Tahdon Asiat

Poika istuu lastenlääkärin tutkimuspöydällä. Se heiluttelee jalkojaan. Lääkäri kyselee pojalta kuulumisia ja poika vaihtaa puheenaihetta kertoakseen uusista kengistään ja tietokonepelin käänteistä. Lääkäri on sitkeä ja palaa uudestaan samaan aiheeseen. Lapsi on yhtä sitkeä ja jatkaa omasta aiheestaan puhumista. Yksi puhuu aidasta... ei, toinen ei puhu aidanseipäästä vaan navetassa olevasta lehmästä.   Lääkäri saa vastauksensa, kymmenvuotislääkärintarkastus etenee ja me jutellaan niin kasvusta kuin koulustakin. Me puhutaan pakko-oireisen häiriön terapiasta ja kuinka jannu on vajaassa vuodessa ottanut huikeita loikkia eteenpäin. Me puhutaan siitä miten minä riemuitsen kun löydän sen seisomasta keittiön tasolla vaarallisesti kurotellen tai keikkumassa kissan kiipeilypuussa. Tämän lapsen maailmassa ne on kaikki huikeita voittoja. Minulla on vaikeuksia olla vanhempi tällä uudelle versiolle lapsestani, sille joka on rohkaistunut pöllimään karkit ruokakomerosta ja pelaamaan salaa ilta...

En ole pitkään aikaan kirjoittanut vanhemmuudesta. Ehkä siksi että juuri nyt se tuntuu sujuvan aika hyvin ja helpostikin. Minä uskon vakaasti olevani ihan kelpo äiti, kaukana täydellisestä, mutta siihen ei tarvinne edes pyrkiä. Sangen kelvollinen kuitenkin ja näille omille lapsilleni aika sopiva. En vielä tiedä minkälaista on olla aikuistuvan nuoren äiti, se on vasta edessä, mutta kun katson taaksepäin tällä kahdentoista vuoden kokemuksella, voin todeta vanhemmuuden kasvavan ja muuttuvan lapsen mukana. On erilaista olla yhden lapsen äiti, taaperon äiti, uhmaikäisen tai koululaisen äiti. Omat lapseni ovat nyt virallisesti esiteinejä ja esikoinen varhaisessa murrosiässä. Siinä missä suurella varmuudella ennen tiesin mikä on oikein ja väärin, en enää ole varma juuri muusta kuin siitä että jokainen lapsi, perhe ja vanhempi on erilainen. Jokainen meistä myös epäonnistuu toisinaan.    On päiviä kun olen stressaantunut töistä ja karjahtelen jalopeuran lailla mitättömistä asioista...

Jotta, jotta leipää syödään. Ainakin amerikkalaisella ylemmän keskiluokan vanhemmalla on noin keskimäärin huoli siitä miten lapselle pitäisi puhua rahasta, eläväthän lapset ympäristössä jossa kohtaavat lähinnä yltäkylläisyyttä joko isommassa tai pienemmässä mittakaavassa. Elämme yhteisössä jossa ei ole epätavallista että koulutovereitten kotona on kotiapulainen, lastenhoitaja, puutarhuri, siivooja, kokki jne. Ja näinpä meilläkin on kotona puhuttu siitä miksi meillä ei ole yhtäkään edellämainituista henkilöistä. Meillä ei myöskään ole uima-allasta sen enempää kuin erillistä leikkihuonetta tai hissiäkään. Isä siivoaa, äiti pesee pyykit ja laittaa ruokaa. Yhdessä hoidetaan puutarhaa.  Kolmikolla on vähemmän kuin monella toverillaan ja silti aivan valtavan paljon enemmän kuin suurimmalla osalla maailman ihmisistä. Meidän lapset eivät ole koskaan nähneet nälkää, mutta sen lisäksi meidän lapsille ei ole koskaan sanottu ruokakaupassa ettei sitä tai tätä voi ostaa koska si...

Me seistään harmaassa talvipäivässä joulukuusitarhalla. Jannut haluaa suuren. Tättis haluaa pörheän. Fredde laihan. Mä kiertelen puitten välissä ja kurkin neulasia. Kyselen tuoreudesta. Kuusikauppiaalla on ihana koira. Se on varmaan ainakin neljän Martan kokoinen, sen pääkin on kolme Martan päätä. Olen läsnä. Mun katse kiinnittyy vähän sivummalla olevaan kuuseen, se on syvän vihreä. Raakku, sanoo Fredde. Jaska Jokusen puu totea lapset. Mä katson kuusta lumoutuneena ja puhun laumalle suomalaisista joulukuusista. Katson Freddeä anovasti; mä haluan tämän... Sunnuntaiaamupäivän asennan alakerran vessaan uuden lattian. Mittaan, leikkaan, ähisen ja puhisen. Välillä kiroilen. Vähitellen ruskean-harmaankukerva muuttuu valkoiseksi. Mietin että lattia-asentajan pitää olla matemaattisesti edes jotenkin kykenevä. Laatta menee vain yhteen suuntaan. Pieni tila on täynnä esteitä ja mutkia. Lauma tietää että on parempi pysyä poissa tieltä. Ne on yläkerrassa pelaamassa Xboxia ja mun ah...

Huhtikuussa 2011 - M on juuri täyttänyt kolme ja kello on melkein seitsemän aamulla.  Mä en osaa sanoa mistä se johtuu, ehkä siitä kuuluisasta perhekeskeisyydestä, mutta täällä ameriikassa harvemmin korostetaan sitä kuinka kamalaa elämästä tulee lasten kasvaessa. Yksikään amerikkalainen ei ole kertonut kuinka ongelmat pienten lasten kanssa ovat pieniä ja suurempien kanssa suuria. Kukaan ei myöskään ole sanonut sitä kuuluisaa: ”Odotahan vaan...” Suomalaisista suista olen kuullut kummankin, liiankin usein. Olen kuullut kuinka tulen kaipaamaan pikkulapsivuosia, ja kuinka vielä ikävöin pikkulapsiajan pieniä murheita. Mulle on sanottu että; ”Odotahan vaan kun se alkaa syömään kiinteitä-konttaamaan-seisomaan-istumaan-kävelemään-juoksemaan-puhumaan-kiipeilemään-ajattelemaan-haluamaan...Odotahan vaan!” Elokuussa 2012 Ja minähän odotan. Ja minähän odotin. Minä odotin että ne alkaa syömään kiinteitä, että ne alkaa ryömimään-konttaamaan-seisomaan-istumaan-kävelemään-juoks...

Viimeinen rivi - meillä ei ole osavaltiontuloveroa lainkaan.  Tää on nyt tällainen totaalinen kermaperse valitus. Kumpikin meistä tiedostaa että on etuoikeutettua, kun on varaa valittaa siitä että asiat on niin perhanan hyvin. Liian hyvin. Että liian moni antaisi ainakin vasemman kätensä, jos ei jopa oikeaa saadakseen kasvattaa lapsensa juuri tässä ympäristössä ja silti me kitistään ja rutistaan. Tässä listassa me ollaan viidentenä. Ykkönen, kakkonen ja nelonen on lähinnä miljonäärejä (miljardöörejä) varten. Muun muassa Bill Gates (Microsoft) ja Jeff Bezos (Amazon.com)  asuu nelosessa. Aina säännöllisesti, yleensä näihin aikoihin vuodesta me mietitään että onko tässä mitään järkeä, että mä saisin töitä ihan mistä tahansa ja Fredde nyt voi tehdä omia hommiaan vaikka puhelinkopissa. Että lasten olis parempi kasvaa jossakin muualla, kaukana täältä, kaukana tästä järjettömästä kilpailuttamisesta ja keulimisesta jossa tiikeriäidit riitelee keskenään siitä ...

Ja sitten se loman toinen puoli... joku viisas sanoi joskus että riitelevistä sisaruksista tulee aikuisena läheisempiä. Tällä ajattelutavalla vois vaikka kuvitella että ne asuu yhdessä vaimoineen ja miehineen kommuunissa, ainakin lomilla. Lomakuvia katsellessa paistaa aina aurinko, tunnelma on rento ja kaikilla on aina vaan kivaa. Tosiasiassa lomailuun liittyy muunkinlaisia elämyksiä. Moni pariskunta ottaa lomalla yhteen koko vuoden edestä, me tosin ei juuri olla harrastettu lomariitelyä, vaan riitaa syntyy ennemminkin mitättömistä asioista arjen tempoilussa.  Koko perhe odottaa lomaa. Jokaisella perheenjäsenellä on mielessään se utuinen mielikuva siitä minkälainen on täydellinen loma, mitä sellaisella lomalla tehdään, puhutaan, ollaan ja syödään. Monelta herätään, ja milloin mennään nukkumaan. Nämä toiveet eivät välttämättä – useinkaan – kohtaa edes sellaisessa ihan tavallisessa (neurotyypillisessä) perheessä. Entä sitten kun puhutaan perheestä jossa ollaa...

Kaksi esimerkkiä viimeisen viikon ajalta. Kumpikin esimerkeistä on aikuisen ajatuksia lasten silmin, ja yhtäläistä niille on se että heräsin taas katsomaan yhteisön asenteellisuutta. Sellaista pientä, hyväntahtoista ja puolihuomaamatonta, sellaista jota aikuisen katse ei enää huomaa tai korva välttämättä edes kuule. Lapsi kuulee, näkee ja kommentoi. Ensimmäinen on tasan viikon takaa. M oli mulla töissä mukana, koska me oltiin menossa yläkertaan ortopedille kipsinpoistoon. Mun lähikolleegat tuntee jo meidän hyppelihiiren aika hyvin, tietää että se on kaukana anglosaksisen kasvatusasetelman vaaleanpunaisesta prinsessatytöstä. Charlie istuu mun huoneessa aikansa ja jututtaa tyttöä. Ne puhuu valaista, sinisen sävyistä, murtumista, luutumisesta... sellaisista mistä nyt puhutaan kun kaksi fakki-idioottia kohtaa toisensa. Meidän uusimmalle tiimiläiselle oon monta kertaa sanonut että Charlie tuppaa unohtamaan että me muut ollaan ihan tavallisia kuolevaisia eikä välttämättä osata te...