Tahdon Asiat

Kärsivällisyyttä. Roppakaupalla kärsivällisyyttä. Sitä ovat menneet kuukaudet ja etenkin kaksi viimeistä viikkoa opettaneet. Se on haastava koulu kärsimättömälle, sille tyypille joka uskoo vakaasti siihen että kaikkeen pystyy jos vaan tahtoo ja sellaisia esteitä ei ole joita ei voi ylittää – heti. Siis mitvit... Tiistainen lääkäri, se rakas omalääkäri, oli vähintään yhtä armoton kuin osavaltion kuvernööri ja vastaus jokaiseen kysymykseen, toiveeseen ja haaveeseen oli aika. Lisää aikaa vaikka kuinka haluaisin että kaikki olis jo ohi. Näön korjaantuminen voi viedä muutaman kuukauden – no, kiva. Kivut kai lähtevät aikanaan, koska? Sitä ei kukaan tiedä. Ihottuma on onneksi paranemaan päin. Kärsivällisyyttä.   Kärsivällisyyttä ovat opettaneet myös nämä 76 päivää lasten kanssa kotosalla. 76 päivää pysähtyneisyyden aikaa. 76 päivää kun olen halannut turhautunutta lasta, luvannut että kyllä me vielä joskus mennään kauppaan-kouluun-ystäville-ravintolaan-kahvilaan-lomalle. Ihan varmasti ...

Uusi vyö.  Mä oon nyt miettinyt tätä jokusen päivän. Miettinyt meidän elämää, ja sitä mikä lisää ihan vaan mun arjen haastetta. Miettinyt siltä kannalta, että meidän perheessä ei ole harrastuksia jotka veisi kaikki viikonloput, ne viikonloput vie yleensä ainakin osittain ihan mun työ, ei jalkapallokentän laidalla seisominen. Meillä on muutenkin vähissä ne harrastukset joissa vaaditaan vanhemman läsnäoloa, Tättis tiputetaan tanssitunnille ja poimitaan sieltä takaisin kolmena iltana viikossa ja Ollipolli taas käy lauantaisin Karatessa. Ei sielläkään olla läsnä. Läsnäoloa vaatii keväisin tanssinäytökset ja satunnaiset vyökokeet. Eihän se nyt ole mitenkään koohtuutonta maailmassa jossa tuntuu että kaikki muut vanhemmat on viikonloput jossakin laidalla, jalkapallokentän, tenniskentän, uima-altaan... laidalla. Me ei olla. Mikä helkkari tässä sitten tökkii? Helpollahan me päästään kun ei tarvitse olla laidalla. Matkalla... lääkäriin. Selaan kalenteria. Vaihdan sivult...

Meillä on perheessä selkeä työnjako. Mä hoidan lapset, L tuo leivän pöytään. Käytännössä se tarkoittaa aikalailla sitä että voisin yhtähyvin olla varakas yksinhuoltaja, siis sellainen jonka ei tarvitsis käydä töissä ja vois vaan keskittyä lapsiin ja niitten elämään ja terapioihin ja systeemeihin. Noin keskimäärin pärjään tän asian ja ajatuksen kanssa oikein hyvin. Ja olenhan kaukana siitä yksinhuoltajasta siinä, että mulla on iltaisin täällä L, jos ei laittamassa lapsia nukkumaan ja iltasatuilemassa niin ainakin olemassa ja läsnä juttuseurana ja aviopuolisona. Mä en koskaan kuvitellutkaan että L olis se isä joka harrastaa lasten kanssa ja joka hoitaa niitten iltapesut ja pusut päivittäin. Mä en koskaan ajatellutkaan et se istuis vanhempainilloissa tai olis sellainen moderni osallistuva isä. M muistuttaa enneminkin sitä vanhanajan faijjaa, sitä joka tulee nukkumaanmenoajan kieppeillä kotiin, on ehkä vähän äkäinen ja vetäytyy kotonakin tekemään töitä. Joskus on yksinäistä olla t...

Kaiken kaaoksen ja synkkien aatosten ja kateuden keskellä tyhjensin tiskikonetta ja kas, kirjoittaminen on hankalampaa seuraavat päivät... Sormi jäi laatikon väliin ja siitä puuttuu nyt pala. Kynsi on onneksi kondiksessa ja eiköhän se kohta taas ole parempi kuin uusi. Eikä sille paljoa voitu tehdä. Puhdistaa voidella ja paketoida. Mä oon tänään taas kateellinen kaikille niille joilla on ihan hirveen helppoa ja mukavaa ja kivaa niitten lasten kanssa. Kaikkien muitten elämähän on vaan helppoa ja kivaa ja lapset hymyilee rusetit päässä ja kovat kaulassa ja keittää aamuisin äidille kahvit... Tänään mä oon varma et muitten lapset tekee niin. Oon avoimen kateellinen niille joitten ongelmat lasten kanssa mahtuu niihin tavallisen raameihin. Ihan lapsellisen kateellinen tavallisille raivareille ja tavallisille asioille. Mä oon tänään kitkerä ja katkera - lähinnä itselleni - siitä ettei mun lapset mahdu normeihin. Yhden illan annan itselleni luvan olla kateellinen. Yhden illan saan olla p...

Siivotessa ja järjestellessä ehtii miettimään kaikenlaista. M:n vaatehuoneessa pakkailin pois niitä liki käyttämättömiä talviulkoiluromppeita ja muistin miten paikallinen suomalainen äiti just hehkutti et – ”enää ei tartte tumppuja puistossa, ainakaan iltapäivisin.” Mehän nyt ei muutenkaan harrasteta päivittäistä ulkoilua, mutta mietin et pojilla tais olla ekaa kertaa tumput käsissä viime viikolla. Samalla myös viimeistä kertaa, siis tän talven osalta. M:lle oon muutamaan kertaan laittanut aamulla sormikkaat takin taskuun, mutta ei se oo tainnut kertaakaan niitä sieltä kaivaa välitunnilla. Tuntuu hullunkuriselta että kahdella samassa paikassa asuvalla ihmisellä voi olla niin erilainen käsitys paikallisesta talvisäästä ja siis ennen kaikkea lasten vaatetuksen tarpeesta. Myönnän, mun lapset on vanhempia. Toistan, me ei ulkoilla muuten kuin sellaisella säällä et ulkona viitsii olla. Ajatukset siirtyy huomaamatta taas syöpään. Mä tiedän naisen, joka sairastuttuaan syöpään purki ahdis...

Mä katson kun mun tyttäreni nauraa. Se esittelee iPadiaan ystävien pojalle ja ne tekee yhdessä ja niillä on kivaa. M opettaa sitä toista, sillä toisella ei oo omaa iPadiä. Kohta ne kulkee käsikädessä ja ne on menossa naimisiin, kaksi prinsessaa – tyttö ja poika. K on kateudesta vihreänä, mustasukkainen, ja roikkuu siskossaan hokien et se haluu naimisiin M:n kanssa. Meitä aikuisia naurattaa. Mun sydän on lämmin. M leikkii. Ne on meillä monta tuntia. Syödään pannareita ja pekonia, juodaan mimosa ja mimosan kaveri ja lapset leikkii, leikkii, leikkii. O nukkuu välissä päikkärit. M jaksaa ja vasta kun joukkio lähtee meiltä loppuiltapäivästä M haluaa olla yksin. Se on edelleen hyväntuulinen, se ei edelleenkään kitise ja haraa vastaan. Mä tarvitsen päänsärkylääkkeen kuunneltuani viiden lapsen kiljuntaa monta tuntia, mä tarvitsen hetken omaa aikaa ja yksinäisyyttä. Kaikki on väsyneitä, K:lla ei mikään ole hyvin. Se tarvii vaan syliä, ruokaa ja unta, tai ehkä vaan syliä ja unta. bile...

Yläkerrassa pyörii Toy Story. Alakerran telkkarissa on menossa Princess and the Frog. Mulla on menossa tauko. M on ollut lomalla tiistaista, huomenna on vielä lomaa, ja tänään on se päivä kun joku on koko ajan kiinni lahkeessa, pudonnut jostakin, pudottanut jotakin, kaatunut jossakin tai kaatanut jotakin. Tuntuu etten muuta teekään kuin luuttua lattiaa, laita ruokaa, lohduta ja laastaroi. Ei varmaan enempää kuin minään muunakaan päivänä, mutta joskus pitäis vaan saada tauko. Koirakin oksentaa ja empatiat on vähissä. Just sanoin sille et sellaiset koirat jotka oksentaa ei voi saada ruokaa koska en jaksa sitä oksennustakin pestä tosta matosta. Koiraparka. Salaa suunnittelen taas vapaapäivää tai lomaa tai... jos toi L ei olis niin mukava saattaisin karata ja jättää sen pärjäämään tän lauman kanssa. Se sanoo et sehän on töissä. Niinhän se on, mutta siellä töissä ne muut on aikuisia. Siellä töissä pääsee yksin vessaan ja töillä on alku ja loppu. Kun mä meen vessaan joku hakka...

Sunnutai-aamun ihanuutta. Tuoreleipä tuoksuu keittiössä, edessä kuppi kahvia. Kohta saa aamiaista ja sit olis tärskyt Jessen kanssa. Mä oon miettinyt siitä saakka kun edellisen kerran aiheesta kirjoitin. Hetken tuntui jopa siltä ettei se olekaan mua varten. Viime sunnuntaina en eds mennyt kirkkoon. Lähinnä siksi että saamani palute – ihan asiallinen sellainen – sai mut miettimään oonko tosiaan vaan kalastelemassa kermaa kakusta antamatta mitään itsestäni. Kyllä tää kristillisyys kuitenkin on mun juttuni. Silläkin uhalla, että se ei sovi normeihin tai siihen pakettiin jonkalaiseksi joku sen hahmottaa. Mä hahmotan tän näin ja se on tällaisena mua varten hyvä. En mä Jeesusta etsinyt mutta se löysi mut. Se että omassa ahdasmielisyydessäni karsastan tietynlaista kristillisyyttä jonka koen ahdasmieliseksi on aika maallinen ongelma samoin kuin se että joku pitää mua oman edun tavoittelijana. Loppupeleissähän nää kai ratkaistaan kai jossakin muualla kuin meidän tavallisten kuolevaist...

Mulla on naamiksessa tuttava – siis oikeesti ihminen joka hädin tuskin ylettää edes tähän tuttavakategoriaan – se on koira-aktivisti. Jokainen päivä se postaa kuvia kärsivistä koirista, kotia etsivistä koirista, lopetettavista koirista, rääkätyistä koirista. Maailma on julma. Ihminen on ihan käsittämättömän julma. Jokaisen kuvan kohdalla otan Koiran syliin ja rutistan sitä, rakastan vähän lisää ja olen onnellinen siitä että se on tässä lähellä. Haluaisin pelastaa kaikki ne muut koirat. En voi. Yritän olla katsomatta niitä kuvia. En osaa.  Mietin minkälainen ihminen jättää koiransa ystävälleen ja sanoo tulevansa hakemaan eikä koskaan tule? Minkälainen ihminen muutaa ja jättää koiran tyhjään asuntoon? Se ahdistaa mua. Yritän keskittyä siihen yhteen Koiraan josta saan pitää huolta ja jonka voin tehdä onnelliseksi. *** Kodin Kuvalehdessä oli kolumni onnellisuudesta tai oikeastaan onnellisuuden esteistä. Siitä kuinka ihmisellä on taipumus uskoa että kaikki muut on jotenkin onn...

Mulla meni noin puolisen tuntia ymmärtää, että mullahan on edessä suorastaan täydellinen aamu... L on flunssassa ja päätti jäädä kotiin, ja kun mä pääsin sen tosiasian ylitse et mulla oli kakskytminsaa aikaa saada vaatteet päälle ja itseni ja O ulos ovesta ja M:n päivän jutut valmiiksi mä ymmärsin et mulla on edessä myös kaksi kokonaista tuntia ilman yhtään lasta... odotushuone vaihtui kahvilaan ja jos nyt ei tyylikkääseen, niin ainakin nautinnolliseen aamiaiseen ihan omassa rauhassa... minä ja kahvi ja tietokone! Kun mä vähän vaille kymmenen meen hakemaan O:n Klinikalta mun tekis mieli karata kaksin sen kanssa  vielä moneksi tunniksi nauttimaan elämästä vain yhden lapsen kanssa... mennä kotiin vasta illalla tai huomenna tai joskus. Muistan silloin kun M syntyi, tai oikeastaan se aika ennen kuin pojat syntyi tai olin niin raskaana et elämä oli pelkkää kärsimystä... musta oli kummallista ettei joku halunnut olla oman lapsensa kanssa. Mä halusin olla M:n kanssa, se tarvitsi mua...