Tahdon Asiat

Perjantai Puhelin soi ja ruudulla vilkkuu tuntematon numero joka kuitenkin näyttää koulupiirin puhelinnumerolta. ”Hei, onko tämä Kentsun vanhempi?” – Joo, on. ”Tämä on Shelley Smith koulupiirin Covid-19 työryhmästä, tietojemme mukaan Kentsu on koulupäivän aikana ollut lähikontaktissa oppilaan kanssa joka on saanut positiivisen Covid-19 PCR-testin. Laitamme lisäohjeita pian sähköpostitse, mutta koska Kentsu on tietojemme mukaan saanut kaikki rokotteet, voi hän jatkaa koulunkäyntiä mikäli on oireeton. Onko sinulla kysymyksiä?” – No, ei oikeastaan. Kiitos ilmoituksesta. Hetkeä myöhemmin saan sähköpostin missä annetaan lisäohjeita ja käydään tilanne läpi niin rokotetun kuin rokottamattoman oppilaan tilanteesta. Laitan tekstarin pojan kaverin äidille, jannu kun on menossa sinne koulun jälkeen. Äiti vastaa että, tulkoon vaan. Olen ehtinyt jo muutamaan kertaan miettimään että soittaako ne oikeasti jokaisen altistumisen jälkeen, itse olen perjantaihin saakka saanut vain sähköposteja joissa s...

  Lasten kummitäti laittoi tekstarin: ”Mun mielestä tää loma olis voinut jatkua ainakin viikon vielä. En ole valmis palaamaan vanhemmaksi maanantaina. Entä sä?” Vastaan: ”Ihan hyvä saada joku kuri ja järjestys tähänkin taloon, mutta voi kun joku muu huolehtis sen toteutumisesta...”   Jossakin vaiheessa marraskuulla tajusin olevani uupunut. En sillä tavalla kliinisesti, vaan ihan vain väsynyt, loputtoman väsynyt. Olin väsynyt nalkuttamaan lapsille, kyllästynyt siihen että mulla oli joka päivä neljä tyyppiä joille piti laittaa ruokaa kun itse olisin ollut ihan tyytyväinen pariin voileipään ja lasilliseen viiniä. Pyykkivuori kasvoi kasvamistaan ja minä haaveilin vain rauhasta olohuoneen sohvalla. Olin stressaantunut ja kiukkuinen kuin aamukohmeinen herhiläinen, tai lomantarpeessa oleva äiti. Sanoin Freddellekin että voisin ottaa muutaman päivän koiran kanssa jossakin korvessa - ihan yksin. Sellaista vaihtoehtoa ei vain ollut saatavilla. Sen sijaan yritin hipsiä ulos talosta a...

  Sunnuntaiaamiainen. Eilen en kertakaikkiaan jaksanut kirjoittaa sillä työntäyteinen viikonloppu yhdistettynä siihen vaalituloksen mukanaan tuomaan helpotuksentunteeseen imi viimeisetkin mehut, ja lastenkin kanssa halusin viettää aikaa huolimatta siitä että kaikista mieluiten olisin vetäytynyt sohvalle katsomaan telkkaria - ihan yksin. En siis kirjoittanut ja olen kiitollinen itselleni siitä ettei ole pakko.   Maanantaina heräsin ja aloitin viikon kuten aina, avaamalla kalenterin aamuviideltä - hullu kun olen ja vähän univaikeuksinen ja ahdistunutkin. Kauhukseni huomasin että mulla on useamman tunnin koulutus buukattuna aamulle, sellainen pakollinen koulutus joka on tehtävä kahden vuoden välein eikä sitä sopinut siirtää kun se oli jo maksettukin. Ei huvittanut eikä olis jaksanut. Aikana ennen Covid-19 näissä oli pakko olla paikalla ihan fyysisesti.    Onneksi kuitenkin riitti että hyppäsi suihkuun, kampasin tukan ja veti päälleen saman pyjaman kuin missä oli...

On lauantai iltapäivä, lapset jäi kotiin ja me istutaan pienpanimon ikkunapöydässä siemaillen olutta. Fredde mesettää sisaruksilleen, mä tekstaan ystävän kanssa ja etsin lapselle psykologia. Nostan katseen puhelimen ruudulta ja sanon sille että mulla on huono omatunto, se kysyy että miksi. Sanon että pienin on aina jäänyt vähän jalkoihin, viimeiseksi ja huomiotta koska se on se joka pitää itsestään vähiten meteliä. On vaikeaa olla antamatta huomiota lapselle joka puhuu taukoamatta ja toistaa saman kysymyksen tarvittaessa satoja kertoja. On mahdotonta olla huomioimatta sitä joka huutaa niin että naapuritkin tietää, sitä joka aikanaan piirsi mustalla tussilla valkoiseen nahkasohvaan, rakensi kylpyammeeseen vedestä ja kylpypyyhkeistä akvaarion tai laski pahvilaatikossa alas portaita. On vaikea olla huomioimatta lasta joka peloissaan löytää tiensä meidän sänkyyn yö toisensa jälkeen. Se kolmas, se pienin jää vähemmälle koska sen tarpeet on hiljaisempia. Sen tarpeet ei ole äänekkäi...

Muistatteko vielä sen vitsin niistä pesisjoukkueista? Joku kai luuli joskus että ne oli oikeestikin olemassa mutta Lopen Uupuneet ja Vetelin Kuivat ovat ihan puhtaasti urbaanilegendaa. Otsikoksi ne kuitenkin sopii, koska ne lopenuupuneet ovat viimepäivinä löytyneet täältä meiltä. Onni on oma pahvilaatikko.  Lopenuupunut kolmen lapsen äiti jonka elämä on olevinaan tosi helppoa, ja jos nyt oikeesti lähtee vertailemaan niin onhan se melkoista ruusuilla tanssahtelua... meillä kuitenkin on kaksi aikuista, oma koti, taloudellisesti turvattu arki ja hyvä, turvallinen ympäristö kouluineen jotka ottavat kopin omassa päässään. En ole yksinhuoltaja sen enempää kuin se vanhempi joka jokainen ilta nukahtaa miettiessään mistä seuraavana päivänä taikoo – kirjaimellisesti – lapsilleen aamiaisen ja päivällisen. Olen se pieni kultapossukerholainen joka valittaa loppupeleissä merkityksettömistä asioista, kokee olevansa alakynnessä kun joutuu tarjoamaan kyydin lapselle kouluun ja sieltä ...

Onneksi on Martta ja onneksi on metsä. Nyt jos koskaan on tämä äiti loman tarpeessa. Viimeiset viikot on olleet melkoista haipakkaa ja kun siihen päälle heitetään vielä menneet seitsemän päivää alkaa tilanne olla aika kohdillaan. Olen ehtinyt muunmuassa useasti pohtimaan yön pimeinä tunteina miksi kukaan ylipäätään haluaa lapsia ja vielä vapaaehtoisesti. Vaikka eihän tämä lapsiin liity vaan järjestelmään. Amerikkalaisessa koulujärjestelmässä, ei kun meidän koulupiirissä ja vielä tarkemmin meidän lasten koulussa on ihan valtavasti hyvää. Lapsia ei lokeroida, heitä kuunnellaan, opetusta muokataan jokaisen lapsen tarpeisiin sopivaksi silloinkin kun luokassa on 29 oppilasta, pieneenkin kiusaamiseen puututaan rakentavasti ja järeästi,   ja kaikki mahtuu mukaan oli kysymys sitten kielipuolesta kiinalaislapsesta, autistista, sähköjäniksestä, huippuälykkäästä tulevaisuuden maailmanmullistajasta, tavallisesta taapertajasta tai siitä jolle koulunkäynti ei oikein iske. Retkeillä...

Aamuisin ollaan monesti sumussa ihan kirjaimellisesti.  Kello on jotakin kahden jälkeen aamuyöstä, en katso enää kelloa, enää ei tarvitse, eikä sillä ei ole edes mitään väliä sillä tiedän että peli on menetetty kun lastenhuoneesta kuuluu kolmannen kerran tunnin sisään: ”mammaaa...” Nousen ja kävelen käytävää lastenhuoneeseen. Jo mun askeleet hiljentää huutajan ja pian olen sängyn vieressä silittelemässä. Hetkessä se nukkuu taas, herätäkseen ennen kuin olen ehtinyt nukahtaa, tai ehkä hetkeä sen jälkeen kun olen vaipunut uneen. Seuraavalla kerralla luovutan. Vastoin kaikkia päätöksiä, sopimuksia ja suunnitelmia kävelen hakemaan lastenhuoneesta tyynyn ja peiton, nostan yläsängyn huutelijan lattialle ja kuiskaan että mennään. Olen onnekas ja se nukahtaa meidän, kahden turvallisen aikuisen väliin, mutta meidän aikuisten uni on nyt täynnä potkivaa ja pyörivää, hikistä poikaa. Huonona yönä ne se havahtuu edelleen monta kertaa tunnissa vain muistaakseen että se on jo turvassa. Aam...

partiolaiset tekee keksikauppaa lauantaina Mun kuvitelmissa kaikissa muissa perheissä – siis sellaisissa tavisperheissä - on ihan toisenlaista. Kun sellaisessa perheessä äiti aloittaa kolmen viikon kurssin elämä jatkuu jotakuinkin ennallaan, etenkin kun se varsinainen koulupäivä kuitenkin on suurinpiirtein samanmittainen kuin lasten koulupäivä, eikä kurssi tarkoita sitä että se toinen vanhempi olis vaikkapa kurssikeskuksessa toisella paikkakunnalla ne kolme viikkoa. Mun kuvitelmissa lapset ehkä osoittaa mieltään ja kiukutteleekin enemmän, mutta kaikenkaikkiaan elämä jatkuu. Saatan olla väärässä, mutta mun kuvitelmissa on näin. Perheessä jossa jokainen muutos aiheuttaa kuohuntaa on mun kolmen viikon kahdeksasta neljään kurssi valtava, jättimäinen, elämän mullistava muutos. Kun muutos on jos se että koulussa oppitunnit vaihtaa paikkaa, tai että puheterapia peruuntuu. Siihen ei auta yhtään se että lasketaan kalenterista että tää koskettaa tasan neljäätoista arkipäivää. Tai et...

Kun reilu kolmikymppinen toteaa olevansa aikuinen se kuulostaa mun korviin kummalliselta. Ei niin etteikö kolmekymppinen olis aikuinen - onhan se - mutta kun musta itsestäni tuntuu että mä olen hädin tuskin edennyt aikuisuuteen, saati että olisin jotenkin edes puolikypsä. Tällainen raakile vielä-kin. Maanantaina kuitenkin heräsin varhain, heiluttelin hetken varpaita, mietin että tänäänkin oli kai jotakin säätöä, ja lopulta muistin... Mullahan on syntymäpäivä. Lukemat mittarissa näyttää siltä että on epätodennäköistä elää toinen mokoma, tai ainakin todennäköisesti kaikille miellyttävämpää jos ei elä. Harvempi ysikymppinen kun kuitenkaan on enää elämänsä kunnossa – poikkeuksiakin toki on. Mulla oli pitkään sellainen harha, että aikuisena elämästä tulis jotenkin selkeää. Että jossakin vaiheessa musta tulis seesteinen ja että tietäisin automaattisesti mikä on hyvin ja oikein. Että tulis aika kun mun ei enää tarvitsis istua terapeutin sohvalla itkemässä sitä miten vaikeeta on...

Tämä tarina sai alkunsa muutama viikko takaperin. Se alkoi siitä lauantaista kun Kentsu alkoi valittamaan mahakipua ja kumpikin meistä ohitti asian lähinnä olankohautuksella: Ai mahaan sattuu? No, voi kun kurjaa... hyppääppä mulle muutama kerta! - Poika hyppää ja me todetaan ettei se kovin kipeä ole. Se ei oksenna. Se ei ripuloi. Sillä ei ole ummetusta, eikä pikatestin jälkeen myöskään umpparia. Valitus kuitenkin jatkuu. Stressiä? Ehkä sitä stressaa! ”Painaako sua joku kulta? Siksikö vatsaan sattuu?” – Ei. Muutaman päivän jälkeen, kun jannulla ei edelleenkään ole muita oireita kuin valitus, kalpeneva naama, tummat silmänaluset ja hiipuva ruokahalu päätän että pojalla on refluksia. Aloitan lääkityksen (antepsin, ranitidin), nostan sängynpään, teen pikaisen kotitutkimuksen, mittaan kuumeen ja vahvistan kotidiagnoosin. Vatsakipu rajautuu rintalastan alapuolelle. Vatsa toimii normaalisti ja on kipeämpi ruokailun jälkeen. Kentsun rakentamalla legoaluksella joulukylään E...