Tahdon Asiat

Jos meidän jannuilta kysytään; "It's Corona time!" Jo viikkoja olen aina aamuisin kurkannut Johns Hopkinsin kartasta miten virustilanne etenee, en ole ollut erityisen huolissani, enneminkin utelias ja kiinnostunut. Yhden lapsen infektioastmaa lukuunottamatta me ollaan kuitenkin tästä näkökulmasta perusterveitä ja todennäköisyys tartuntaankin on ollut häviävän pieni. Ehkä se on sekin kun on kuitenkin saanut ilokseen hoitaa siinä avaruuspuvussa potilaita itsekin, silloin se oli tuhkarokkoepäily ja vähän rennommassa eristyksessähän oli jokaisessa työvuorossa ainakin muutama potilas, joko MRSA, VRE, tuberkuloosi tai C.Diff. Oli täitä ja syyhyä niin että onhan näitä nähty. Niin että kun Tättähäärän ystävä vietti joululomansa kotona Kiinassa en pitänyt sitä syynä estää näitä kahta hengailemasta keskenään ja kun lasten hammaslääkäri kertoi tulleensa Taiwanista edellisenä päivänä suhtauduin siihenkin lakonisesti. Todennäköisyys tartuntaan ei vieläkään ole kovin suu...

Viikossa tyypistä on tullut aika rento ja painoakin on tullut reilusti lisää.  20. luukku - sairastupa Viimeinen koulupäivä lähtee käyntiin tahmeasti. Takana on öinen myrsky joka on on matkassaan aiheuttanut mutavyöryjä, katkenneita sähköjä ja kaatuneita puita. Edelleen sataa kaatamalla, laaksoissa on tulvavaroitus. Yöllä on pitänyt hereillä myrskyn lisäksi se pieni poika joka ei saanut henkeä. Huokaan ja mietin että koska se kasvaa niin isoksi ettei ahdas kurkunpää turpoa umpeen lapsen sairastuessa. Yleensä kurkunpääntulehdus aiheuttaa hengitysvaikeuksia alle nelivuotiaalle lapselle, meidän jannu on kohta kymmenen. Varaan ajan lääkäriin iltapäiväksi, kortisoniresepti on vanhentunut, enkä ajatellut että me enää sitä tarvittaisiin vaikka tarvittiinhan sitä viimeksi huhtikuussa.                             Alakerrassa tuoksahtaa kissanka...

Kahvikuppi lämmittää käsiä ja tuntuu hyvältä aamun viileydessä. Hörppään ja poltan melkein kieleni. Moottoriöljyä, sanon lapsille kun ne katsoo mun mustaa kahvia. Mustaa. Ei maitoa. Ei sokeria. Moottoriöljyä. Lapsi maistaa ja irvistää, naurahdan. Kolmatta päivää töissä kotona. Ensin yksi sairas lapsi, nyt niitä on jo kaksi. Kevätflunssa, ei sen kummempaa. Yläkerrasta kuuluu puheensorinaa, annoin niille luvan pelata. Ei varmaan olis pitänyt, mutta saan tehtyä töitä kun ne saa hetken olla tableteillaan. Tehdään kohta jotain muuta, vaikka legoja. Josko huomenna pääsis takaisin maailmaan... tapaamisiin, toimistolle. Ulkona paistaa kevätaurinko, Martta lepää mun jaloissa ja sähköposti kilahtelee tasaista tahtiaan. Rakennan tarjousta, kirjoitan blogia, suunnittelen markkinointia. Pitäis tilata tatskoja koulun karnevaaleihin. Nostan pöydän yläasentoon ja lasken sen tovin päästä takaisin ala-asentoon. Tykkään tästä uudesta työpöydästä vaikka säännöllisesti mun kahvikupillinen ajele...

Elämä on. Aika ihanaa.  Tiedättekö että meidän elämä on aika usein melko sekavaa, sellaista kommellusten siivittämää jatkuvaa säätämistä. Mulle se on meidän elämää niin et en aina edes huomaa ennen kuin joku ottaa hihasta kiinni ja sanoo että kyllä teille nyt aina vaan sattuu ja tapahtuu... Niin totuus on tarua ihmeellisempää, ainakin meillä. Kolmen kuukauden sisään on mahtunut taas vähän yhtä sun toista, on selvitelty ja kuivattu vesivahinkoa. Se että edelleen osa lattialistoista on autotallissa, että yhdestä vessasta puuttuu vesipiste ja osasta alakertaa eristeet tuntuu oikeastaan aika pieneltä. Onhan meillä uudet lattiat ja talokin on ihan lämmin. Sit oli se lumi helmikuussa, se joka pysähdytti aika tarkkaan kaiken kahdeksi viikoksi, eikä edelleenkään tiedetä kuinka pitkälle noi on kesällä koulussa. Lumen noin suurinpiirtein poistuttua maisemasta diilattiin koiran vierasesinettä yksi viikonloppu, kolmen eläinsairaalan ja neljän eläinlääkärin voimin ja nyt viimeisimpänä...

Mä katson vähän kateellisena muitten halloween kuvia tältä vuodelta. Meillä oli sit suunnitelmat jotka mureni sillä hetkellä kun yksi kolmesta peitti makuuhuoneen lattian oksennukseen eikä itselläkään nyt tottapuhuen ollut niin kovin hohdokas olo, mutta marttyyrina hyvänä äitinä olin ajatellut sit tarpeen vaatiessa oksentavani vaikka jonkun puskan juurelle pimeässä koska kyllähän karkit ja kepposet pitää päästä kiertämään – not. Ne kuvat olisin halunnut, olihan meidän Tättis niin täydellinen Evie yösinisinehiuksineen.  Niitten hiusten värjääminenkin oli muuten ihan oma operaationsa maanantaina. Sininen hiusväri kun värjää kaiken mihin sattuu osumaan, mukaanlukien valkoiset kaakelit, kylpyammeen ja lapsen selän ihon. Ammetta ja kaakeleita suihkin valkaisuaineella, mutta lapsi oli hinkattava takaisin vaaleanpunaiseksi raa'alla voimalla. Ehkä sekin olis pitänyt valkaista? Alakerran pettynyt kaksikko lähti kierrokselle naapureitten kanssa ja minä hoivasin sit...

Marttaa pisti ampiainen, tai ehkä kaksi tai kolme perjantaina. Tädin naama turposi muodottomaksi ja meidän labbiksesta esiin kuoriutunut mastiffi vei osin huomion toiselta yhtäaikaiselta tapahtumalta, tai oikeastaan nämä kaksi tapahtumaa niputettiin yhdeksi, ja näin ollen se tärkeämpi kahdesta jäi vahingossa pienemmälle huomiolle. Nimittäin se että illalla Martta alkoi oksentamaan ja oksensi läpi yön puolen tunnin välein. Aamusta se oksensi jo verta. Ei muuta kuin eläinlääkäriin ja sinnehän se Martta jäi lauantaipäiväksi. Jos olisin osannut ja ymmärtänyt katsoa oksentamista erillisenä tapahtumana ampiaisen pistosta, olisin toiminut toisin. Ihan varmasti olisin, ja niin olis Freddekin. Mutta koira haettiin lauantai-iltapäivänä kotiin, se torkkui antihistamiinipökkyrässä patjallaan eikä enää oksentanut. Turvotuskin oli vähäisempää ja elämä palasi tutuille uomilleen. Tämä osoittautui myöhemmin suuremman luokan virheeksi. Sunnuntaiaamuna koirarukan vatsa oli vähän löysä...

koulumatkalla on rakennustarvikeliike ja sen kyltissä tämä teksti... sopii hyvin tähän viikkoon Fredde venyy ja paukkuu kun mä käyn koulua. Se hoitelee sairaat lapset, tekee töitä ja lopulta sairastuu itse. Se ajaa Kentsun puheterapiaan ja takaisin. Mä käyn vaan koulua. Maailman paras Fredde. Maailman paras mies. Puhelin välähtelee pitkin päivää viestittäen mulle uusia lukemia kuumemittarissa; Ollipolli 37.8C, Fredde 38.6... Tättis on onneksi jo palautettu takaisin kouluun. Lainsäädäntö on monimutkaista noin ylipäätään. Yhdysvalloissa kulkee vähintään kaksi lainsäädäntöä rinnakkain. On liittovaltiolaki ja sen alla osavaltion oma lainsäädäntö. Sen alla saatetaan vielä tiivistää ensin piirikunnalliseen lainsäädäntöön ja lopulta kuntatasolle. Mikä meidän kaupungissa ja kunnassa on sallittua, saattaa naapurikunnassa olla kiellettyä. Osa säädöksistä on aika ikiaikaisia, kieli on vanhaa ja asiat ilmaistu niin että mun aivoilla niistä joutuu piirtämään kuvan.  Kiint...

Eilen illalla pakkasin laukkuun lyijykyniä, kuulakärkikynän ja korkkaamattoman vihkon. Edessä kolmen viikon tehokurssi - sellainen kuin joskus lukiovuosina oli valmennuskurssit – tavoitteena läpäistä se LKV koe meidän osavaltiossa. Mulla ei ole aavistustakaan siitä mitä on edessä.  Niin kuin jokainen vanhempi tietää on lapsilla taianomainen taito sairastua aina silloin kun ei pitäis ja niinpä minäkin jätin tänään kuumeisen lapsen kotiin. Kaksi kuukautta mulla on ollut aikaa hoitaa niitä. Kaksi kokonaista kuukautta, ja kun mun lopulta oikeesti pitää olla jossakin tärkeessä niin tottakai ne on kipeenä – aina. Perjantaina kun koulusta soitettiin ja käskettiin hakea Tättis kotiin kesken päivän, mä olin totaalisen vakuuttunut että sen sairaus on puhtaasti henkistä laatua ja liittyy mun kurssin alkamiseen. Kotona kuumemittari puhui karua kieltään ja valitettavasti todisti että se on ihan oikeasti sairaana. Sunnuntaina kiikutin sen lopulta lääkäriin toivoen salaa että...

Maanantaina se pääsi kouluun taas shortseissaan - niin kuin moni muukin.  Eletään keskiviikkoiltapäivää ja olen viimeisten kolmen päivän aikana saanut kouriintuntuvasti taas muistaa miksi irtisanouduinkaan. Miksi kolme lasta, kiireinen työ ja joustamaton uusi pomo keskilännestä oli niin kertakaikkisen stressaava ja mahdoton yhdistelmä. Uutta elämää on nyt eletty tasan viikko. Olen pessyt pyykit ja järjestänyt lasten vaatehuoneet sellaiseen järjestykseen että Tättiksen legginsit ja jannujen verkkarihousut on rullattu konmarin oppien mukaan värijärjestykseen. Olen siivonnut kirjoituspöydän laatikot. Olen laittanut välipalaksi pannaria ja aamiaiseksi puuroa. Omenakellon askelmittari paukauttelee kymppitonnin rikki päivittäin meidän kävellessä Martan kanssa pitkiä lenkkejä. Olohuoneen pöydällä on maljakossa tuoreita kukkia ja huonekalutkin on veivattu uuteen järjestykseen. Yhtäkkiä on aikaa. On kukkia ja järjestystä Keskiviikon ja torstain etsin itseäni. Perjan...

Joskus kuuden aikaan mietin josko kehtais jo laittaa tekstaria ettei tuu töihin. Ei niin että nyt varsinaisesti kenellekään mikään yllätys enää tässä vaiheessa ole kun koko alkuviikon Tättis on ollut Fredden kanssa kuumeisena kotona, ja eilen olin itse töissä kuumeesta kiiluvin silmin kirjoittamassa vielä muutaman valituksen ja anomuksen ennen kuin lähdin kotiin puoliltapäivin. Tietokoneen ruutu hehkuu sinistä valoa sen asentaessa jotain uusia päivityksiä, Martta kiipeää syliin ja mä siemailen mun aamukahvia; tummapaahtoista kahvia, kuumaa maitoa valinnan mukaan, lusikallinen kanelia, ripaus inkivääriä, maustepippuria, muskottia ja raakahunajaa. Maistuu syksylle. Mä oon jo vuosia laittanut kahviin vähän häpeillen hunajaa ja vasta täällä opin etten ole ainoa, että se on ihan tavallista. sinne ne menee - kouluun Jannut keskustelee syödessään aamiaista. Kentsu pohtii mikä siitä tulee isona ja veljensä mietiskelyyn Ollipolli tokaisee itselleen ominaisesti: ”Mistä mä voisin...

Viikonloppuna me tehtiin pihatöitä, nukuttiin päiväunia, nautittiin keväästä ja muistettiin taas suunnuntaina, että on sittenkin vasta maaliskuu hyisen sateen roimiessa ikkunoita. Martta pääsi pitkälle lenkille ja loiskutteli lätäköissä ja lammessa. M:n edelleen nukkuessa ja Fredden siivotessa autotallia, mä palelin M:n partiokavereitten ja niitten äitien kanssa läheisellä kaupalla myymässä keksejä. Myytiin 89 laatikollista ja saatiin vielä melkein satanen ihan puhtaasti lahjoituksinakin. Rahat menevät hyväntekeväisyyteen, sijaislasten hyväksi. Ferrarimiehen parkatessa mä kuiskasin vieressä seisojalle että tolla pitäis ainakin olla rahaa ostaa keksejä... mies pysähtyi meidän kojulle ja lahjoitti kaksikymppisen, liekö ajatustenlukija. Vanhempi setä tarjoili nuorille neidoille myyntikikkoja ja yks ohikulkija huomatti että myynti varmasti moninkertaistuisi jos me siirryttäis siitä ruokakaupan kulmilta marijuanakaupan eteen. Oli epäilemättä ihan oikeassa.  Ai...