Tahdon Asiat

Kerro meille iltasatu. Ai minkälainen? No sellainen jossa on supersankari, sen nimi on KaPow. Aha, no mä kerron... Sivuhuomautuksena todettakoon että laiska mutsi mieluummin kertoo kuin lukee iltasatuja. Kertomalla kun pääsee säätelemään tarinan pituutta ja sisältöä. Olipa kerran talo. Talossa oli kaksi kerrosta, yläkerta ja alakerta. Talon yläkerrassa oli huone ja huoneessa oli sänky. Sellainen, jossa oli yläsänky ja alasänky. No siinä talossa jossa oli yläkerta ja alakerta ja yläkerrassa se huone jossa oli se erikoinen sänky. Siinä talossa asui kaksi poikaa, eikä kumpikaan pojista halunnut nukkua yläsängyssä. Ne nukkui yhdessä siinä alasängyssä, päät samalla tyynyllä. Illalla kun talossa oli hiljaista, sängyn alta kuului ääni; ”kop, kop, kop”. Jos kukaan ei vastannut, kuului sama ääni uudestaan, ja jos kukaan ei kolmannellakaan kerralla vastannut koputukseen, ryömi sängyn alta esiin pikkuruinen KaPow. KaPow tarkisti nukkujien peitot ja kävi niissä toisissa huoneissa tarkis...

Joku sanois et me ollaan sisustajia, toisen mielestä pitäis ehkä jo rauhoittua, päättää mitä haluaa ja pitäytyä siinä. Useimmat ihmiset kai sisustaa kerran ja sit ne asuu. Huikein äärimmäisyys mun silmissä on ne jotka maalaakin kotinsa aina vaan uudestaan ja uudestaan samalla värillä – onhan se hyväksi havaittu. Sen äärimmäisyyden silmissä meidän täytyy olla pähkähulluja ja jotenkin levottomia. Meidän koti on jatkuvassa muutoksessa. Lastenhuoneitten seinät on olleet näiden neljän vuoden aikana vihreät, pinkin, vaaleanpunaiset, violetit, yönsiniset, harmaat ja keltaiset. Keittiössä meillä on ollut tomaatinpunaista, mustaa ja nyt turkoosinharmaata – onko se edes väri. Keittiönpöytiä on ollut kahdentoista vuoden aikana kai neljä, sohvakalustoja kolme, ruokapöydän tuoleissa mennään vasta toisten kanssa mutta ne edelliset vaihtoi väriä petsatusta valkoisen kautta harmaaseen, kirjavaan ja taas valkoiseen ja sit taas harmaaseen. Sohvaa ja kirjahyllyä siirretään seinältä toiselle hetken m...

Me puhuttiin eilen töissä isosta eestä. Siis silleen vaan jutusteluna työkavereitten kesken eikä mitenkään virallisesti. Virallisesti tiedän aiheesta jotakuinkin sen minkä ihan kuka tahansa voi lukea netistä tai selvittää telkkaria katsomalla. Töissä meille on jaettu monisteet ebolan varhaisista oireista ja jokainen meistä tietää jo ihan muitten tartuntatautien perusteella suojautumisprosessin, ihan samalla tavalla kuin jokainen meistä saattaa pistäytyä eristyshuoneessa ilman kyseisiä suojavarusteita JOS tauti tarttuu vain kosketuksella, eikä itse koske mihinkään. Useimmat näistä yleisimmistä (MRSA, VRE, cdiff) tarttuvat nimenomaan koskettamalla, ei välttämättä potilasta, vaan ovenkahvaa, lakanaa, tietokoneen näppäimistöä. Influenssapotilaan huoneeseen voi mennä suojautumattakin jos pysyy riittävän kaukana, ja vatsataudit ja sairaalaripulit ei lähde käsistä käsidesillä – sillä millä kädet putsataan automaattisesti aina huoneeseen tultaessa ja sieltä lähdettäessä - vaan ne pitää oi...

Lauantaiaamu. Lasissa mimosa, kupissa kahvia. Jannut leikkii jo yläkerrassa ja M mutustaa hilloleipäänsä. Taustalla soi ”Let it go!” Uunissa paistuu suklaakakku illan rapujuhliin. Ekaa kertaa aloituksen jälken oon nähnyt unia työstä, noin tarkennettuna siitä yhdestä tyypistä. Siitä jolla on huoneessa kaksi vartijaa vakkaristi, siitä joka on kahlittuna sänkyynsä. Siitä jonka ”rauhoittamiseen” tarvittiin viisi raavasta miestä, lepositeet ja spit hood (sylkemis huppu). Siitä joka itse omin pienin kätösin avasi kymmensenttisen leikkaushaavansa, ei silleen vähän vaan oikeesti niin että me huoneessa olijat saatiin ihailla sen suolistoa ja tunki haavaan kahden käden lisäksi sanomalehtipaperitolloja. Siitä joka lupasi tappaa jokaisen johon ylettyy. En epäillyt. Ei ylettänyt kehenkään. Siitä tyypistä oon nähnyt unta. Kuuden päivän vapaa tuli tarpeeseen. Vapaapäivän aloitin tukulla uusia ihmisiä, koulun rukousryhmässä. ”Mother’s in Prayer” tapaa kahdesti kuukaudessa, vaihtaa kuulumiset,...

Perjantaina ostarille ja leikkimään ja leffaan, lauantaina retki suureen cityyn, sunnuntaina lentomuseo, maanantaina puistopäivä, tiistaina sikakuuma ja vesisuihkupuisto, keskiviikko uimarannalla... ja sitten tulee taas torstai, työpäivä ja työputken alku. Tänään töitä, huomenna töitä - muitten juhliessa vapautta ja itsenäisyyttä - lauantaina työpäivä ja sunnuntaina työpäivä. En edes yritä soittaa ja kinuta vapaata tai varhaista kotiinpääsyä kivuliaan tietoisena siitä että me ollaan se toinen niistä suurista sairaaloista, joihin kärrätään kaikki ilotulitevammat, veneistä tippuneet, rattijuopon kolhimat, ja ne rattijuopot... Kaikkien onnettomien onnettomuuksissa vaurioituneitten lisäksi on ne umpparit, suolensa tukkineet ja sappivaivaiset. Seattlen pohjoisosista etelään viedään Harborview:n sairaalaan ja kaikki Duvallista pohjoiseen ja vuorilta länteen tulee meille. Tiedossa kiireinen putki. Töiden rytmittäessä arkea, tulee vapaa-aikana tehtyä enemmän. Kesä ei olekaan loputon virta ka...