Tahdon Asiat

Pitäis kai olla jotain fiksua sanottavaa mutta ei ole. Ei oikeastaan ole yhtään mitään sanottavaa ja nekin jutut joita olen lukenut kipinän toiveessa eivät ole johtaneet mihinkään. Niin että ei tänne kuulu mitään mielenkiintoista. Se kevätloma, se jona me ei menty mihinkään vaan pyörittiin ihan omilla nurkilla kun kaikkialla tuntui olevan yhtälailla surkea sää. Kivaa meillä on ollut, katsokaa vaikka kuvia... Tacoma on kaupunki Seattlen eteläpuolella. Ennen kehnomaineinen kaupunki valittiin taannoin yhdeksi parhaimmista paikoista asua Yhdysvalloissa. Vielä silloin kun me muutettiin tänne, ei Tacomaan oikeastaan ollut mitään asiaa.  Autotyypin paratiisi - Fredde - LeMay America's Car Museum huikeine autokokoelmineen.  Museon ylimmästä kerroksesta voi ihailla kaupunkia.  Marttakin oli mukana museoretkellä.  Lautalla matkalla takaisin kotiin. Tacomaan pääsee toki ihan lautoittakin, mutta lauttamatka tekee retkestä hauskemman.  Pää...

Aika on aika kummallinen asia. Joku viisas oli kuulemma sanonut että päivät on pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Muuten ihan hyvä, mutta kun päivätkin on nykyään niin kamalan lyhkäsiä. Muistan kyllä miten pitkiä iltapäivät oli silloin kun lapset oli pieniä. Muistan miten tuijotin olohuoneen seinäkelloa ja laskin kuinka kauan vielä pitää kestää että saa toisen aikuisen kotiin ja kuinka musertavaa oli silloin kun se toinen ei tullutkaan koska työpäivä venähti tai liikenneruuhka jumitti. Silloin minuutitkin oli pitkiä ja hitaita. Silloin kulutin toisinaan aikaa vaeltelemalla tavaratalossa lasten kanssa koska en kestänyt enää olla kotonakaan. Ostoskärryihin ne sai ainakin sidottua paikalleen ja virikkeitä riitti hyllyrivejä kierrellessä. Ja sitten ne kasvoi ja aika alkoi kulkemaan yhä kiihtyvää tahtia. Nykyään on aina maanantai tai perjantai ja usein sunnuntaina tuntuu ettei viikonloppua ollut ollenkaan. Usein arkisin tiputan lapset bussille tai kouluun ja seuraavaksi huomaan että ...

Ulkona sataa ja tuulee, se on se kiinanmyrsky, sisällä on lämmintä takkatulen ääressä, mutta valot vilkkuvat uhkaavasti. Tuuli natisuttaa talon rakenteita tunnelmallisesti. Fredde melkein heitti lähtiessä aggregaatin auton lavalle, tai eihän sitä siis mihinkään heitetä, sehän painaa aivan järjettömästi, mutta harkitsi siis hetken pakkaavansa sen mukaan. Onhan meillä onneksi kuitenkin se takka ja kynttilöitä, ja kyllä voileivillä ja karkilla elää oikein lokoisasti. Fredde ja Tättis nukkuu vielä. Fredde sai yöllä allergisen ihottuman, pesuainejäämistä kai. Annoin sille ataraxia ja on oletettavaa ettei se ihan heti tuolta nouse. Miten se onkin että kun jättää allergialääkkeet kotiin, niitä tarvitaan ihan varmasti. Onneksi apteekista voi käydä hakemassa vähän miedompaa antihistamiinia ja kaupasta pesuaineen joka sopii miehen herkälle hipiälle. Tättis taas nukkuu aina pitkään, yökylpijä ja -kyöpeli, valvoo pikkutunneille lukien sängyssä kirjaa ja ottaa aamulla takaisin. ...

Tättis on murjottanut kohta viikon. Se tiuskii ja se äyskii. Se vetäytyy omaan yksinäisyyteensä lukemaan, eikä vastaa kun puhutaan. Kaupassa se vilkuilee meitä vihaisesti kulmainsa alta ja yhtäkkiä tajuan mistä on kysymys. Potkin itseäni nilkkaan kun olen ollut niin hölmö ja sokea, ja kysyn varovaisesti että voitaisko me jutella. Me maataan Tättiksen sängyllä ja mä kysyn siltä onko se meille – mulle ja Freddelle – vihainen. Se nyökkää ja poskelle vierähtää kyynel. Aikuisen maailmassa voi aina jossitella, voi järkeillä ja ajatella suuremman kokonaiskuvan kautta, mutta lapsen, ja etenkin Tättiksen maailmassa asiat on suoraviivaisia ja minä olen vanhempana pettänyt sen luottamuksen. Äitinä ja vanhempana mun tärkein tehtävä on suojella lastani ja siinä tehtävässä olen pahasti epäonnistunut. Siinä sängyllä maatessani ymmärrän silmänräpäyksessä tilanteen ja valtaisa syyllisyyden aalto hyökyy ylitseni – kyllä, minä en osannut. Kyllä, minä en suojellut sinua rakkaani. Anna minulle anteeks...

Aikaa myöten tunne ja muisto haalistuu, siitä tulee pehmeämpi ja pyöreämpi – armollinen – kun tänään se on vielä raaka ja kulmikas - veitsenterävä. Kun adrenaliini on poissa, on jäljellä väsymys, suurempi kuin nukkumattomista öistä, sellainen kaikenkattava joka särkee lihaksia ja sameuttaa ajatuksen. Kurotan ja kosketan sinua, sinä hymyilet peiton alla ja minä pyyhin taas salaa kyyneleen. Itken kun lääkäri kysyy puhelimessa miten minä jaksan. Saan ohjeita milloin palata takaisin sairaalaan. Kerron lääkärille miten pelkäsin ja lääkäri vastaa pelänneensä itsekin. Olit jo aamulla poissaoleva. Ajattelin väsymyksen johtuvan valtavasta määrästä antihistamiineja. Valitit että sinuun sattuu ja kun iltapäivällä ihottumasi muuttui punaisesta purppuraiseksi, etkä halunnut nousta edes istumaan vein sinut lääkäriin. Makasit vastaanottohuoneen tukimuspöydällä peiton alla, ja anelit poikia olemaan hiljaa koska kaikkialle sattuu. Eilen minä pelkäsin. Minä pelkäsin että sinä kuolet. Minä pelkä...

Torstai ei ole täynnä toivoa. Torstain ainoa toivo on että sekin loppuu joskus. Torstai on täynnä koiran verisiä kalsareita, yllättäviä käänteitä työpäivänjälkeisenä lastenlääkärikäyntinä, tunnin myöhässä olevana kardiologina ja yleisenä säätämisenä. Kokemuksen heleyttä siivittää lääkeaineurtikaria, suomeksi allerginen reaktio lääkkeelle ja nokkosrokko, vielä selkeämmin sanottuna; kutisee niin perkeleesti. Kuvat puhukoot puolestaan: käsissä, jaloissa, selässä, vatsassa, naamassa... apteekki- ja lääkeainenetti on terveellistä olla välillä potilaana aika lähteä kotiin kotona odotti sairas Tättis, sain ajan vartin päähän puhelusta tänään meidän lääkäri oli Dr Julie ...ja apteekkiin