Tahdon Asiat

  HERÄSIN kuuden aikaan innostuneena siitä että sain viimeinkin kokeilla kulkemista vain yhdellä kyynärsauvalla. Päästin koiran pihalle ja ruokin sen ja kissan kahvin tippuessa. Ennen aamiaista juon jokaisena aamuna yksitoista kupillista laihaa pannukahvia samalla kun vastailen sähköposteihin ja katson mitä päivä tuo tullessaan. Tänään sataa ja tuntuu syksyiseltä vaikkei vielä edes ole syksy. Aamiaiseksi on tuoretta hapanjuurileipää, marjoja ja keitettyjä munia. Hapanjuurileivonnasta on tänä vuonna tullut trendikästä, se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, mutta kotonahan me kaikki ollaan ja mitä muuta meillä on kuin aikaa.   KAHDEKSALTA seisoin unisen Tättiksen kanssa vesisateessa koulun jumppasalin ulkopuolella jonottamassa koulukuvaan pääsyä. Mietin että pitikin sataa juuri tänään. Ovella ne sanoi ettei vanhemmat pääse sisään, vastasin että ajattelin nyt kuitenkin mennä ja menin. Ei tällä kertaa tarvinnut edes muistuttaa lapsen erityisopetussuunnitelmasta. Joskus tarvitsee. Puheli

Poikien huoneesta kantautuu leikin riemukas ääni ja jotenkin kummasti kaikki kolme on olleet sulassa sovussa siellä suljetun oven takana jo pidemmän aikaa. Hymyilen niitten systeemeille. Pelaamisen saa aloittaa vasta iltapäivällä. Ne odottavat. Ne vie koiran kävelylle ja sitten ne taas odottaa. On kuuma. Ei sellainen ihana houkutteleva kesälämpö joka kutsuu ulos aurinkoon, vaan ovelta vasten kasvoja painavana lehahtava kostea kuumuus jota ilmastointi yrittää pitää ikkunoiden toisella puolen. Onneksi on se ilmastointi, monella ei ole. Kello kaksitoista odotus loppuu ja alakerrasta alkaa kuulua pelin ääni. Ne pelaa Red Dead Redemption II:sta, ne pelaa Apex Legendsiä, ne pelaa Grand Theft Auto V:sta. Yritän ohittaa ajatuksen pelien ikäsuosituksista. Minä tiedän että ne on vasta kymmenen. Tiedän että ne on aikuisten pelejä joita poikien kaveritkin pelaa. Mitäköhän niitten terapeutitkin miettii? Ei varmaan mitään, mutta nolostelen silti. En ymmärrä mitään tietokonepeleistä ja olen aina ol

  Eletään elokuun toista kolmannesta, ulkona paistaa aurinko ja kuistilla istuessa ohitse kulkee kävelijöitä ja pyöräilijöitä kuin muurahaisia, joku menee skeittaamallakin. Moni kohottaa kätensä tervehdykseen ja vähintään joka viidennen ohitsekulkijan kohdalla vaihdetaan muutama sana. Puhutaan kesästä ja koulujen alkamisesta muutaman viikon päästä, ja täytyyhän siitä ”elefantista” siinä kuistillakin jutella – murtuneesta nilkasta – Mitä tapahtui? Miten tapahtui? Onko se kipeä? Miten voit? Kauanko ilmakipsi? Ai, ai, oi, oi ja voi voi... Freddeä naurattaa kun selitän samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan. Martta loikoilee auringossa eikä korviaan lotkauta sen enempää ohikulkijoille kuin niitten koirillekaan. Niin... ei tämä vuosi toistaiseksi ehkä ihan kymmenen kärkeen pääse.    Sisällä yläkerrassa poikakaksikko piirtää paperille huonettaan. Tavoitteena on saada se järjestettyä niin että siellä voi myös käydä koulua syyskuun alusta alkaen. Ajatellessani pientä huonetta, huokaan helpot

Asioita voi katsoa niin monelta kulmalta ja meidän lomastakin voi kirjoittaa moni tavoin. Usein sanotaan että sosiaalinenmedia ja blogit sen mukana ovat kuin kiiltokuvia, siloiteltuja katsauksia joista jätetään pois kaikki ikävä. Toisaalta elämää sinällään voi aina lähestyä se kuuluisa lasi puolityhjänä tai puoliksi täynnä, oma lapseni sanoisi että se nyt vaan on puolillaan – realisti kai sitten.   Lähdetään lomalle uudestaan   Auto on pakattu niin että koiran kuono pilkottaa lavalla olevien tavaroitten keskeltä, mitein että se raukka hädin tuskin tietää mihin suuntaan me ollaan menossa, kissa naukuu auton sisällä ja lasten jaloissa on pussukoita ja nyssyköitä. Joku voisi kuvitella että me ollaan vähintään menossa sinne kuukaudeksi. Viisisataa kilsaa yli vuorten ja läpi autiomaan on pitkä matka. Kahden tunnin kohdalla tulee eka pissahätä. Vessaan ei ole menemistä, ihan vaan siksi että jokainen julkinen vessa on suljettu ja tienpientareen puska on siis ainoa vaihtoehto. Kolmella