Tahdon Asiat

Jos toivoa saisin… toivoisin ainakin muutaman tunnin lisää vuorokauteen. Ainakin kaksi, tai ehkä neljä. Että ehtis kirjoittaa kaikki ne ajatukset jotka kulkevat jatkuvana virtana, että saisi ne sanottue ennen kuin ne häviävät seuraavien ajatusten alle. Tiivistän monta ajatusta yhteen... Charles The Clown Pojilla oli synttärit. Nelisenkymmentä lasta, joista kolmisenkymmentä tuntemattomia. Niitten tuntemattomien vanhemmat, ne jotka reippaasti esittäytyi olevansa sen ja sen äiti tai isä. Kun vielä tietäis kuka niistä kaikista on Isaac tai Zoey tai Bella tai Luke. Ja ne vanhemmat jotka oli helpottuneita siitä etten minäkään tuntenut kuin ne muutamat. Muistin taas sen Hesarin jutun , sen siitä Laura Tarkasta, siitä naisjohtajasta jolla oli aikaa vain työlleen. Katsoin Mollya. Molly on naisjohtaja. Molly on GM maailman suurimmassa softafirmassa, ehkä sellaiset kolme Laura Tarkkaa. Sillä oli silti aikaa olla poikansa kanssa mun lasten synttäreillä lauantaina, ja maananta...

Huomenna me juhlitaan kaksikon synttäreitä karnivaalihengessä. Autotalli on täynnä pussia ja kassia ja nyssykkää; ilmapalloja, karkkia, pinjata. On saippuakuplakone ja leikkejä puistoon. Meidän kaksikko. Ne on rakkaita, ne on täydellisiä. Mä katson niitä ja kuin varkain ajatukset karkaa siihen pieneen poikaan joka ei koskaan tullutkaan. Tai lähti jo ennen kuin tulikaan. Siihen jonka muisto on muitten mielistä karannut jo kauan sitten. Siihen joka kuitenkin elää osana meidän perhettä, osana lasten puheita. Joskus sinusta ei puhuta kuukausiin. Sitten pulpahdat taas lasten juttuihin ja me kerrataan taas kuinka lähdit ennen kuin me ehdittiin sinuun edes tutustua. Miltä olisit näyttänyt? Olisitko ollut ihan omanlaisesi? Ehkä enemmän siskosi kaltainen? Mun mielikuvien lapsi on sellainen sinisilmäinen ja pellavapäinen. Hiukset kihartuu vähäsen, olet ehkä kolme ja puhallat saippuakuplia – siis siinä mun mielikuvassa. Toisessa kohdassa sulla on oljenväriset hiukset ja olet nuori ai...

On äitienpäivän aamu. Mä makaan sängyssä suljetun oven takana ja teeskentelen nukkuvaa. Oven toisella puolella Roistopoika vaatii päästä sisään. Ensin se tuuppii suljettua ovea tötteröllään ja lopulta kuulen miten se päättää kaivaa tiensä oven lävitse. Nousen ja käyn avaamassa sille oven. Palaan sänkyyn odottamaan. Muistan taas kaikki ne vuodet kun olisin halunnut olla äiti. Muistan taas hetken ja samalla ajattelen kaikkia niitä naisia jotka kuukausi, viikko ja vuosi toisensa jölkeen joutuvat pettymään, nielemään kyyneleensä ja yrittämään taas uudestaan. Ajattelen taas hetken kaikkia niitä naisia, jotka elävät verikokeesta, ultrasta ja pistoksesta toiseen, niitä jotka hiljaa toivovat ja samalla pelkäävät ettei unelmasta, siitä suurimmasta tule koskaan totta. Omistan ajatuksen niille jotka joutuvat lopulta luopumaan haavestaan ja rakentamaan elämänsä ilman. eilen ne leikki pihalla uikkareissaan Kun meillä vihdoinkin oli lapsi. M oli 13 kuukauden ikäinen kun me oltiin Suom...

Mä aina säännöllisesti jään pohtimaan onko mahdollista rakastaa lapsiaan liikaa. En nyt tarkoita sitä et pitäis jotenkin yrittää olla rakastamatta, mutta mitä jos mä teenkin niille jonkun hirvittävän karhunpalveluksen kun en kokoajan nalkuta ja potki persauksille ja anna niitten vaan unohtaa läjksyjä ja koulutarvikkeita ja itseään. M nimittäin ihan kevyesti hukkais itsensäkin jos en vahtis ja pitäis huolta ettei niin pääse käymään. Mietin että tukehtuuko ne mun rakkauteen ja jonakin päivänä mä oon sellainen vanha kääkkä joka ei osaa päästää irti? Ehkä se johtuu siitä että mä halusin niitä niin... Että mä halusin ne jo kauan ennen kuin ne oli olemassa. Että mä halusin ja kaipasin, niin paljon ja kipeästi että nyt kun mulla viimeinkin on ne, mä haluan ne silloinkin kun en oikeastaan halua. Silloinkin kun ne on ihan kamalia ja mä vielä kamalampi. Johtuuko se siitä että olen menettänyt yhden? Johtuuko se siitä? Ai miten niin? Jannujen kummitäti ei voinut mitenkään käsittä...

Ekaa kertaa en sytytä kynttilää. Enää ei tarvitse. Muistan kyllä, muistan niin kipeästi etten halua ajatuksissani palata siihen päivään. Muistan niin että henki edelleen salpautuu jos annan itseni muistaa jokaisen kohdan. Annan silmäkulman kostua hetkeksi... en varsinaisesti sure enää, en sure, mutta muistan kyllä. Muistan sen päivän viisi vuotta sitten, ja ne sitä edeltäneet päivät, maanantai-iltapäivästä lauantaihin. Muisto on enemmän kuin ajatus tai kimppu ajatuksia, se on fyysinen olotila. Tämän muiston tunnen kaikkialla kehossani. Kaikesta kivusta, tuskasta ja suuresta surusta kasvoi jotakin elämää suurempaa, tai oikeastaan elämän kokoista – kahden elämän. Kaunista, täydellistä ja ihanaa... Ilman sitä kesäkuista viikkoa meillä ei olis Batmaniä, meillä ei olis O:ta, mulla ei olis sitä ryhmää naisia, jotka on kantaneet ja kasvaneet mukana nämä viisi vuotta. Viidessä vuodessa meille kaikille on kertynyt lapsia... kaikille enemmän kuin yksi. Näihin vuosiin on mahtunut paljon... i...

06:50 mua väsyttää. Päällimmäinen tunne on että mua väsytttää. Oon tullut kotiin hippasen ennen puoltayötä – töistä – ja maanantaiaamu tulee aivan liian pian. M herää liian aikaisin ja mä tiedän jo ennen aamuseitsemää että päivästä tulee pitkä. Ne haluaa kaikki jotakin samaan aikaan; muroja, banaania, maitoa eiku kaakaota, lisää leipää, eiku toista leipää... ja mä muistutan niitä taas kerran että niitä on kolme ja mua vaan yksi. O kaataa maitolasin ja vaikken mä sano sanaakaan se pillahtaa itkuun nähdessään mun ilmeen jota niin kovasti yritän hallita. Koira yrittää varastaa leivän K:n kädestä ja lapset seuraa hiljaisuuden vallitessa kun mä haarukka ojossa ajan pahuksen piskin yläkertaan. Aamu on kaukana siitä mun seesteisestä kuvitelmasta, siitä missä lapset juttelee mun kanssa ja mä hymyillen tarjoilen aamiaisen. Eilen oli äitienpäivä. Ne oli näyttäneet musta tehdyn videohaastattelun kirkossa ja puhelimeen sateli viestejä iltapäivän, musta tuli hetkeksi melkein julkkis. Eilen oli...

Ystävän lapsi nukkui pois varhain tänä aamuna. Pieni poika, synnyttyään aivan liian aikaisin raskausviikolla 18+2 – odotettu neljäs lapsi. Aika parantaa ne sanoo... parantaahan se, mutta arpi siitä jää. Sellainen joka on usein pitkään vereslihalla ja paranee huonosti. Sehän oli vaan myöhäinen keskenmeno ne sanoo... rakas ja odotettu silti. Lapsen mukana kuoli ajatukset ja unelmat tulevaisuudesta. Teillähän on jo kolme ne sanoo... se vaan ei poista surua menetetystä lapsesta, haaveista ja toiveista. Laitan viestin, C tietää meidän tarinan, se tietää että meilläkin on neljäs lapsi – T. Lupaan kuunnella sitten kun on sen aika. Lupaan että aika helpottaa surua, tekee siitä kevyemmin mukana kannettavaa. Surun syvyyksissä maailma on musta ja valoa mahdotonta nähdä, vuosien saatossa ei ehkä edelleenkään ymmärrä miksi mutta näkee kuitenkin syyt ja seuraukset, oman kasvun ja sen että myös surusta kasvoi voimavara ja jotain hyvääkin. Tänään ajattelen sinua C, tänään ajatukseni kulkevat...

Mulla on tarve kirjoittaa taas jotain järkevää ja nasevaa ja kantaaottavaa. Mielessä on kuitenkin vaan lähinnä toi merirosvohattujen taittelu, mansikka kakku ja se et pitäis leikata pahvista 24 miekkaa. Neljä yötä bileisiin ja homma levällään kuin jokisen eväät. Toukokuu vaihtuu pian kesäkuuhun ja sen myötä lähestyy vääjäämättä kolme asiaa. Se että noi jannut täyttää kolme. Ne täyttää kolme kesäkuun kolmantena, vikana meidän Spring Gemini 2010 ryhmästä. Hännänhuiput. Toisena tässä vääjäämättömien tosiasioitten listassa on T:n kuoleman vuosipäivä. Meidän T syntyi ja kuoli kesäkuun kuudentena 2009. Viimeisenä on se näistä kolmesta asiasta vanhin, meidän hääpäivä. Kesäkuun seitsemäntenä päivänä L ja mä ollaan oltu naimisissa 16 vuotta, se on pitkä aika. Monta hyvää vuotta, monta vaikeaa vuotta. Tässä me kuitenkin vielä ollaan. Paljon rehellisempinä kuin silloin. Kauan sitten. Jostakin syystä suru on niistä kolmesta mielessä päälimmäisenä. Se ei enää ole niin jyrkkää, kokona...

Meillä on rauhaisaa. Pojat katsoo Dumboa ja mä nautiskelen aamukahvista ja blogeista... Huomenna on lapsettomien lauantai. Sunnuntaina äitienpäivä. Useampikin blogi kirjoittaa jommasta kummasta tai molemmista aiheista. Naamakirja on täynnä äitienpäivää, ei lapsettomuutta ja sen tuskaa. Mä käyn kurkkaamassa mitä pohdin vuosi sitten äitienpäivän alla, luen tekstin ja koen kehittyneeni kirjoittajana. Mietin mä ihan kumpaa vaan, mä en voi mitään sille että itken. Kuin väkisin kyyneleet nousee silmiin ja valuu pitkin poskia. Ei sellaista kevyttä, pientä liikutusta vaan jotain syvältä kumpuavaa, suurta ja arvaamatonta, yhtäaikaa ihan kamalan onnellista ja samalla jotakin suunnattoman kipeää. Illalla katsoin videon äitiydestä pienen pojan silmin ja purskahdin ihan oikeeseen syvältä kumpuavaan itkuun, sellaiseen puolilohduttomaan nyyhkytykseen... L katsoi mua huolestuneen kummastuneena, lupasin ettei mulla oo mitään hätää. Katsoin saman pätkän uudestaan nyt aamulla ja reagoin samall...

Eilen illalla kun makasin sängyssä unta odotellen ja M:n yskää kuunnellen muistin toivoneeni harmaata arkea ja tylsempää elämää. Luulin että se toive oli uudelle vuodelle 2012, mutta se olikin jo vuosi sitä ennen, 2011. *** Vuosi 2010 ei ollut helppo, onnellinen kyllä mutta samalla myös täynnä monenlaisia tunteita. Meillä viime vuosi alkoi hirvittävällä huolella meidän K:n terveydestä ja sitä aikaa jonka makasin sängyssä peläten keskenmenoa ja odottaen niitä punktion tuloksia peläten että pahimmassa tapauksessa menetämme molemmat pojat en tule unohtamaan koskaan. Riemu hyvistä uutisista oli suunnaton ja taidettiin molemmat purskahtaa itkuun lääkärin puhelun jälkeen. Hyvien uutisten jälkeen se viikkojen ja päivien laskeminen; 24 että ovat elinkelpoisia, 28 jolloin kaikkein pahin vaara on takana, 32 jo parempi aika, 34+ jolloin vihdoin oltiin turvassa oli myös jotain sellaista ettei hetkeäkään kaduta etten sitä enää koskaan joudu uudestaan elämään. Viikolla 34+ jouduin ...

Niinhän siinä sit kävi että se kuumeinen pieni tyttö myös heräsi kuumeisena ja aattoaamu alkoi lääkärissä. Tähän ei taas voi muuta sanoa kuin että kyllä pukki eiku äiti tietää... ehkä mä voisin ryhtyä valelääkäriks. Laryngiitti ja poskiontelotulehdus. Nyt odotellaan puhelua apteekista et päästään hakemaan tropit potilaalle. Mun entisessä joulunatsielämässä tää olis ollut maailmanloppu – ei jouluna sairasteta vaan juhlitaan sääntöjen ja aikataulun mukaisesti. Samoin kuin se et suklaata syötiin jo aamiaisella, ennen kuin Suomen Turku julisti joulurauhan Youtubessa (vm 2011, mutta kyllä se vähän kuluneempikin joulurauha meille kelpaa). Maailmanloppu olis myös ollut se, että L lähti poikien kanssa puistoon tai et mä istun tässä koneella tai et me ei syöty riisipuuroa tai... tää joulurentoilu on vaan oikeesti aika mukavaa. Joulurauhan julistusta kuunteli niin elävät kuin kuolleetkin

Jos asiat olis menneet toisin, olis meillä tänä viikonloppuna vietetty T:n 3-vuotis synttäreitä... mä luulin ettei se enää tuntuis missään – yks typerä laskettu aika ja silti se aina näihin aikoihin hiipii mieleen... Se oli lääkärin lomakkeen kysymyksissä: Montako raskautta? 3 Montako elävää lasta? 3 – paperilla niin kaunista ja sopusuhtaista... kolme raskautta ja kolme lasta, ideaalia. Mihin mä sen kuolleen laitan? Miksi siinä kaavakkeessa ei kysytä niistä kuolleista? Ei kohtaa kertoa. Ja opekokouksen joululaulukeskustelussa... Joo, on se Varpunen Jouluaamuna ihana, mutta meidän perheessä sillä on oma erityinen sanomansa... ”En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta, olen pieni veljesi, tulin taivahasta. Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen, pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.” Mä en halua puhua Varpusesta Jouluaamuna... meidän joulun poika, pieni T. Kuunnellaan mieluummin vaikka tätä...