joku puhuu puhelimeen. Näistä ihmisistä on kolmessa viikossa löytynyt uusia ystäviä, vähintäänkin tuttavia. Hengähdystaukojen aikana käy loputon puheensorina; mihin sä meet töihin? Mitä meinaat tehdä? Ai huvikseen vaan kävit kurssin? Oletko jo haastatellut? Minkälaiset ehdot sait? Entä koulutusohjelma? Katso, tässä on mun lapset-koira-koti! Parkkipaikan autot on yhdistyneet omistajiinsa. Osa kulkee kouluun useamman tunnin matkan päästä, muutama tulee läheltä. Moni kadehtii meidän lähellä asujien koulumatkaa. Tänään vielä viimeinen koe ja ensi viikolla toivottavasti siihen osavaltion omaan lisenssitestiin. Iltaisin treenaan siihen, sataneljäkymmentä kysymystä. aamupäivän luento Seinällä on kymmenen ohjetta aloittelevalle kiinteistövälittäjälle. Me selvittiin. Tättis sanoi aamulla vähän harmistuneena että just kun hän on tottunut, pitääkin taas totutella siihen etten o...

On ajatuksia joita on parempi olla lausumatta ääneen. Tiedättehän; ”ihanaa ettei tänään yllättäin ole ruuhkaa” – ja kappas mutkan takana onkin seisova autojono. Tai että töissä on mukavan rauhallista ja ehtii hoitamaan rästihommia ja yhtäkkiä kaikilla on elämää suurempi kiire ja vielä palohälyytyskin kaupanpäällisiksi, tai se keskustelu joka me käytiin eilen kaupassa: Mä: Muistatko vielä kun ne kaikki kolme oli yhtäaikaa vaipoissa (me kuljetaan vaippahyllyn ohitse) Fredde: Muistan – kipeästi. Mä: Ja sit oli ne yövaipat. Fredde: Joo. Mä: Ajattele ettei me enää tarvita vaippoja, eikä kukaan enää edes pissaa sänkyyn. Oli toinenkin keskustelu joka yllättäin päätyi liittymään tähän ensimmäiseen keskusteluun. Se oli se keskustelu jossa mä ääneen pohdin Freddelle että eikö tyttökoirien pitänyt olla jotenkin sellaisia vänkiä, sellaisia että ne osoittaa mieltään ja myös ilmaisee mielipiteensä tarvittaessa. Ei meidän Martta vaan, mutta sehän on vähän tollainen rymy-reetta ...

Väestöliiton joku tyyppi oli kirjoittanut jonkun kirjoituksen jota en ole lukenut. Siihen joku toinen tyyppi kirjoitti feministien vastineen josta jaksoin lukea ehkä puolet. Riippuen kirjoittajasta puhutaan noin kärjistetysti joko suomalaisen miehen perheestä ulkoistetusta asemasta, tai vastaavasti siitä miten suomalainen nainen joutuu kantamaan kohtuuttoman vastuun ja osan perhe-elämästä ja miten epää se on. Kumpikin kirjoitus on epäilemättä kärjistetty, eikä päde kaikkiin – tietenkään. Katson asiaa suomalaisen avioparin, kolmen lapsen vanhemman, amerikkalaistuneen perhe-elämän kulttuurista. Olen jossakin välimaastossa. Tunnistan naisvalituksen myös täältä. Täälläkin naiset valittaa siitä miten äijä vaan käy töissä eikä koskaan vie edes roskia, ja jos vie roskat niin käyttäytyy kuin olis just siivonnut koko huushollin. Tunnen itseni ulkopuoliseksi. En osaa naisvalittaa, koska asun perheessä jossa vois ehkä muodostaa miesvalituksen kulttuurin sillä jos mä satun viemään roska...

Martta ja sen eka joulukuusi Viimeisten seitsemän päivän aikana meillä on ollut yhdeksän myrskyä ja oksennustauti. Myrskyjen ja oksennustaudin välillä on tietynlaista samankaltaisuutta sillä useimmiten sen odottaminen on pahempaa kuin itse todellisuus, ja kun se viimein on ohitse voi huokaisten todeta että eihän se nyt kai niin kamalaa kai ollutkaan. Ainakin yleensä. jannujen puolivuotissynttärikakku on edelleen syömättömänä jääkaapissa Torstaiaamuna ulkona näytti sotatantereelta, osa kouluista oli suljettu ja meidän koulu lupasi vastaanottaa lapset sähköttömään kouluun. Itse ajelin kaatuneita puita ja katkenneita oksia kierrellen töihin.  Me päästiin helpolla. Meillä oli sähköä, työtä ja koulu. Me ei jouduttu leiriytymään kylmässä talossa niin kuin moni muu. Mietin tätä odotuksen ja todellisuuden välistä yhteyttä perjantain ja lauantain välisenä yönä tuulen ujeltaessa nurkissa, mun vaihtaessa lasten lakanoita ja tyhjentäessä ämpäriä ännättä kertaa... ”Eihä...

ei karhu vaan isoisä Jokainen kesä kirjoitan karhuista ja siinä samassa kulttuurieroista. Kirjoitan koska meillä on karhuja ja kirjoitan koska taas kerran – kuten jokaisena kesänä aiemminkin – karhut on taas pinnalla. Talvella karhut nukkuu. Talvella karhuja ei muista kukaan. Miten kulttuurierot ja karhut sit taas liittyy toisiinsa? Asukasyhdistyksen alueella asuu ihmisiä kaikkialta maailmasta. Moni on maista joissa villieläimet tapetaan, aidataan ulkopuolelle tai niiltä suojaudutaan visusti. Toiset taas tulevat paikoista joissa villieläimiä ei ole, ja karhut, puumat, ilvekset ja kojootit kuuluvat lähinnä satukirjoihin. Sit löytyy metsässä liikkujia, jotka ovat tottuneet eläimiin, osaavat liikkua luonnossa ja joiden mielestä alueen eläimistö ei ole pelottavaa vaan kiehtovaa. Se alkaa keväällä kun talven jälkeen huoleton ihminen vetää roskiksensa ulos sunnuntaina ja yöllä joku on käynyt tutkimassa mitä siellä on. Sotku on järjetön kun roskat on levitetty pitkin pihaa, k...

Ymmärrän oikein hyvin että mun tapa toimia vanhempana poikkeaa monesta muusta, eikä vähiten siksi että mulla on kaksi lasta joiden ongelmia ja haasteita olen joutunut katsomaan silmästä silmään. Kun muutaman vuoden on lueskellut monisivuisia raportteja oman kullannuppunsa haasteista, vioista ja epäkohdista, on mahdotonta enää piiloutua sen kortin taakse jossa sanotaan et; ”Mut ei meidän Sami, Kaisa, Ville, Anni...” On pakko olla rehellinen, kohdata totuus ja jatkaa siitä eteenpäin. Olin helpottunut kun tytön isä laittoi eilen illalla mulle sähköpostia ja kysyi voitaisko me tavata; ”Tottakai voidaan! Mielellään!” Aamusta hoidin laumani kouluihin ja ajoin nurkan Starbucksiin juttelemaan. Yöllä makasin valveilla ja mietin mitä haluan sanoa.   Kahvilassa mua odotti tytön isä. Ei äitiä, vain isä. Äiti toki puhuu huonosti englantia, mutta silti – vain isä. Toisaalta äiti on kuitenkin se jolle olen puhunut M:n autismista, hänen lapsensa ahdistuksesta ja niin monesta muusta. Äidin...

L kuolee hiljaa kun se näkee tän... ei meillä saa näyttää tältä, eikä näyttäiskään jos L yksin sais päättää mutta kun meillä on me neljä muutakin - sottapyttyä. Tää alkoi siitä kun Marika puhui sisustuskuvista ja blogien hienoista asu- ja ruokakuvista... jätin muhimaan, naurahdin ja tänään luin olkkarin lattialla sisustuskuvastoa ja yllätin itseni miettimästä et tolta näyttävä sänky olis aivan I-H-A-N-A! Muutama mutta ja mutka. Ensimmäisenä se että meidän kaikki kolme jälkeläistä nukuu meidän kanssa samassa huoneessa ja osin myös samassa sängyssä. Huolimatta siitä että meillä on ihan asianmukaiset lastenhuoneet. Toiseksi laiskuus ja kolmanneksi raha. Tässä järjestyksessä koska vaikka mulla olis rahat osataa ton kuvan liinavaatteet ($967+tax) olis edelleen jäljellä ne lapset ja se laiskuus. tästä lähtis, tonnilla lakanoita ja toi rätti ... peitot ja tyynyt on toki erikseen Jäin leikittelemään ajatuksella siitä miltä meillä näyttää ihan oikeasti - siis ilman pikasiivousta ja ki...

Tässä se nyt on, mun 50 minuuttiani... istun Klinikan aulassa, kirjoittelen aikansa odottaneita sähköposteja ja nautin. Aamun aikana me ehdittiin pestä yön jäljiltä pissaiset lakanat ja ihan tavallinen koneellinen pyykkiä, lajitella, viikata ja nakella vaatehuoneisiin puhtaat pykit, rakentaa legoilla, bloggata... K kerkis kaatamaan kaikki legot lattialle ja repimään yhden kirjan. Standardikamaa, paitsi et mä mietin et sen jälkeen kun kaksi kolmesta on nyt saatu kouluun ei meillä puhtaat pyykit oo ehtineet kertymään pyykkikoriin. Ehkä se ei ihan kokonaan olekaan ollut saamattomuutta et meillä on ollut vuorellinen pyykkiä selvitettävänä yläkerrassa. M hyppäs koulubussiinsa veljiensä ruskeassa T-paidassa ja me syötiin lounasta poikien kanssa. Niillä on koulussa väriteema ja kaikki aloittaneet luokat pukeutuu kahden viikon ajan samaan väriin. Huomisen väri tais olla punainen, keskiviikkona keltainen, torstaina sininen... M ja "ruskea"-päivä *** Kl...

Viikko on edennyt keskiviikkoiltapäivään ja mä löydän itseni piiloutuneena poikien sängyn takaa. Ei, me ei leikitä piilosta, mä vaan tarvitsen edes hetken aikaa hengähtää ja se hetki löytyy sieltä sängyn ja seinän välistä samalla kun etsin sängyn alta poliisiautoa. Joku alakerrassa huutaa mua ja kaikki yhdessä pohtii mihin mä oon kadonnut, pehmolelu tuntuu ihanan pehmeeltä mun piiloutunutta poskea vasten. Ollaan myös edetty siihen pisteeseen, että ajatus sisäoppilaitosopetuksesta koko kolmikolle alkaa kuulostamaan houkuttelevalta... sääli ettei sitä ole tarjolla ja ettei siihen olis rahaa, vaikka oliskin tarjolla. Mä ymmärrän ettei ne pysy nahoissaan ja mä ymmärrän et ne on turhautuneita, niin mäkin. Me yritetään tehdä hiljaisia ja kevyitä juttuja, käydään kirjastossa ja nuohotaan kauppojen leluosastoja. Mä ymmärrän ettei viisvee jaksa istua puiston penkillä ja mä ymmärrän et se karkaa... sillä hetkellä mä kyl vähän nauroin kun juoksin sen perässä sinne kiipeilytelineeseen ja kann...