Tahdon Asiat

Tämä ihan pyynnöstä... ne kun kylpi ennen tässä lavuaarista.  Siis, voitko kertoa mitä te oikein ajattelitte kun päätitte ryhtyä tähän leikkiin? Kaksikko katselee varpaitaan, toista hihityttää edelleen vähän, toinen on jo tajunnut että mutsi saattaa olla aavistuksen hermostunut tapahtuneesta, ehkä siksi että olen ihan suoraan sanonut olevani vihainen, jotta ei jäisi epäselväksi. Miksi? Siihen en saa selvyyttä. Saan anteeksipyyntöjä, halauksia ja lupauksen ettei tämä toistu – ikinä. Hengittelen sisäänpäin, ei siksi etten katkaisi niitten niskoja vaan koska nyt ei ole se hetki kun voi nauraa ääneen. Myöhemmin nauran kyllä pissat housussa Fredden kanssa ja vielä myöhemmin kertoessani tarinaa Kentsun terapeutille. Terapeuttikin nauraa ja toteaa että tämä oli eittämättä paras tähänastisista... lupaan että mulla on kyllä muistojen kirjoissa muutamia muitakin aika hyviä stooreja siitä mitä meidän voimakaksikko on saanut aikaiseksi juhlapyhien aiheuttaman jännityksen siivittämänä.

Viime sunnuntaina törmäsin meidän lammella näihin tyyppeihin.  Sunnuntait on aika usein viikon parhaita päiviä ja vähän samalla tapaa kuin pyrin olemaan menemättä mihinkään perjantai-iltaisin, on nää sunnuntait sellaisia että tapaan asiakkaita vain silloin kun ei ole mitään muuta vaihtaria, sillä sunnuntait pyhitetään perheelle.  Sunnuntaisin lonnitaan ja löhöillään, käydään ehkä kävelyllä tai pyöräretkellä. Ei oikeesti ole kiire yhtään mihinkään, ja jokainen saa nukkua just niin pitkään kuin lystää. Allekirjoittanut tykkää ottaa pienet päiväunet sohvalla tai ehkä telkkarin edessä. Useimmiten katsotaan elokuva lasten kanssa ja nyt joulun lähestyessä korkataan tänään jouluelokuvien aika. Meillä on ne vakkarit jotka katsotaan jokainen vuosi ja osa on nähty niin moneen kertaan että osataan vuorosanakin jo ulkoa, mutta ei haittaa. Ihanaa sunnuntaita kaikkialle! Ehkä teilläkin paistaa kuulas talviaurinko, jos ei niin eipähän tarvitse lähteä ulos reippailemaan. Yksi lä

Tänään saatte taas kuvapostauksen... yläkerrassa rymyää viisi poikalasta ja meteli on korviahuumaava. Voisko ne vaikka piirtää hiljaa tai askarrella jotain koruja? Sen sijaan talo on täynnä hyökkäyksiä, asemasotaa ja pieruja. Välissä kuuluu huutoja tyyliin, hei kato tätä! Enää parikymmentä minuuttia ja voin korkata - kyllä - vuoden äiti palkinnon.  Oikeesti ne on ihania poikia, tietää meidän talon ahdasmieliset säännöt siitä että hartioiden yläpuolelle ei saa tähdätä, kirosanat jätetään kuistille, siskon huone ja meidän aikuisten makkari on off limits, ja koira, koira ei ole leikkikalu. Aamusta tehtiin naisten kanssa ovikoristeita. Tää oli toinen vuosi kun kutsuin avoimella kutsulla naiset osallistumaan seppeleen teko workshopiin, kaikki tervetulleita taitotasosta riippumatta. Kivaa oli taas kerran ja ensi vuonna uudestaan, tässä vähän kuvasatoa. Vähän alkaa muotoutumaan jotakin oviseppeleen tyylistä... Ihan parasta on se että jokaisesta seppeleestä tulee oman

Meidän katu. Antakaapa kun kerron vähän meidän naapureista täällä lapsiperheitten paratiisissa, paikassa jossa on turvallista, ja koulut ovat loistavia. Koulun jälkeen lapsukaiset nakkaa repun ovesta sisään, nappaa pöydältä omenan ja huikkaa; ”mä meen... ollaan koululla, otan puhelimen.” Ja siellä ne sit on – koululla – kunnes tulee pimeä ja kylmä, nälkä ne kai lopulta kotiin ajaa. Minkälaisia naapureita meillä on? Minkälaisia ihmisiä asuu tällä reilun 600:n talon alueella keskellä metsää ja silti kaupungissa.   Me ollaan asuttu tässä samassa kodissa siitä saakka kun ne rakennettiin keväällä 2010. Reilu puolet lähinaapureista naapureista on samoja kuin ne jotka tähän muutti silloin kun alue valmistui, toinen puolikas taloista on myyty jossakin vaiheessa ja asukkaat vaihtuneet uusiin. Jos tästä ajaa lävitse, ei niin että tää tie veis yhtään mihinkään, tien päässä on koirapuisto ja urheilukentät, teinit viihtyy siellä parkkiksella kesäiltaisin, meidän teinit ei sotke, riko

Olen kirjoittanut tästä ennenkin mutta jos en edes itse löydä tekstiäni, ei sitä varmasti löydä kovin moni muukaan ja toisaalta siitä edellisestä tekstistä on aikaa varmasti ainakin viisi tai kuusi VUOTTA. Ehkä vähän surkuhupaisaa ettei mikään ole muuttunut, tai siis paljonkin on muuttunut mutta siellä me edelleen istutaan, me odotushuoneitten vanhemmat. Samat tyypit, viikosta toiseen. Ensin vähän ujona ja arastellen, tyhjää paikkaa ja hiljaisuutta hakien. Kohteliaisuusnyökkäys vaihtuu viikkojen ja kuukausien myötä oikeaksi tervehdykseksi ja muutamaksi vaihdetuksi sanaksi. Jos joku puuttuu mietin onko ne lomalla? On se äiti jolla on neonkeltaiset birkenstockit, sillä oli viimeviikolla kotona kaasuvuoto. Sit siellä istuu se pariskunta jotka ei koskaan puhu keskenään paitsi sen vaimon äidin sekoiluista satunnaisesti. Olen päätellyt että mummelilla on pakko olla dementia. Aasialainen nainen istuu aina samalla paikalla, ei se mitään niin minäkin, ja lukee kirjaa. Yksi tyypeistä on se

Olisi liioittelua sanoa etten koskaan kärsi maanantaisyndroomasta, kyllä se mullekin iskee aina toisinaan, Maanantai isolla ämmällä, päivä kun mikään ei maistu ja kaikki menee pieleen. Päätä särkee jo aamusta, tuntuu kuin tervassa kulkisi ja työasiatkin takkuaa. Koulusta soitetaan aamukymmeneen mennessä, koiralla on ripuli ja autostakin rengas puhki – Maanantai. Yleensä mun maanantait on kuitenkin   ikäänkuin hyvityksiä työntäyteisistä viikonlopuista, sellaisia leppoisia ja rentoja. Ei ihan vapaapäiviä, mutta melkein. Lapset kun saa aamulla potkittua kouluun voi loppupäivän tehdä kevyesti töitä ja vaikka virkata muutaman tontun, joo mulla on vakava tonttuongelma ja kun mä olen nää tontut virkannut ulos systeemistä veikkaan että sillan alta saa virrata vettä tovi jos toinenkin ennen kuin virkkaan yhtään mitään. Viikossa tohon takan edustalle on ilmestynyt jo seitsemän tonttua, kahdeksas odottaa viimeistelyä käsityöpussissa. Maanantaisin tapaan mun ihanat käsityönaiset.

Olihan se vähän pieni vaikka oli olevinaan iso. Jos mä sanon että tää satavuotias painaa yli kolmekiloa niin uskotko? Taputan vauvan jalkapohjaa... taputan uudestaan ja sylissä makaava lapsi havahtuu, avaa silmät ja vetää syvään henkeä, vähitellen kasvojen sinisyys väistyy. Meidän lapsella on apnea, se unohtaa aina välillä hengittää, etenkin silloin kun syödään. Apnea johtuu keskosuudesta, siitä että lapsi syntyi ennen kuin oli oikeastaan valmis syntymään. Ei mua pelota, se on meidän tavallista, ihan niin kuin se että lapsia on kaksi tai että sillä samalla lapsella on sydämen sivuääni. Olen onnellinen siitä että ne on tässä. Pelkäsin koko raskauden eikä tämä oikeastaan tunnu enää missään, tätä minä voin hallita, voin taputtaa jalkapohjaa ja muistuttaa toista että sen pitää hengittää. Voin hallita kolmen tunnin imetysvälejä, voin hallita hengittämistä, voin hallita infektioriskiäkin. Raskautta en voinut hallita, tätä voin. Se unohti hengittää vielä kuukauden ikäisenäk

Tonttuperhe - kirjaimellisesti.  Kolme lasta istuu aamiaispöydässä odottamassa mun häärätessä keittiössä. Pakkaan lounaita, keitän kahvia ja munia, pullat sulaa mikrossa, vasemman jalan varpaalla avaan jääkaapin ja vedän sieltä ulos jogurtit lapsille aamupalalle ja lounastarpeita eväslaatikoihin. Olen valvonut illalla liian myöhään tonttujavirkkaillen – oma vika – ja herännyt aivan liian aikaisin lapsen painajaiseen kykenemättä nukahtamaan sen jälkeen. Väsyttää ja ärsyttää. Ärsyttää työasiat ja kouluasiat ja laskut ja se että kahvinkeitin levittää kahvit puruineen keittiön tasolle. Pullat pöytään, ja ne jogurtit, ja hedelmiä ja kananmunia, ja kahvi sille joka juo kahvia... kuorin maanisesti kananmunia myös itselleni verensokerin laskiessa ja ärtymyksen noustessa samalla kun jupisen itsekseni jotakin siitä miten paljon helpompaa olis jos ne söis vaan muroja ja ostais lounaan koulusta. Lapsi 1: mun kahvissa ei oo maitoo... Lapsen äiti: ota jääkaapista, näethän että mulla

Mikään ei voita tuoretta pullaa! Ja sitten on taas perjantai. Aina on maanantai tai perjantai. Ulkona ropiseva sade tuntuu hellältä ja rauhoittavalta varhaisen aamun hetkenä. Kynttilän liekki lepattaa rauhallisesti ja aamukahvi maistuu tänäänkin taivaallisen hyvältä – mustaa kahvia, loraus kuumaa vettä päälle. Jokainen aamu alkaa samalla tapaa, sähköpostit, uudet myyntiin tulleet kohteet, uutiset ja toisen kahvikupillisen kanssa hetki blogistaniassa. Unentuoksuinen poika on nähnyt unta kouluampumisesta ja tulee mun lähelle pötköttelemään peiton alle, heräsin jo ennen viittä, ehdin kirjoittamaan ennen kuin on aika kaataa kahvi Tättiksen kuppiin ja herättää se hellästi uuteen päivään. Joku muu ehkä torkkuis sohvalla vaan ei tämä tyyppi.  Katson päivän ohjelmaa, onneksi eilen ehdin tehdä niitä aikaa ja ajattelua vaativia asioita. Freddekin oli kotona ja suunniteltiin yhdessä mun yrityksen tulevaa vuotta. Mitkä on seuraavat askeleet, miten niitä lähdetään toteutta