Tahdon Asiat

Mikä jakaa ihmisiä enemmän kuin näkemys koulusta ja koulutuksesta? Täällä tiikeriäitien ja helikopterivanhempien luvatussa ihmemaassa, on tällainen suomalainen vanhempi, jonka mielestä lapset saa opiskella just mitä lystäävät (ainakin melkein) vähän kummajainen. Ei pelkästään kummajainen toisten vanhempien mielestä, vaan myös lasten ja nuorten silmissä. Outo on sellainen äiti, jonka lapsi voi ihan rauhassa valita valinnaisensa itse, opiskelkoon vaan teatterilavastusta tai keittämisen kemiaa. Kaikkea kannattaa kokeilla! Suomalaisen koulujärjestelmän kasvattina en koskaan oikeastaan edes harkinnut yksityiskoulua meidän lapsukaisille. Päinvastoin, huokaisin helpotuksesta kun kaksi kolmesta pääsi jopa kunnalliseen, ilmaiseen eskariin ja vain yhden eskarista jouduttiin maksamaan. Samoihin aikoihin opin myös ettei yksityiskouluilla ole täällä velvollisuutta järjestää erityisopetusta ja siksi moni yksityiskoulu viisaasti valitsee oppilaikseen ne joilla ei ole erityisen tuen tarvetta. Erikseen...

Pieni poika katsoo minua kulmat kurtussa ja kysyy voidaanko pitää vähän taukoa? Katson kelloa, se on pian yksitoista ja me ollaan edelleen sen ensimmäisen matikantunnin kimpussa, vastaan että pidetään vaan. Kuinka pitkään? Vartti? Okei. Jannu palaa takaisin alakertaan ennen kuin lakisääteinen kahvitauko on päättynyt ja moiskauttaa pusun mun poskelle, olet ihana äiti. Pussaan takaisin ja vastaan että niin sinäkin, enää kolme tehtävää, viimeiset viisitoista laskua - murtolukuja. Päättäväisesti poika istuu takaisin tuolille ja me palataan takaisin hommiin. Luen tehtävän ja kirjoitan vastaukset, poika itse laskee mun avustuksella. Kymmenen jaettuna kahdella? Kaksikymmentä tulee topakka vastaus. Ookoo, kymmenen JAETTUNA kahdella on kaksikymmentä? Ei, kun kaksitoista... viisi, se on VIISI. Oletko varma? Olen. Kirjoitan vastauksen tietokonesovelluksen lomakkeeseen. Kun kaikki tehtävät on tehty, me katsotaan kertausvideo, kun alligaattori kertoo että 12/8 voidaan supistaa etsimällä k...

Koulussa on kaksi liikunnanopettajaa. Toinen vaihtuu vuosittain kun ne on niitä ihania innostuneita vastavalmistuneita. Niitä jotka saa keikan vuodeksi ja siirtyvät vakihommaan jonnekin muualle seuraavana syksynä. Sit meillä on se amerikkalaisen liikunnanopettajan stereotyyppi toisena. Tällä miehellä on oma toimisto jumppasalin takana ja se on opettanut liikuntaa varmaan ainakin sata vuotta. Sillä on geelillä pystyyn liimattu harmaa tukka, päällä liian lyhkäset shortsit, tiedättehän sellaiset seiskytluvun jalkapallopökät, polvisukat ja lenkkarit. Yläosassa kirkkaanpunainen verkkaritakki ja kaulassa pilli. Vain hikinauha puuttuu. Selän takana miehen lempinimi on Napoleon Dynamite. Napoleon Dynamiten toimistossa on aikuisen ihmisen kokoinen kuva miehen pojasta, öljyttynä, suihkurusketuksessa ja stringeissä, jossakin fitness kilpailussa. Niin lapset kuin aikuisetkin tietää siitä kuvasta joka tuntuu hyökkäävän päälle kun kävelee miehen toimistoon. Kait se saa olla siinä kun se k...

ei täällä kylmä ole... Täällä me ollaan, ja täällä on just tasan yhtä ihanaa kuin aina ennenkin. Ulkona sataa, tuulee ja myrskyää. Edellisen kerran me osuttiin myrskyyn täällä ollessamme Tättiksen ollessa nelikuinen, silloin oli elokuu. Kunhan päivä valkenee me lähdetään Martan kanssa katsomaan aaltoja. Illalla sängyssä lehteä selatessani törmäsin Oregonin matkailumainokseen, siinä sanottiin jotenkin näin; ”Jos saavuit rannalle bikineissä, joku kyllä varmasti lainaa sinulle villapaidan. Me ollaan ystävällisiä.” edellisessä myrskyssä turvassa sadetakin sisällä Lauman syksyn kehityskeskustelut oli hellyyttäviä. Ensinnäkin tän ekan vetää lapset itse. Ollipollia ujostutti. Se tuijotti sormiaan ja varpaitaan, samalla kun mumisten veti miitinkiä. No, mun tavoitteet olis tota opetella lukemaan kokonaisia sanoja, ja mä tykkään matematiikasta – jätkä virkoaa ja virnistää – itseasiassa mä oon luokan paras matikassa... Opettaja naurahtaa ja myöntää että niin kyllä oletkin. Po...

Ekan luokan vanhempainiltaan onnistuin kunniakkaasti tekemään entreen tunnin myöhässä, siis silloin kun muut pakkailivat monistenippuja kasseihinsa ja tekivät lähtöä. Ratkespa siinä sekin dilemma että kumman opettajaa istuis kuuntelemaan, kun ei tarvinnut kuunnella kumpaakaan. Kävin hakemassa monisteet, tervehdin kummankin opettajaa vielä toistamiseen. Kentsun opettaja opetti meidän Tättistä kaksi vuotta niin etten ole kauheen huolissani, tiedän miten sen systeemit toimii, ja itseasiassa pyysin tätä opettajaa Kentsulle. Samalla kun jonotin siinä kysymään et onko vielä jotain kaavakkeita jotka mahdollisesti missasin kuuntelin edellä olevaa isää joka haastatteli opettajaa: Isä: Meidän Annikki on kyllä jo viidesluokkalaisen tasolla. Oletko varma ettei Annikke tylsisty luokassa ja kykenet haastamaan Annikin älyllisesti? Ope : Lapset on tässä iässä monella eri tasolla ja olen kyllä valmistautunut ohjaamaan jokaista lasta tämän omien tarpeitten mukaan. Isä : Mutta Annikkihan on...

Kai jokaisen vanhemman toive on että lapsi pärjää. Että se pärjää koulussa, ystävien kanssa ja noin elämässä yleensä. Mitä se pärjääminen sitten kunkin vanhemman silmissä on, se vaihtelee. Jollekin se on jotensakin kunnialla suoritettu koulu, työpaikka ja perhe, kun toisen silmissä siintää haave lapsen korkeakoulututkinnosta, urheiluammattilaisuudesta, tai menestyksestä ylipäätään jollakin saralla. Ympäristön paineet on kovia oli sitten kyse paineesta alisuoriutua tai ylisuoriutua. Kun koulu-ura alkaa täällä meidän nurkilla, paikassa jossa gaussinkäyrän vasempaan reunaan sijoittuva lapsi olisi kansallisessa vertailussa keskitasoa, on tilanne jotenkin kummallinen. Täällä tilanteeseen puututaan tukitoimin kun jossakin muualla lapsi olis ihan sellaista tavallista keskitasoa. Meidän keijukaisninja on aina ollut siellä kellokäyrän oikealla laidalla. Akateemista osaamista ei ole tarvinnut katsoa, haasteet ovat löytyneet toisenlaisista asioista. Tokan luokan kääntyessä kohti lo...

Istun koulun ruokalassa muutaman kymmenen muun vanhemman kanssa. Kuuntelen luentoa lukemaan oppimisesta ja vanhemman roolista tässä prosessissa. Se on hyvä luento. Puhumassa on lukiopettaja, O:n ope ja toinen Kindereitten opettaja, nainen joka on opettanut 22 vuotta. Ne vertaa lukemaan oppimista puhumaan- tai kävelemään oppimiseen, ja vanhempi opettaja Anna kysyy kuinka moni meistä vanhemmista sanoi lapselle kun se kaatui, että ei noin, kävele paremmin... kävele tasaisemmin tai kävele hitaampaa, kovempaa, suorempaa? Ei kukaan, ja silti lapsen opetellessa lukemaan on kiusaus korjata lapsen suoritusta valtava. Sanoma on selkeä; ”älä korjaa, vaan anna lapsen olla tutkimusmatkailijana lukemisen maailmassa...” Se on hyvä luento. Se erottelee vanhemman ja opettajan tehtävän. Opettaja opettaa, vanhempi kannustaa. Se on hyvä luento. Se etenee lukemista tukeviin peleihin ja eri tasoisiin kirjoihin. Se ruotii kustantajien kirjaluokitukset ja saa meidät vanhemmat nauramaan niille, se ker...

Pöydällä lojuu kasa kaavakkeita, kaikki taas tutusti kahteen kertaan. Kaikeksi onneksi mulla on melkein kaksi viikkoa aikaa täytellä niitä, ei niin ettei musta olis siihen mutta mä aina mietin niitä kysymyksiä ihan liikaa; ”Mikä on lapsesi oppimisprofiili?” – No tota, en tiedä. Pitäiskö mun tietää? ”Mihin aikaan päivästä lapsesi on tuottavimmillaan?” – Öööh... en tiedä. Mistä mä tiedän milloin se kokee olevansa tuottelias?  Mulla on ollut koko elämän mittainen kaavakeahdistus eikä amerikkalainen kouluyhteisö ainakaan helpota asiaa. Mä oon oikeesti se tyyppi jonka on vaikeeta vastata kaavakkeen kysymykseen; ”Nimi” – Siis koko nimi, vai etunimi ja sukunimi? Laitetaanko lempinimet kans? Niin et nää monimutkaisemmat kysymykset on mulle jo miltei mahdottomuus. Edellisen kerran siellä K:n testeissä pari viikkoa sitten se psykologi kantoi ne mun täyttämät kaavakkeet mulle takaisin ja pyysi vähän laajempia vastauksia mun yksi- ja kaksisanaisten tilalle. Jos saisin valita istuisi...

Anna kyseli jannujen eskarista.  Eskareita meillä on kaksi kummankin pojan käydessä omaa kouluaan.  O käy yksityistä Pre-K luokkaa pienessä luterilaisessa koulussa. K taas on koulupiirin erityisopetuksen eskariyksikössä tien toisella puolella. K:n koulun toimintaa sääntelee koulupiirin opetussuunnitelma, kun O:n koulussa noudatetaan luterilaisen kirkon omaa esiopetuksen opetussuunnitelmaa. K:n koulu on tarkkaan valvottu ja O:n koulu taas ns. ”villi” koulu, jonka opetustuloksia ei oikeastaan valvo kukaan tai mikään. O:n koulu on sellainen mukava ja pieni, pienen seurakunnan koulu. Toiminta on pienimuotoista, vanhemmat ja opettajat tuntevat kaikki toisensa. Luokkia on koulussa kolme, 3 vuotiaiden ti/to ryhmä, 3-4 vuotiaiden ma/ke/pe ryhmä ja sit se Pre-K, 4-5 vuotiaiden, koulunsa aloittavien ryhmä jossa useimmat lapset on valitsemanaan neljänä päivänä viikossa. Opettajia on jokaisessa luokassa yksi,  tai siis opettaja ja sit opettajalla avustaja. Kyllä si...

Hyviä ja mielenkiintoisia kommentteja ja hyvää ja ajatuksia herättävää keskustelua. Mietin omaa äitiyttäni. En pidä itseäni mitenkään erityisen pullantuoksuisena äitinä. Liian usein koen riittämättömyyttä, haluttomuutta ja kyvyttömyyttäkin... En erityisesti nautiskele tästä elämänvaiheesta, enkä haaveile sen jatkumisesta. Tämä aika ja vaihe elämää kuitenkin on. Se vaan on, ja siitä on selviydyttävä. Halusin lapsia. Halusin kipeästi lapsia ja silti niitä päiviä joina mietin etten mä tätä halunnut, että en mä näitä lapsia halunnut, on aivan liikaa. Poiskaan en antais, onhan ne mun, musta tehty... mieluummin olisin ottanut helpomman – en saanut. Rakastan niitä niin että sattuu ja silti koen tarvetta työntää ne pois. O tuo koulusta kotiin ystävänpäiväkortin ja opettajan valitsema teksti saa kyyneleet silmiin, rakastan taas, niin että sattuu – opettajan sanoja. Päivät on pitkiä, vuodet lyhyitä... tämä aika on pian ohitse ja ennen kuin huomaankaan kolmikko siirtyy yläko...