Tahdon Asiat

Kärsivällisyyttä. Roppakaupalla kärsivällisyyttä. Sitä ovat menneet kuukaudet ja etenkin kaksi viimeistä viikkoa opettaneet. Se on haastava koulu kärsimättömälle, sille tyypille joka uskoo vakaasti siihen että kaikkeen pystyy jos vaan tahtoo ja sellaisia esteitä ei ole joita ei voi ylittää – heti. Siis mitvit... Tiistainen lääkäri, se rakas omalääkäri, oli vähintään yhtä armoton kuin osavaltion kuvernööri ja vastaus jokaiseen kysymykseen, toiveeseen ja haaveeseen oli aika. Lisää aikaa vaikka kuinka haluaisin että kaikki olis jo ohi. Näön korjaantuminen voi viedä muutaman kuukauden – no, kiva. Kivut kai lähtevät aikanaan, koska? Sitä ei kukaan tiedä. Ihottuma on onneksi paranemaan päin. Kärsivällisyyttä.   Kärsivällisyyttä ovat opettaneet myös nämä 76 päivää lasten kanssa kotosalla. 76 päivää pysähtyneisyyden aikaa. 76 päivää kun olen halannut turhautunutta lasta, luvannut että kyllä me vielä joskus mennään kauppaan-kouluun-ystäville-ravintolaan-kahvilaan-lomalle. Ihan varmasti ...

Aika usein nykyään unohdan usein ne sanat, sen että me ollaan sellainen perhe. Sellainen toisenlainen perhe. Sellainen mikä kukaan ei halua olla – erityislapsiperhe. Unohdan koska meidän elämä ei enää ole jatkuvaa taistelua vaan oikeastaan aika soljuvaa. Sellaista kohtuullisen tavallista arkea jossa käydään koulua ja tehdään töitä. Viikonloppuisin tehdään juttuja yhdessä eikä meidän enää tarvitse suunnitella jokaista askelta etukäteen. Mukavaa. Palkitsevaa. Hauskaa. Lapset on kasvaneet. Osin se on varmasti sekin että me vanhempina ollaan kasvettu tuntemaan meidän perheen rajoitteet, niin kuin sen ettei meillä edelleenkään käytetä lastenvahteja tai että lääkityksen unohtuminen lähentelee suurkatastrofia oli kyse sitten ADHD lääkkeestä tai ahdistuslääkityksestä. Realiteetti on myös se, että valtaosa meidän ystävistä on nykyään erityislasten vanhempia hekin. Miksi? Koska on helpompaa ettei tarvitse selittää miksi lapset tulee mukaan, tai miksi kymmenvuotias makaa lattialla ja ...

Me ollaan matkalla koulubussille. Jannut kävelee jossakin takana, toinen raahaa mukanaan valtavaa männynoksaa ja ne keskustelee jostakin... en tiedä mistä. Mun vieressä kävelee polkkatukkainen nuori neiti, sillä on päällään mekko ja tennarit, takin sijaan farkkutakki – tänään ei sada. Huomaan siinä kävellessä että sen päälaki on jo mun hartialinjan yläpuolella, miten se onkaan kasvanut niin äkkiä ja paljon. Illalla se petas mulle sängyn omaan huoneeseensa ja peiteli mut sinne otsapusun kanssa: ”Nuku hyvin rakas äiti, toivottavasti voit huomenna paremmin...” Oma sänky on liian pehmeä hartiajumiin ja Tättiksen sängyssä on tilaa niille tyynyviritelmille joita tarvitsen voidakseni olla makuulla. Mennessään se sammuttaa valot. Aamulla se huolehtii että jannut pesee hampaansa, siis pesee eikä vaan kanna hammasharjaa kädessään. Se suihkuttaa kaikille täinestosuihketta ja harjaa hiukset. Iltapäivällä se tekee ensin omat läksynsä ja sen jälkeen tarkastaa jannujen matikantehtävät. Mun teh...

Misty Meadow's Indiana Jones löytyi Munkkivuoren Alepan ilmoitustaululta toukokuussa -92. Kotimatkalla se nimettiin autossa lojuneita lehtiä selaamalla Åke Blomqvistin mukaan, ja myöhemmin siitä tuli kotoisammin ihan vaan ”pupu”. Minä sen löysin ruokiksella ja pakotin mutsin sitä katsomaan. Hintaa sillä oli ostohetkellä 4000 markkaa, mutta vuosien saatossa veikkaisin pojan arvoksi useita kymmeniä tuhansia markkoja. Se että Önnipöö inhosi uutta tulokasta tuskin auttoi asiaa. Önnipöö kun oli vahvasti sitä mieltä että pentu voitaisiin jyvin palauttaa sinne mistä se oli haettukin. Pian katosi siitä että uusi tulokas virkistäisi vanhusta, tai että vanhus opettaisi tulokkaan talon tavoille. Pentuparka, turpiin tuli. Turpiin tuli vuoroin siltä vanhemmalta ilkimykseltä ja vuoroin taas pyyhkeitten muodossa uusilta omistajilta. Minä rakastin ja koulutin, muitten mielissä pentu oli lähinnä maanvaiva. Keski-ikäisen naisen silmin katsottuna ymmärrän hyvin että se oli maanva...

sinne ne meni... lentokentälle ja Suomeen Vähän ennen kolmea meiltä lähti lentokenttäkuljetus lentokentälle, siis Fredde, M ja O kera Isoisän ja B:n. Yhdessä mun kuorkilla. Hetkeä ennen ilma oli täynnä jäähyväisiä ja halauksia, haikeutta kaipuuta juo ennen lähtöä. Me vetäydyttiin K:n kanssa yläkerran sohvalle. Se katsoi elokuvaa ja mä hipsuttelin sen otsatukkaa. Jos lopetin se kuiskas että jatka vielä... ja niinhän mä jatkoin. Kuin huomaamatta me puhuttiin siitä ja tästä, syötiin poppareita ja juotiin marjoilla maustettua kivennäisvettä. M ja Isoisä uimassa Olis helpompaa halata hyvästit jos tietäis että sitten taas nähdään. Ei tiedä. Toivottavasti pian, ehkä ei koskaan. Vielä lentokentällä M oli vaativasti todennut että ensi vuonna nähdään taas, nähtiinhän me viime vuonnakin. M lupasi kirjoittaa B:lle vanhanaikaisesti etanapostia, etupuolelle englanniksi ja taakse mun avulla suomea.  Huomenna me ostetaan kirjepaperia ja kansainvälisiä postimerkkejä. uimarannan...

Tällä viikolla tapahtumia on niin paljon että niistä vois jo itsellään kirjoittaa kymmenkunta postausta. Tänään tapahtuu lisää ja huomenna vielä enemmän. On se kuulkaa aivan loistavaa lopettaa työnteko joulun alla ja hypätä järkkäilemään koulujen joulujuttuja. Maanantaina on ekat joulujuhlat ja samalla maanantaina starttaa noitten kahden muun ”school spirit week”. Maanantaiksi pitää myös leipoa pikkuleipiä niihin ekoihin joulujuhliin ja perjantaina pitää olla pikkuleivät noitten muitten bileisiin – kotonaleivottuja tietenkin. Maanantaina K menee kouluun jalkapallojoukkueen – Seahawks – väreissä ja M:n pitää pukeutua disneyteemaan. Tiistaina K:lla on hassujen hiusten päivä ja M:lla taas se jalkapallopäivä. Keskiviikkona vain M menee kouluun ja sen pitää pukeutua ”ugly sweater”:iin eli johonkin karmeeseen joulupaitaörvellykseen. Torstaina K:n homma on olla sateenkaari ja M:n taas juhlakamppeissa ja perjantaina K:lla on pyjamapäivä ja M:n pitää olla luokka-asteen väreissä eli vihreis...

Mä aina säännöllisesti jään pohtimaan onko mahdollista rakastaa lapsiaan liikaa. En nyt tarkoita sitä et pitäis jotenkin yrittää olla rakastamatta, mutta mitä jos mä teenkin niille jonkun hirvittävän karhunpalveluksen kun en kokoajan nalkuta ja potki persauksille ja anna niitten vaan unohtaa läjksyjä ja koulutarvikkeita ja itseään. M nimittäin ihan kevyesti hukkais itsensäkin jos en vahtis ja pitäis huolta ettei niin pääse käymään. Mietin että tukehtuuko ne mun rakkauteen ja jonakin päivänä mä oon sellainen vanha kääkkä joka ei osaa päästää irti? Ehkä se johtuu siitä että mä halusin niitä niin... Että mä halusin ne jo kauan ennen kuin ne oli olemassa. Että mä halusin ja kaipasin, niin paljon ja kipeästi että nyt kun mulla viimeinkin on ne, mä haluan ne silloinkin kun en oikeastaan halua. Silloinkin kun ne on ihan kamalia ja mä vielä kamalampi. Johtuuko se siitä että olen menettänyt yhden? Johtuuko se siitä? Ai miten niin? Jannujen kummitäti ei voinut mitenkään käsittä...