Tahdon Asiat

Olen aloittanut tämän kirjoituksen ehkä kymmenellä erilaisella lauseella ja pyyhkinyt niistä jokaisen. Ehkä pyyhin myöhemmin vielä tämänkin. Tuntuu että olen kirjoittanut samasta aiheesta satoja kertoja ja silti se ei kai koskaan tule kokonaan kirjoitetuksi. Toisaalta, aihe kiinnostaa etenkin niitä jotka painivat samanlaisten asioitten kanssa ja toisaalta olen monesti saanut palautetta siitä että joku joka on juuri saanut lapsensa diagnoosin on tätä kautta saanut myös vertaistukea. Koulua on käyty nyt neljä kokonaista viikkoa. Kaikki on mennyt suorastaan häkellyttävän hyvin jos puhutaan koulunkäymisestä silleen rakenteellisella tasolla. Nettiyhteys on toiminut, lapset ovat oppineet lukujärjestyksensä ja kaikki kolme hoitavat koulunsa jotakuinkin itsenäisesti lukuunottamatta muutamaa satunnaista kommellusta kuten se tapaus jossa yksi kymmenvuotias päätti vastata tasokokeessa tahallaan väärin jotta sillä olis koulussa helpompaa. Lopputulos oli että testi tehtiin uudelleen ja lap

 H is for Home Koti. Pyhä ja rakas. Paikka jossa saa piereskellä sohvalla, juoda suoraan mehutölkistä - no ei saa! - ja unohtaa sukat lattialle. Saa kiukuta ja olla silti rakastettu ja tärkeä. Koti on niin paljon muutakin kuin seinät ja katto vaikka onhan se kivaa että kaunistakin on. Meillä on täällä Yhdysvalloissa ollut kolme sellaista ihan oikeaa kotia. Se ensimmäinen oli rivarinpätkä suuren tien sisäpistossa, se jonka ohitse viereisen vuokrakasarmin asukaina olevat meksikolaiset puutarhurit ajoivat rämisten matkalla töihin auringonnousun aikaan. Me asuttiin siinä pitkään ja se tuntui oikeasti ihan kodilta vaikka autojen kanssa piti aina säätää kun parkkipaikat oli peräkkäin, naapurin kanssa saattoi kippistää grillatessa kun parvekkeet koskettivat toisiaan ja isot puut varjostivat kaiken valon niin että etupihalla ei yrityksistä huolimatta kasvanut muu kuin sienet ja sammaleet. Oli se seuraava talo jonka takapiha osoitti suoraan ruokakaupan lastauslaiturille ja me kuultiin ain

  Ruispuuroa, voisilmä ja vadelmia - maanantai. Kyllähän isot lapset nyt osaa itsekin aamiaisensa laittaa... auts! Se osui ja se upposi. Istuin hiljaa enkä sanonut mitään, en kehdannut. Sen sijaan mietin hiljaa: Niin. Kai niitten pitäis. Kymmenen ja kaksitoista. Osata laittaa aamupalaa ihan itse. Minä, joka olen aina ollut ylpeä siitä etten nouse pöydästä hakemaan lapsille ketsuppia tai vesilasia, osaahan ne itsekin enkä minä ole mikään kotiapulainen. Minä, joka olen aina ollut sitä mieltä että vanhempina meidän tehtävä on antaa lapsille eväät elämään, ihan kirjaimellisestikin, siis keittotaito ei pastapakkausta. Niin, että siinä istuin enkä kehdannut edes väittää vastaan koska kyllähän niitten pitäis. Tiistai.   Mutta aamiainen on mulle jotenkin rakas ja pyhä. Onhan meillä niitäkin aamuja kun lapset vetää muroja alakerrassa mun istuessa palaverissa, niin että osaahan ne, mutta minä rakastan sitä hetkeä kun kolme koululaista istuu mun kanssa aamiaispöytään, kynttilät on sytytetty j

 A is for Apple Omenat ja syksy. Omenapiirakkaa, omenasosetta, omenahilloa ja ihan vaan tuoreita omppuja. Niitä meidän perheessä syödään alkusyksystä kun omenasato kypsyy. Suosikkeina meillä on Honeycrisp ja uusi lajike Cosmic Crisp joka julkaistiin viime syksynä. Washingtonin osavaltio tuottaa liki 60% Yhdysvaltain omenasadosta ja ensimmäisen kerran kun näin omenatarhan jossa oksilla roikkuivat painavina ne Suomessa tutut Red Delicious jouluomenat tuntui hassulta kun oli tottunut pieniin suomalaisiin kaneliomeniin. Omenatarhaan ripoteltiin myös meidän Harry-koiran tuhkat.   B is for Black Bear Tuttu vieras pihalla ja puutarhassa. Roskavaras. Siitä poikkeuksellinen nalle että ne ovat harvemmin agressiivisia ja väistävät ihmistä. Se tyyppi joka meidän keittiön ikkunasta kurkki sisään keväällä ei ole palannut sen jälkeen kun avasin ulko-oven ottaakseni siitä kuvan – hullu nainen joka jahtaa jonkun aparaatin kanssa. Karhut ovat meillä jokapäiväinen näky maaliskuulta marraskuun lop

  Maldenin pikkukaupungista 70% paloi maanantaisessa maastopalossa. Kuva Evan Ellis/Pullman Radio Tiesitkö että Yhdysvaltain länsirannikko palaa? Ei hätää, ei sitä tiedä kovin moni muukaan.   Ainakaan tilanteen mittasuhteet eivät ole selvillä, ei niin että tilannetta olisi sinällään vähätelty, mutta uutisissa on muitakin asioita joita kirjoittaa. Niin, ja ainahan täällä palaa tähän aikaan vuodesta, palaa, palaa, ei se mikään uusi asia ole mutta tämä vuosi on kuitenkin jotakin ainutkertaista. Suomessa pääkaupunkiseudun pinta-ala on 770km2. Meillä on pelkästään täällä Washingtonin osavaltiossa palanut 3,3 pääkaupunkiseutua, siis reilu kolme kertaa Helsinki-Espoo-Vantaa-Kauniainen. Viidessä päivässä. Ei tänä vuonna, ei tänä kesänä, vaan VIIDESSÄ päivässä. Siihen voidaan sitten laskea lisäksi kaikki ne Oregonissa ja Kaliforniassa palaneet neliökilometrit. Aktiiviset palot ja ilmanlaatu alueittain fire.airnow.gov Länsirannikolla on kolme osavaltiota, jos katsotaan etelästä pohjoiseen

  Tässä pieni siivu viimeisten päivien otsikoinnista Ilta-Sanomissa ja Helsingin Sanomissa Kun katson kansainvälisten uutisotsikoitten luomaa kuvaa maastani en voi olla miettimättä, että en itsekään haluaisi asua tuossa maassa, maassa joka on koronaviruksen runtelema, jota johtaa seinähullu presidentti ja jonka arkea värittää levottomuus, maastopalot ja mellakointi. En ihmettele että niin moni toteaa ettei koskaan voisi kuvitellakaan matkustavansa tänne, saati sitten ihan asuvansa. Kuka nyt jenkeissä haluaa olla – sairas maa.   Yhdysvallat on maa joka jakaa ihmisiä ja kirvoittaa mielipiteitä. Monen mielipide muodostuu tv-sarjojen ja uutisotsikoitten todellisuudesta, onhan niitä otsikoita luettu ja telkkaria katsottu vuosia vuoden perään. Muodostuu vahva kuva amerikkalaisista ja amerikkalaisesta kulttuurista, siitä sairaasta maasta jota johtaa kansan valitsema kreisi mediamoguli jota vastassa on marraskuun vaaleissa seniili, lapsia nuuskiva ”Creepy Joe” joka ei edes erota vaimoa ja

Ja sitten se tuli, syyskuun ensimmäisen päivän aamu. Oma aamuni alkoi kukonpieremän aikaan koiran oksentaessa makuuhuoneen nurkkaan mukavasti kolahtavat oksut – juu, kolahdus on ihan oikea sana – kellon näyttäessä lukemaa ennen aamuviittä. Käännän kylkeä mutta ajatukset täyttävät työasiat, lounaat ja kaikki ne ensimmäiseen koulupäivään liittyvät mahdolliset ja mahdottomat ongelmat jotka karistavat viimeisetkin unen ohuet säikeet. Hapuilen pimeässä polveen saakka ulottuvaa nilkkaortoosia ja se kaatuu lattialle tömähtäen herättäen myös Fredden. Toisin kuin minä, Fredde kääntää onnistuneesti kylkeään ja nukahtaa uudestaan mun häivyttyä. Oksennuksen jätän nurkkaan odottamaan valoisampaa hetkeä. Kissa kiehnää jaloissa kehtäten ja meinaan kompastua siihen matkalla alakertaan. Alhaalla nappaan sen kainaloon laskiessani koiran aamuöiseen pimeyteen. Kahvia, kissan ruokaa, koiralle vatsalääke aamiaisen sijaan ja yläkertaan siemailemaan mustaa myrkkyä.   Koska on ensimmäinen kouluaamu ja mä o