Tahdon Asiat

Joshua Lewis - Komo News Aina silloin tällöin täällä törmää keskusteluun kannabiksesta. Yleensä silloin puhutaan lukioajoista tai yliopistovuosien hurjista juhlista, ja jokainen kerta kun sanon etten ole koskaan polttanut ruohoa on vastaus aina sama; ”Oikeesti?!!!” – Joo, oikeesti. Meilläpäin kun juotiin pussikaljaa ja suovettä. Rivien välistä ymmärrän menettäneeni tärkeän kokemuksen ja riitin. Kasvoin porttiteorian aikana ja terveystiedon opettajan ja koulussa vierailleen poliisin pelottelemana uskon salaa edelleen että ensin ruohoa ja sit kovempaa kamaa. Uskon salaa, koska järki sanoo ettei se kai nyt ihan niin mene, ainakaan aina. Kokeilisinko jos joku tarjoais? Taidan olla niin hyvin peloteltu nössö että jättäisin väliin. Joshua Lewis - Komo News Kun amerikkalaisessa elokuvassa tai telkkarisarjassa pössytellään juhlissa nurkantakana, se on todellisuutta, paitsi ettei enää tartte pössytellä salaa, eikä nurkan takana. Paitsi jos on alaikäinen. Kannabiksen myynti ...

Mitä me sit tehtiin Jussina? Me istuttiin naapureitten kanssa nuotiolla ja paahdettiin vaahtokarkkeja. Me valvottiin myöhään ja nukuttiin pitkään. Me syötiin brunssia,  grillattiin pizzaa ja sisäfilepihvejä. Me katsottiin toista sataa Ferraria niitten kokoontuessa lauantaiaamuiseen kesätapaamiseen, käytiin M:n kanssa pedikyyrissä, ajettiin ratikalla, istuttiin terassilla katsomassa vartaassa pyörivää possua ja ihailtiin sataman jahteja. Meillä oli hyvä Juhannus.  mä heräsin ihan ekana Ferrari tapahtuma meidän pikkuostarilla O:n aamiainen; tonnikalasushia, vuohenmaitojogurttia ja donitsi miks täällä on sitruuna? M yrittää rentoutua South Lake Union Transportation aka S.L.U.T. jos et maksanut tullessa, maksa mennessä... tähän kiteytyy länsirannikon ihanuus Kaupungin toisella laidalla oli 27. vuotuinen keskikesän alastoparaati tuhansien kokoontuessa osallistumaan tai katsomaan. Osataan täälläkin ...

Niin, se sokeri. Siis se karvasokeri. Lupasin kertoa miten Parissan kanssa kävi, lähtikö karvat, päädyinkö karvanpoistajalle vai otiko höylän kouraan. Ihan alkuun sanon ettei säärikarvat sovi mulle. Ehkä se on ne kymmenet karvattomat vuodet, mä kun oon höylännyt uskollisesti kesät talvet. Se kun tuuli kepeästi liehuttaa pyöräillessä säärikarvoja ei tuntunut hyvältä, eikä tunne siitä että kaikki tuijottaa mun sääriä poistunut. Kukaan ei tuijottanut ja silti mennessäni hakemaan O:n koulusta shortseissa muistin sanoa jokaiselle vastaantulijalle että joo, ”waxing on vielä tekemättä” ettei kukaan vaan vahingossakaan kuvittele etten mä ole huomannut mun karvaisia sääriä. Kyllä olin ja halusin niistä eroon. Eka yritys viikko takaperin meni niin sanotusti reisille. Lämmitin – liikaa – levitin – liikaa – läiskäsin poistopaperin päälle ja repäisin. Paperiin jäi runsaasti sokeria, mutta ei yhtään karvaa. Fredde puuttui mun touhuun ja kertoi nähneesä telkkarissa miten se pitää tehd...

Mirka-Maaria  kirjoitti säärikarvoistaan, Niin kirjoitan mäkin. Miten joku onnistui yhdistämään Mirka-Maarian säärikarvat Jeesukseen, sitä en ymmärrä. Mulla on menossa karvankasvatusprojekti. Muuten ihan jees, mutta mä olen viimeiset kolmisenkymmentä vuotta ajellut sääri- ja kainalokarvani vähintään kolmasti viikossa. Säännöllisesti voi lukea jostakin miten monta päivää ja tuntia vuodessa nainen viettää suihkussa sheivaten.  Ekaa kertaa kymmeniin vuosiin mulla on karvaiset jalat. Mittaan karvat aina aamuisin, ehkä vähän iltapäivällä ja illallakin. Mittaa pitäis saada aikaiseksi noin 5mm, vielä on pari milliä matkaa. Miten ne kasvaakaan niin kovin hitaasti kun niitä ehdoin tahdoin kasvattelee. Tuntuu oudolta silittää säären sänkeä. Sillä alkaa olla jo sen verran mittaa ettei se tunnu enää kovalta ja karkealta, siitä on tulossa pehmeä ja taipuisa. Mun päälimmäinen ajatus on se että kaikki tuijottaa mun sääriä. Kainaloita ne ei tähän aikaan vuodesta näe, niitä ei siis k...

Ne on kaikki kouluissaan ja Koira natustaa tossa vieressä kalannahkaa. On ihanan hiljaista, niin hiljaista että kuulen seinäkellon tikityksen shiatsuhierojan hurinasta huolimatta. Olohuoneessa on takkatuli, pöydällä muutama Kivituikku luomassa tunnelmaa mun aamuhetkeen. Hymyilen itsekseni kun mietin Kummitäti K:n eilistä epätoivonhetkeä. En hymyile epätoivolle, hymyilen epätoivon syylle. Epätoivon aiheuttaja on maanantaina täyttänyt kahdeksan viikkoa ja tullut kotiin. Se pissaa ja kakkaa kaikkialle. Se puree ja ulisee yksin jäädessään, se on suloinen kuulemma vaan silloin kun se nukkuu, eikä se koskaan nuku ainakaan öisin. Lapsetkin sitä pelkää ja epätoivoinen Kummitäti miettii palauttavansa koko otuksen sinne mistä se tulikin. Yritin lohduttaa puhelimessa, ja samalla kuulostaa empaattiselta ja vakavalta – osaanottavalta – läpi nauruntyrskähdysten ja virneen. On niillä koiria ollut ennenkin, ei vaan koskaan kahdeksanviikkoista. Lupaan että se kasvaa nopeammin kuin ihmislapsi, sehä...