torstai 29. maaliskuuta 2018

aika on aika kummallinen asia




Aika on aika kummallinen asia. Joku viisas oli kuulemma sanonut että päivät on pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Muuten ihan hyvä, mutta kun päivätkin on nykyään niin kamalan lyhkäsiä. Muistan kyllä miten pitkiä iltapäivät oli silloin kun lapset oli pieniä. Muistan miten tuijotin olohuoneen seinäkelloa ja laskin kuinka kauan vielä pitää kestää että saa toisen aikuisen kotiin ja kuinka musertavaa oli silloin kun se toinen ei tullutkaan koska työpäivä venähti tai liikenneruuhka jumitti. Silloin minuutitkin oli pitkiä ja hitaita. Silloin kulutin toisinaan aikaa vaeltelemalla tavaratalossa lasten kanssa koska en kestänyt enää olla kotonakaan. Ostoskärryihin ne sai ainakin sidottua paikalleen ja virikkeitä riitti hyllyrivejä kierrellessä. Ja sitten ne kasvoi ja aika alkoi kulkemaan yhä kiihtyvää tahtia.

Nykyään on aina maanantai tai perjantai ja usein sunnuntaina tuntuu ettei viikonloppua ollut ollenkaan. Usein arkisin tiputan lapset bussille tai kouluun ja seuraavaksi huomaan että kellohan on neljä ja ne on just taas kotona. Nyt on pääsiäinen vaikka vastahan oli joulu ja yhdessä henkäyksessä on taas kesä.

Trillium


Kevät soutaa ja huopaa niin kuin näillä meidän keväillä on tapana. Ensimmäiset kevätkukat kukkivat metsässä, narsissit ojentelevat kohden aurinkoa etupihalla. Viikonloppuna satoi lunta, huomenna saattaa olla helle. Kuka tästä meidän keväästä mitään tietää, ainakin se opettaa tietynlaista nöyryyttä kerrospukeutumisen lisäksi. Aamulla pieni mies kiukuttelee että miksi aina pitää olla sadetakki mukana koulussa; “no, kun sä rakas olet sattunut syntymään tänne missä vähintään ripsauttelee toista sataa päivää vuodessa. Siksi.” Jotain se mumisee kiskoessaan sinistä Helly Hansenia päälleen.

Muutama ilta sitten, hetkeä ennen unen tuloa laskin mielessäni että siitä on 30-vuotta kun Fredde kirjoitti ylioppilaaksi enkä mä juuri ole sen perässä. Vastahan mä seisoin aamunsarastuksessa Kaivopuiston kallioilla tuoreena ylioppilaana. Epävarmana, onnellisena, täynnä suuria unelmia joista yksikään ei ollut niin suuri seikkailu kuin elämä itse. Mun suuret unelmat oli pieniä, vaatimattomia, tavallisiakin. Mun piti muuttaa Ahvenanmaalle lastentarhanopettajana. Mennä naimisiin ja saada kolme lasta. Sitten muutin ihan toisen miehen mukana maailman toiselle laidalle eikä musta tullut ammattikasvattajaakaan. Kolme lasta sain, mutta silloin en tiennyt että siihen matkaan tarvittaisiin aikaa ja kyyneleitä. Tättis täyttää pian kymmenen. Kymmenen vuotta siitä kun meidän esikoinen syntyi. Se on ollut nopeat kymmenen vuotta ja pian vanhemmuutta on riittänyt yhtä kauan kuin matkaa siihen.

Melkein kymmenen.


Jos aikuisuus alkaa siitä kun täyttää kahdeksantoista, olen ollut aikuinen 28 vuotta. Niistä vuosista olen asunut yli puolet täällä. Se on kai aika pitkä aika. Tästä maasta on kasvanut minulle rakas sillä se on ollut minulle hellä. Täällä olen ollut onnellinen, tänne olen rakentanut elämäni. Aamulla autossa Tättis sanoo: ”Mama, listen to this... Minnä rrakkastan suklaa, koska se on niin hyvä.” Minä vastaan sille: ”Minä rakastan sinua kulta!”

Jannut teki hyönteisiä kouluprojektina. Aika hienoja tuli!




keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

213 tai 321


Tänään maaliskuun 21. vietetään kansainvälistä Downin syndrooma -päivää. 213 tai kuten täällä meillä 321, koska Downin oireyhtymän aiheuttaa yleisimmin kolmas 21-kromosomi kaikissa soluissa. Kuten kaikessa, poikkeuksiakin on. Mosaikismista puhutaan silloin kun kolmas 21:n kromosomi löytyy vain osasta soluja.

Meillä ei ole downlasta, mutta on ollut olemassa aika kun ei oltu ihan varmoja josko meille on sellainen tulossa. Muistan ajatuksen sen viikonlopun ajalta. Muistan kuinka makasin hämärässä makuuhuoneessa lapsivesipunktion jälkeen odottamassa tuloksia… onko vai eikö? Mitä tehdään jos on? Keskeytetäänkö raskaus vai ei? Voiko tehdä osakeskeytyksen? Riskit on valtavia. Lopulta puhelu tuli, kumpikin pojista oli kromosomeiltaan normaali. Myönnän että olin ihan valtavan helpottunut, ei tarvinnut miettiä enempää. Omista huolistani suurin oli se mitä tapahtuisi sitten kun minua ei enää ole. Mietin myös olisiko minusta erityislapsen vanhemmaksi. Silloin en vielä tiennyt että minulla oli jo erityislapsi. Silloin en vielä tiennyt että erityislapsen vanhemmuuteen kasvetaan. Nyt jälkikäteen tiedän että on. Ihan varmasti olen todistanut itselleni ja lapsilleni että olen kykenevä erityislapsen vanhemmaksi. Kolmen erityislapsen.

Mulla on ystäväpiirissä kummankinlaisia vanhempia, tai tässä kohdassa itseasiassa kolmenlaisia. Niitä jotka ovat keskeyttäneet down-raskauden, niitä jotka ovat saaneet down-lapsen yllärinä ja niitä jotka ovat päättäneet olla keskeyttämättä raskautta. Jokainen heistä on onnellinen omassa äitiydessään. Jokainen on tehnyt, tai saanut kasvaa juuri itselleen oikeaan ratkaisuun. Yksikään ei kai valitsisi toisenlaista tietä sillä jokainen on omalla kohdallaan kulkenut sitä ainoaa oikeaa reittiä.

Down-lapsen vanhempi rakastaa lastaan ihan samalla tavalla kuin minä rakastan omia lapsiani. En minä aamuisin herää pohtimaan autismia ja ADHD:ta. En minä päivittäin mieti lapseni ahdistuneisuushäiriötä. Lapset ovat meille täydellisiä sellaisinaan, omanlaisinaan. Kyllä minä rakastan silloinkin kun seinät tulee vastaan. Joskus toivoisin että olis helpompaa, mutta en minä tiedä kenenkään muun vanhemmuudesta kuitenkaan yhtään mitään. Tiedän vain omastani. Meillä on tällaista. Monesti. Omissa mielikuvissa muilla on helpompaa. Vaan onko kuitenkaan? Niillä on kai kuitenkin omanlaistaan. Osin samanlaista. Nekin varmaan kuvittelee muiden pääsevän jotenkin helpommalla.

Aamupäivällä istuin kahvilla ihananien naisten ja yhden ihanan vauvan kanssa. Äidillä oli jalassaan eriparisukat Downin syndrooma – päivän kunniaksi. Mietin että mullakin olis pitänyt olla jalassa eriparikengät. Hymyilin vauvalle. Hymyilin äidille. Mietin että tämä perhe oli tehnyt heille oikean ratkaisun, mutta niin olivat myös ne jotka olivat päättäneet toisin.

Yhdysvalloissa syntyy keskimäärin 6000 down-lasta vuodessa (1:700). Suomessa keskimäärin 70 perhettä saa vuosittain kuulla syntyneen lapsen olevan down-lapsi. Wikipedian mukaan Euroopassa 92% down-raskauksista keskeytetään. Yhdysvalloissa vastaava lukema on noin 67%.

Kromosomeiltaan normaali. 


maanantai 19. maaliskuuta 2018

kaikkeen pystyy jos vaan tahtoo

Perjantaina ehdin nauttimaan auringostakin...



Viime viikko meni ihaillessa lämmintä kevätsäätä ja auringonpaistetta lasin takaa mun istuessa neljän päivän kiinteistö- ja sopimuslainsäädännön koulutuksessa. Maanantaista torstaihin, aamukymmenestä iltakuuteen. Kahtena päivänä meillä oli ihan loistava kouluttaja, asianajaja ja toimistonjohtaja Gig Harborista, Tacoman länsipuolelta saaristosta. Hauska, interaktiivinen kouluttaja joka veti koko ryhmän mukaan keskusteluun sen sijaan että olisi luennoinut luokan edessä. Tiistain vetäjän ääni kuulosti samalta kuin aikanaan Lasse Pöystin sen kertoessa Pikku Kakkosen iltasatua, ei siinä mitään mutta kun aihe on aavistuksen kuivakka ja luennolla kestoa kahdeksan tuntia, käy väistämättä niin että keskittyminen herpaantuu, kuola valuu poskelle ja silmä painuu kiinni - väkisinkin. Mutta nyt se on tehty, viimeinen iso koulutus, yhteensä yli neljä sataa tuntia työn ohessa, yhden vuoden aikana.

Puikot kädessä selviää pidemmistäkin luennoista. 


Perjantaina istuin itse kouluttajan tuolille, toista kertaa muutaman viikon sisään. Ensimmäisellä kerralla opetin sopimuksen rakentamista, ihan siis perusjuttuja, uusille välittäjille ja nyt tällä kertaa markkinointia samalle joukolle. Olen aina tykännyt koulutusten vetämisestä. Tein sitä ennen lasten syntymää ja nyt taas satunnaisesti omalla toimistolla.

Vuosi sitten kaikki oli vielä edessä, tai siis ekat kaksi viikkoa intensiivikurssia oli takana, kolmas – se ”käytännön” kurssi vielä edessä - mutta siinä se sit olikin. Tiesin paljon termejä, osasin sanastoa, mutta siihen se jäi. Se määrä minkä vuodessa on oppinut on jotakin ihan huikeeta, joku aikanaan sanoi että vuosi Coldwell Bankerillä vastaa seitsemää vuotta jossakin muussa toimistossa jos katsotaan kokemusta ja tietoa. Ekan kaupan kanssa, ja se ei muuten ollut mikään yksinkertainen transaktio kaivoineen, termiitteineen, homeineen ja tulva-alueineen olin aika pihalla. Asiakkaan lainakin oli haasteellinen koska valtiontakauksineen vaatimukset on aivan toisenlaiset kuin muissa lainatuotteissa. Aiakas kyllä tiesi ongelmista ja halusi silti talonsa, pankki ei ollut ihan yhtä innostunut. Toisen kaupan kanssa neuvoin jo vastapuolen välittäjää ja viimeisimmässä olin hämmentynyt siitä ettei vastapuolella ollut sopimukset ollenkaan hallussa.

Tässä asuu yksi tyytyväinen asiakas. 


Eilen illalla naapuri kertoi oluen äärellä että ne on muuttamassa takaisin keskilänteen. Ne kysyi neuvoja tilanteeseen jossa niillä on jo ostaja kodille, tottakai lupasin hoitaa paperihommat hyville ystäville, mutta automaattisesti hyppäsin samalla työmoodiin ja mietin ääneen erilaisia taktiikoita ja lipsautinpa sivulauseessa senkin että laittamalla kodin virallisesti myyntiin se mikä hävitään välityspalkkiossa voitetaan kauppahinnassa ja sopimusehdoissa. Kaverille myydessä kun ei kehtaa pyytää ylimääräistä rahaa sen enempää kuin ilmaista asumista kunnes lähtö koittaa kesäkuussa.

Naapuruston lapset heittää Martalle palloa. 


Työstä on tullut osa elämää – hyvällä tavalla. Tättis inhoaa niitä pitkiä koulutuksia edelleen ja reagoi niihin. Kolme päivää se kiukutteli. Tänään se on potenut migreeniä meidän sängyssä. Palaan takaisin ajatukseen jossa sen mielestä parasta olis, jos istuisin päivät tossa koulubussipysäkillä odottelemassa että ne tulee takaisin. Onneksi viime viikko oli viimeinen, ainakin kunnes jatkan eteenpäin esimieskoulutusputkeen. Siihen on onneksi vielä vuosi aikaa.

Tyypit kulkee mukana tarvittaessa. Tässä Kentsu kurkkimassa miljoonataloa mun kanssa. 


Jos jotakin on vuodessa selvinnyt niin se että olen viimeinkin löytänyt oman elementtini. Yhdeksän kymmenestä välittäjästä luovuttaa ja vaihtaa alaa ensimmäisen vuoden aikana. Omasta aloitusryhmästä olen ainoa joka on edelleen jäljellä, tämä ei ole helppo ala, ei kai mikään yrittäminen ole. Ei vaikka se siltä ehkä näyttääkin ulkoapäin katsoessa.

Oliko eka vuosi sitten pelkkää shampanjaa, kukkia ja kahvikupposia? No ei tosiaan. Ensimäiseen vuoteen on mahtunut unettomia öitä, epäröintiä ja epätoivoakin. Ajatuksia siitä että tää on sulaa hulluutta. Kertaakaan ei kuitenkaan ole tullut mieleen heittää hanskoja tiskiin, laittaa takkia naulaan, lopettaa ja luovuttaa. Punainen lanka on kuitenkin aina löytynyt ja sateen jälkeen paistanut aurinko. Ensimäinen vuosi päättyi plussalle, moni jää ensimmäiset kolme vuotta pakkaselle. Tämä kertokoon osaltaan siitä että on tullut tehtyä oikeita valintoja, silloinkin kun on vähän hirvittänyt. Onneakin on varmasti osin ollut mukana.

Tästä on hyvä jatkaa. Huomenna tapaan taas uuden asiakkaan kanssa. 

Poikkeuksellisesti laitan tähän linkin myös työblogiin - The Life of a Real Estate Broker

Kaikkeen pystyy jos vaan tahtoo...


maanantai 12. maaliskuuta 2018

puusta pudonnut ja muita



Tättis ei ole nukkunut päiväunia naismuistiin, oikeastaan se ei nukkunut päiväunia koskaan ellei se ollut tosissaan kipeänä joten kun eilen löysin nukkuvan tytön sängystään alkuiltapäivästä silitin sen poskea ja hymyilin. Annoin sen nukkua, olihan takana seikkailuista suurin, ja niin se nukkuikin - kolme kokonaista tuntia.

42:ssa tunnissa ehtii kokemaan ihan kamalasti ja taskuun jäi kaikille tytöille taas kerran kasa muistoja ja elämyksiä alkaen nuotiolla leipomisesta, pakkassäässä ulkona nukkumisesta, jousiammunnasta ja monesta muusta.



Lisäjännitystä saatiin päivänvaloon eksyneen lepakon ja puusta pudonneen oravan pelastusoperaatioista. Kukaan muu ei uskaltanut siirtää sen enempää lepakkoa kuin oravaakaan ja kumpikin oli sattunut landaamaan aika hankalaan paikkaan, joten minä sit reippaana tyttönä siirsin ensin lepakon perjantaina ja oravan lauantai-iltana. Lepakot levittävät rabiesta, joten niihin on syytäkin olla koskematta ja peloissaan ne ihan varmasti käyttävät myös hampaitaan. Apuvälineenä käytin luutaa ja varovaisesti vedin lehtien päällä makaavan otuksen luudan harjaksien päälle lehtineen päivineen ja siirsin sen mökin alle hämärään. Seuraavana aamuna se oli jatkanut matkaansa.



Orava taas makasi puolipökerryksissä keskellä polkua ja yritti peloissaan kiipeillä pitkin ihmisiä herättäen melkoista paniikkia lapsissa. Harmaaoravat ovat aika majesteettisen kokoisia, noin oravaksi siis, mittaa niillä on ilman häntää reilut 30 senttiä, hännän kanssa tuplat ja painoakin saattaa olla miltei kilo. Tämän tyypin päälle nakkasin fliseeni ja kannoin sen kääreessään parempaan paikkaan toipumaan saamastaan iskusta.



Ensimmäisenä yönä oli kylmä, ei makuupussissa mutta muuten. Elohopea tipahti pakkaselle jo illalla ja aamulla oli aika kirpeät oltavat ennen kuin keittokatoksen takkaan saatiin taas tuli ja kahvipannu kiehumaan kaasupolttimolle.



Aamun kohmeisista tunnelmista selvittiin vaelluksella ja siinä vaiheessa kun me oltiin kiivetty huipulle ei kenelläkään enää ollut kylmä syödessään eväitä auringonpaisteessa. Iltapäivällä jousiampumaradalla oli suorastaan lämmintä ja tuli itsekin kokeiltua uutta lajia. 





Ei leiriä ilman leirinuotiota, nuotioleikkejä ja partiolauluja. Ensi vuonna taas uudestaan. 




torstai 8. maaliskuuta 2018

liikenteenvalvoja



Tättis on tällä viikolla ollut valvomassa koulunpihan aamuliikennettä. Maanantaina otin siitä valokuvia kun se oli niin tärkeenä ja täpinöissään. Jannut oli vähän epäuskoisia, onhan Tättis neljäsluokkalainen ja liikenteenvalvontaan pitää olla viidennellä luokalla, mutta siellä se nökötti. Tiistaina Fredde kävi työmatkallaan kurvaamassa pihan kautta, jotta Tättis sai pysäyttää sen ja ohjata jalankulkijat suojatien ylitse. Me vähän hassut, ylpeät vanhemmat. Meidän silmissä niin täydellinen – omalla tavallaan.

Keskiviikkona törmäsin vähän tarkoituksella opoon ja erityisopeen. Erityisopea mä itseasiassa yritin löytää kun opon toimisto oli tyhjillään ja pimeänä, mutta sain samalla kerralla kiinni molemmat. Vähän nolona kysyin saisinko ihan hetken näin erikseen sopimatta ja yllättäin ne molemmat sanoo että ehdottomasti, me kun just puhuttiin Tättiksestä. Tavallaanhan se helpottaa asiaa, se että ne jo puhui tytöstä, mutta samalla sai mut kipeästi oivaltamaan että ne lauseet ja sivujuonteet ja rivienvälit joita olin kotona kuunnellut ja lueskellut, illalla hieronut hartioita ja pyyhkinyt kyyneleitä oli epäilemättä olleet aiheellisempia kuin mä ajattelin. Mä kyllä tiesin että oli draamaa, mutta lapsella on toisinaan myös tarpeetonta dramatiikkaa ja draamantajua. Se mikä mun korvaan oli särähtänyt, oli se puolihuolimaton lausahdus siitä kuinka hän ei mitenkään taida ehtiä opon palaveriin ja miten nopeasti se vaihtui kyyneleisiin kun mä tokaisin että opon palaveriin ei voi vaan jättää menemättä koska on muuta tekemistä.

Niin että siellä me istuttiin - opon toimistossa – opo, erityisope ja minä, Tättiksen valvoessa liikennettä ikkunan toisella puolen. Minä kuuntelen tarinaa ja tapahtumia. Tunnistan lapseni, ja olen taas kerran kiitollinen näille aikuisille siitä että suunnitelma on jo olemassa, että nämä aikuiset eivät ole yhtä avuttomia tässä kohdassa kuin minä, että ne osaa, että ne tekee ja että ne on jo ottaneet kopin, ennen kuin edes ehdin pyytää.

Kun Tättis oli pieni, oli sen autismi tavallaan näkyvämpää. Se oli puhumattomuutta, se oli joustamattomuutta, se oli sukkajonoja koko talon halki ja tuntien raivareita. Vaikka se oli puhumattomuutta se oli samalla äänekkäämpää, raivokkaampaa ja jotenkin kokonaisvaltaisempaa. Siitä oli helpompaa saada ote. Rehtori muistelee edelleen sitä aamua kun Tättis veti kilarit koulubussissa ja reksi istui sen kanssa siellä juttelemassa tovin jos toisenkin. Vuosien aikana puhumattomuus on vaihtunut puheeseen, joustamattomuudesta on tullut hienovaraisempaa ja sukkajonotkin on vaihtuneet vähemmän näkyvään järjestämiseen, niitten omien sisäisten sääntöjen mukaisesti. Autismi ei ehkä enää ole yhtä näkyvää ja kokonaisvaltaista, mutta siellä se edelleen on ja sosiaalisten vaatimusten kasvaessa siihen törmätään yhä useammin ja useammin.  

Sosiaalisesta kanssakäymisestä, keskustelun vivahde-eroista, vaikeudesta tunnistaa toisen ihmisen tunnetiloja ja ihmisten välisen kanssakäymisen miljoonista eri sävyistä on tämän kouluvuoden aikana kasvanut haaste. Tiedettiinhän me kai jollakin tasolla että jossakin vaiheessa muiden sosiaaliset taidot ottaisivat erävoiton meidän lapsesta, mutta maailma on julma meidän Tättiksen kaltaiselle nuorelle eikä kymmenvuotiaitten maailma aina ymmärrä erilaisuutta.

Koulunpihalla Tättis ajautuu konfliktiin toisensa jälkeen. Ei se riitele, mutta se pettyy ja menee pois – kerta toisensa jälkeen. Se on monesti mustavalkoinen, sen eleet on toisenlaisia, sen ilmeet ei aina vastaa tunnetiloja, eikä se aina ymmärrä sitä mitä muut kohteliaasti sanovat. Verhottu loukkaus ei osu ja johtaa valitettavasti vaan uuteen ja uuteen pettymykseen.  

Jokainen iltapäivä kun koulupäivä on mennyt hyvin, mä huokaisen helpotuksesta, olen kiitollinen siitä ettei sen tarvinnut olla yksin. Ettei sitä tänään suljettu ulkopuolelle koska se on joustamaton, kontrolloiva ja joskus näyttää vihaiselta vaikkei olekaan.


Minä rakastan sinua. Me rakastetaan sinua. Sinä olen meille tärkeä silloinkin kun maailma ei ymmärrä sinua. 




sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

täältä tullaan taas leiri



Tällä viikolla me valmistaudutaan tulevan viikonlopun partioleiriin, tilaan amazonista pakastekuivattuja ruokia, fleecevuoria Tättiksen saappaisiin, itselleni uudet vaelluskengät ja makuupusseihin lämmittimiä. Käyn läpi varusteita, sadevaatteet, aluskerros, välikerros, lisäkerros, lisäkerros, lisäkerros, ja vaihtovaatteita loputtomiin. Tättis on edennyt elämässään siihen vaiheeseen että sitä mietityttää kauneudenhoidolliset asiat alkeellisissa oloissa eikä se ole ihan vakuuttunut mun vastauksesta että föönin sijasta ehkä kuitenkin vaan lippis päähän. Sähköä siellä kyllä on, mutta siihen se sit jääkin. Ei lämmintä vettä. Ei lämmitystä, me kun ollaan ulkona koko kaksi vuorokautta. Fredde on sitä mieltä että me ollaan ihan hulluja, niin varmaan ollaankin.



Leirikeskukseen ajaa meiltä noin vartin. Siis ajatelkaa! Vartti meiltä kotoa! Perillä odottaa miltei pari sataa hehtaaria vaihtelevaa maastoa luonnonvesiä ja sademetsää, kilometreittäin vaellusreittejä, kiipeilyseiniä ja leiriytymisalueita. Samassa paikassa järjestetään kesällä kesäleirejä. Tulevana kesänä Tättis on menossa kolmannelle leirilleen, koko viikon ratsastusleirille.



Tää on meidän kolmas partioleiri. Ekana vuonna yövyttiin mökeissä, tai siis, toiset yöpyi ja toiset ajoi kotiin nukkumaan keskellä yötä. Lukija voi ihan vapaasti arvailla kumpaan ryhmään me kuuluttiin. Viime vuonna oltiin ekaa kertaa ulkona ja edellisvuodesta viisastuneena parkkeerasin itseni Tättiksen kanssa samaan laavuun ja pakkasin sille unilääkkeet mukaan. Yöstä selvittiin hyvin. Kesällä se yöpyi vankkureissa ratsastusleirillä kolme yötä ja nyt tänä vuonna mennään takaisin niihin samoihin “laavuihin” kahdeksi yöksi, perjantaista sunnuntaihin. Kylmä kevät vähän huolestuttaa ja ostin meille uudet makuupussit. Sellaiset joissa voi yöpyä silloinkin kun elohopea vetäisee reilusti pakkaselle yön pimeinä tunteina.



Amerikkalaista tyttöpartiota parjataan ihan turhaan. Aika pitkälle ollaan päästy pelkästä askartelusta ja ristipistotöistä, vaikka kyllähän noi on tämän vuoden aikana opetelleet myös parsimaan, tarpeellinen taito tuokin. Partio on opettanut Tättiksen matkustamaan julkisilla, suunnistamaan, geokätköilemään ja lukemaan karttaa, monen muun taidon lisäksi. Saihan tytöt koulunpihan leikkitelineenkin korjattua kirjoitettuaan kirjeen koulupiirin johtoon. Viime vuonna keksirahoilla kunnostettiin koulun kukkapenkit. Tänä vuonna tienatuilla rahoilla ostetaan hygieniapaketteja kodittomille. Partion myötä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja hyväntekeväisyydestä on tullut osa näitten nuorten elämää.


Olen salaa aika innoissani. Edelliset kerrat on olleet niin mukavia ja niistä on jäänyt ihania muistoja. Tyttöjen kanssa puuhamisen lisäksi meidän aikuisten iltaisia juttuhetkiä, laukun pohjalle kätkettyjä jaettuja oluita ja kylmässä aamussa juotuja nokikahveja.