Tahdon Asiat

Miten ihmeessä se on jo viistoista?  Vasta hetki sittenhän se oli yksi, kaksi, kolme, viisi… aloittamassa koulua. Vasta hetki sitten ajoin sitä terapiaan, istuin lukemattomissa koulupalavereissa ja mietin minkälaista - tai siis miten kauheaa - elämä olisi, kun siitä tulee teini. Kuulin muilta vanhemmilta, miten teini pitää kantaa bussipysäkille ja bussiin jotta sen sai kouluun. Kuinka monta kertaa kuulin sen kuuluisan lausahduksen siitä miten pienten lasten vanhempien huolet on pieniä ja siitä ne sitten vaan kasvaa, lapset ja huolet. Odotas vaan, kaikkein kamalin on vielä tulossa. Olin vuosia salaa kauhusta kankeana, olihan meillä melkoisen haastava tytär. Sitten se kasvoi. Se paiskasi oven ja huusi ikkunoiden helistessä: ”Fuck you!” Vastasin että minäkin rakastan sinua. Ei se ollut kovin haastavaa, meillä oli puheyhteys. Välillä parempi, välillä huonompi. Silloin kun mulla ei sanat riittäneet, isä hoiti homman ja toistepäin.  Se täytti viikko sitten viisitoista. Mun prinsessa...

Koulubussi, tuo tv-sarjoista ja elokuvista tuttu sympaattinen teiden valtias, joka pysäyttää liikenteen aamuisin ja taas uudestaan iltapäivällä. Jonka perässä autoilijat kiroilevat ja salaa toivovat, että bussi on vielä kääntymässä johonkin naapurustoon, pois päätieltä hidastelemasta.  Yhdysvalloissa 26 miljoonaa lasta kulkee päivittäin koulumatkansa vajaalla puolella miljoonalla koulubussilla. Koulubussi kuuluu useimman perheen elämään, ainakin jossakin välissä. Säännöt siitä kuka kuljetuksen saa vaihtelee osavaltiosta toiseen. Meillä koulukyydin saavat ne alakoululaiset, joiden koulumatka ylittää mailin (1.6km), tai ei ole riittävän turvallinen kävely- tai pyöräilymatkaksi. Yläkoululaisilla ja lukiolaisilla etäisyys kasvaa kahteen mailiin (3.2km).  Meidän perheellä on ihania muistoja lasten ensimmäisten kouluvuosien kuljettajista, ja sitten yksi vähemmän mairitteleva muisto alakoulusta. Valtaosin kokemukset ovat kuitenkin olleet hyviä ja lasten kuljettajilla on ollut tärkeä ...

     Maanantai Heräsin herätyskelloon kuudelta, yleensä herään ennen kelloa, useimmiten kauan ennen kuutta, mutta tänään olisin voinut nukkua vielä vähän, kukuinhan unettoman lapsen kanssa vielä aamuyhdeltä. Laskin koiran aamupissalle kahvin tippuessa ja mietin että tämä on viimeinen maanantaiaamu yhden koiran kanssa. Sytytin kynttilän ja istahdin sohvannurkkaan lukemaan ammattikirjallisuutta vartiksi. Yritän lukea jokainen aamu ainakin sen viisitoista minuuttia. Söin lasten kanssa aamiaiseksi Sikke Sumarin sämpylöitä, pakkasin niille lounaat ja pikaluin sähköposteja samalla kun huutelin muistutuksia hampaidenpesusta, tietokoneista ja muusta. Ajoin lapset kouluun vaikka yleensähän nuo pyöräilevät sen reilut kaksi kilometriä yhdessä. On ihan huikeeta että ne voi mennä itsenäisesti kouluun ja tulla koulusta, mutta tänä maanantaina aikataulut oli niin sekavia että oli helpointa toimia kuskina. Puin ylleni mustat legginsit ja harmaan hihattoman pellavamekon. Jalkaan Birke...

Kiitollisuuspostauksia ei tullut ihan sitä 26:tta, mutta olkoon se merkkinä armollisuudesta itseä kohtaan, siitä että on riittävän hyvä. Mietin kirjoittaisinko loput kiitollisuuden aiheet listana, mutta siihen ei taitaisi paperi - edes tämä virtuaalinen - riittää, joten poimin sekalaisessa järjestyksessä ne mitkä tänään, kiitospäivää edeltävänä iltapäivänä ovat mielessä.   Oma äitisuhteeni on surkea. Se ei ansaitse oikeastaan edes mainintaa, sillä meidän välimme ovat sellaiset muodollisen kohteliaat, toki sekin on parempi kuin ei minkäänlaista suhdetta. Vuosien myötä huomaan kuitenkin olevani äitini kaltainen monessa asiassa ja huomaan kiinnittäväni näihin samankaltaisuuksiin huomiota enemmän kuin ennen. Osa niistä ärsyttää ja osan totean vain olemassa oleviksi, mutta kiitollinen olen siitä asenteesta että pystyn ihan mihin vaan. Suomalaisella puoliperkeleellä korjaan siis melkein mitä vaan - tänään meidän uunin - koska minähän pystyn ihan mihin tahansa. Kiitos äiti tästä!...

On sunnuntaiaamu, viikon paras aamu miltei poikkeuksetta. Talossa on vielä hiljaista, muut nukkuvat ja kahvi höyryää kupissa. Joulukranssi valaisee pimeää ikkunaa aamun hämärässä eikä ole kiire mihinkään. Pieni ruttana on löytänyt lämpimän paikan mun sylistä ja leikkii mun kirjoittaessa hupparin nauhoilla, me vasta tutustutaan tyyppi pysähtyy mun tehdessä liian nopean liikkeen tai kun sähköposti kilahtaa, minä taas yritän olla paikallani ja hiljaa. 13. luukku - poni Tämä on se luukku jossa Fredde ostaa taas auton, tai oikeastaan minä ostan auton Freddelle. Takana on usemman vuoden viivytystaisto ja asemasota. Fredde kun jostakin käsittämättömästä syystä tuntee valtavaa vetoa amerikkalaisia muskeliautoja kohtaan ja mun mielestä ne on älyttömintä mitä maa päällään kantaa, no ei ehkä älyttömintä, mutta turhakkeita kuitenkin. Fredde on kuitenkin halunnut sellaista jo kauan ja joutunut raukka tyytymään sellaisiin tylsiin vaimon hyväksymiin korvikkeisiin kuin Audi S5 ja BMW 3...

Kun aamupäivällä törmään Starbuckissa naapuriin ja kerron miten mun keskiviikot noin yleensä kulkee hän on kauhuissaan ja kysyy jossakin siellä huokauksen alla että eikö Fredde vois vähän auttaa... Vastaan että Freddehän auttaa, että just nyt se on hakemassa sitä yhtä lasta sieltä terapiasta jotta mä voin hakea toisen koulusta ja viedä sen kognitiivisiin testeihin ja hoitaa asioita ja ajaa sen sitten terapiaan ja Fredde on vastassa kun ne tulee koulusta ja... Keskiviikot nyt on vähän haastavia täälläpäin, jotta sääliä saa. Keskiviikkoisin istun autossa. Yleensä aikalailla koko päivän. Tämän päivän postauksessa pääsette mukaan mun ajelulle, edes ja taas, ja taas ja edes.  Huomenta, kello on kasi ja me lähdetään. On aika sumuista... ...onneksi ei tartte olla yksin. me ollaan kaikki menossa Tättiksen koululle. Matkaa on edelleen liki kilometri. Koulu näkyy jo, seuraavaksi se oppilaan autosta tipautus härdelli... tämä harjoitus sujuu osalta paremmn kuin toisilta. ...