Tahdon Asiat

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

On vuoden viimeinen koulupäivä, lukukausi ei toki pääty tänään vaan vasta tammikuun loppupuolella. Lukiolainen toivoo, ettei joululomalla tarvitsisi tehdä koulutöitä, ainakaan paljoa. Mutta miltä joulu sitten näyttää meidän perheessä? Onko se suomalainen vai amerikkalainen, vai ehkä jotakin siltä väliltä? Teini hyppää autoon ja toteaa hitunen sarkasmia äänessään miten hienoa on että mutsi vaalii pohjoismaista taustaansa näin joulunalla. Kommentti nousee autossa raikuvista joululauluista ja äidin hoilotuksesta:  Är du en av tusen små? Är du han de väntar på? Du mitt lilla barn En ängel givit namn Är du jordens dolda skatt Jag fått skydda denna natt? Är det själva himlen Som jag gungar i min famn? En ole laulaja ja uskon pyhästi siihen, että volyymin kasvaessa haittaa vähemmän, että menee ehkä vähän nuotin vierestä. Lapsi saattaa olla toista mieltä.  Kun olin lapsi, tuotiin kuusi sisään aatonaattona. Sitä ei toki koristeltu ennen kuin jouluaattona, juuri ennen kuin Suomen Turku julisti j

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

Jokunen viikko takaperin kollega Boca Ratonista, Floridasta kävi pyörähtämässä täällä maan luoteisnurkassa. Istuessamme aamiaisella, hän kysyi vähän järkyttyneenä, tankattuaan vuokra-auton, että miten kenelläkään on täällä varaa ajaa autolla. Naurahdin ja vastasin että ei meillä olekaan rahaa bensaan ja siksi kaikki ajaa Teslalla. Vitsiksi tarkoitetussa heitossa oli mukana myös totuuden siemen, sillä meidän piirikunnassa elokuussa rekisteröidyistä autoista neljännes oli sähköisiä tai hybridejä, ja yli 6% talouksista suunnittelee tutkimuksen mukaan hankkivansa joko sähköauton tai ladattavan hybridin tulevan 12 kuukauden aikana. Omasta autotallista löytyy niin Tesla kuin ladattava hybridikin. Autotallista löytyy latausasema ja vaikka lataussähkö toki maksaakin on kulu murto-osa siitä mitä bensapumpulla käyminen maksaisi meidän ajokilometreillä.  Vieraita sieltä ja täältä Mutta ennen kuin puhutaan enemmän bensan tai kahvin hinnasta ja siitä kuuluisasta Big Mac indeksistä, puhutaan hetki s

Tervetuloa seuraamaan sellaista kohtuullisen tavallista torstaita meidän perheessä täällä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolassa. Torstai oli virallisesti kesän viimeinen päivä ja nimensä mukaisesti aurinkoinen ja kaunis.  Mulla on kolmesta neljään kertaan viikossa aamupalaveri johon osallistuu ihmisiä koko maan alueelta. Jotta palaveri saadaan osumaan päivän alkuun myös itärannikolla on meillä täällä lännessä aika reipas herätys, mulla vähän ennen viittä. Ennen kun istahdan kahvikupin kanssa palaveeraamaan, päästän koirat ulos ja kahdesti viikossa otan pissanäytteen Murphyltä. Murph sairastaa vesitystautia ja häneltä puuttuu hormoni joka käytännössä säätelee munuaistoimintaa. Hormonia annetaan hänelle kolmasti päivässä ja säännöllisillä pissanäytteillä varnistetaan että aamupissa on suunnilleen sellaista kun sen pitäisikin olla. Torstai on virtsanäyteaamu, joten aamun pimeydessä juoksin taas koiran perässä pikin nurmikkoa napatakseni mukaan lorauksen pissaa.    Vähän kuuden jälkeen mei