Tahdon Asiat

  Luen uutisia Suomesta, rajoitustoimenpiteitä kiristetään, väläytellään sitä kuuluisaa maskipakkoa ja koulujakin siirretään etäopetukseen tietyillä alueilla. Mua hymyilyttää vähäsen, silleen sisäänpäin, samalla kun kohottelen ehkä pikkasen kulmakarvoja. Vähän perspektiiviä ***kele. En ota kantaa siihen missä on toimittu oikein tai väärin, sitä ei kai tiedä kukaan ennen kuin joskus vuosien päästä kun katsotaan taaksepäin ja nähdään mitä pandemia on jättänyt jälkeensä, sillä jälkensä se jättää - meihin kaikkiin.   Oman koulupiirin koulut suljettiin maaliskuussa 2020 ja siitä eteenpäin lapset ovat olleet etäopetuksessa. Maanantaina on taas maaliskuu ja etäopetusta on jatkunut vuoden verran. Alakouluja ollaan vähitellen avaamassa ja nuorimmat lapset ovat voineet olla lähiopetuksessa nyt reilun viikon, neljänä aamupäivänä viikossa ja muuten etäopetuksessa. Meillä sai valita ja alle puolet lapsista palasi kouluun. Syitä tälle valinnalle oli monia, eikä vähiten se että monille p...

  Joulukortissa toivotetaan tapahtumarikasta uutta vuotta. En voi olla irvistämättä toivotukselle vaikka se tarkoittaa hyvää. Ei kiitos. Meillä ei toivota tapahtumarikasta vuotta 2021, me halutaan tavallista ja tylsää. Sellainen siis kiitos, tavallinen ja tylsä vuosi, yksi sellainen.   Näin aamusta ystävän somepostauksen jossa kehoitettiin lähestyvään tulevaa vuotta suurella varovaisuudella, samalla tapaa kuin lapset viedään sisään lahjatavarakauppaan, niin että ovella muistutetaan että katsotan silmillä, ei käsillä - älä koske, älä koske mihinkään! Tulevaa vuotta on syytä lähestyä poikkeuksellisella varovaisuudella kunnioittaen sitä tosiasiaa että noin pääsääntöisesti 2020 ei ollut kenenkään suosikki. Juristiystäväni vaatii saada kaikki pienet präntit eteensä ennen kuin vuotta vaihdetaan. Oli tässä vuodessa toki hyvätkin puolensa kuten jokaisella pilvellä aina on se oma hopeareunuksensa, mutta onhan se myönnettävä ettei tämä nyt ihan kärkikastiin pääse siellä helpoimpien ...

  Tämä saattaa, etenkin Suomesta katsottuna, tuntua kummalliselta mutta tänään kirjoitan kiitollisuudesta videokonferensseihin.   Oma ihan eka videokonferenssi taisi olla maaliskuun alkupuolella. Ne oli aina Zoomissa ja kaikki tuntui tosi oudolta. Joo, joo, maailma on täynnä ihmisiä jotka ovat tehneet tätä päivittäin jo vuosia, mutta mulle zoompalaveri oli jotakin uutta ja aika jännääkin. Milloin ei päässyt mukaan tai tipahti kyydistä tai unohti laittaa itsensä äänettömälle - no, sitä nyt tapahtuu edelleen, tosin nykyään harvemmin neulontaohjeita kaikille haluttomille, vaan esimerkiksi maanantaina se kaikkia naurattanut hetki kun lapsi ilmoitti tarvitsevansa vessapaperia ja vessan olevan tukossa ja kakkaa kaikkialla. Näistä videopalaverimokista on riittänyt niin meemejä kuin muunkinlaista viihdettä ihan maailmanlaajuisesti. Törmäsinpä joulukorttiinkin jossa joulupukkia muistutettiin pukemaan päälleen muutakin kuin yläosa lahjojenjakokierrokselle. Tämän ryöstin täältä ...

  Viikonloppuna viinitilalla mun työparin kanssa palaveeraamassa. Alakerrasta kuuluu algebranopettajan monotoninen ääni open vastatessa oppilaitten kysymyksiin. Ne käy yhdessä läpi viimeviikon koetta - luulisin. Tättis parkkeerasi itsensä loppuviikosta olkkarin sohvalle eikä ole siitä hievahtanut juuri muualle kuin vessaan ja lääkäriin. Portaat sattuu, istuminen sattuu, kävely sattuu, kaikki sattuu. Niinpä lapsi makaa sohvalla ja hautoo tanssissa satutettua lonkkaa vuoroin kuumalla ja kylmällä. Raksalla asiakkaitten kanssa.    Mä vastailen Fredden kanssa asiakkaitten viesteihin ja suunnittelen loppuviikkoa silmälääkäreineen, puheterapioineen ja ortopedeineen. Onneksi meitä on kaksi hoitamassa työasioita, mun kalenterissa kun on tällä hetkellä taas uuvuttavan paljon lasten lääkäriaikoja ja terapioita, onneksi useimmat hoituvat videopuheluin. Valtaosa asiakkaista tavataan tällä hetkellä viikonloppuisin. Selaan tontteja ja viestejä rakennuttajien edustajilta. Luen kuntot...

Poikien huoneesta kantautuu leikin riemukas ääni ja jotenkin kummasti kaikki kolme on olleet sulassa sovussa siellä suljetun oven takana jo pidemmän aikaa. Hymyilen niitten systeemeille. Pelaamisen saa aloittaa vasta iltapäivällä. Ne odottavat. Ne vie koiran kävelylle ja sitten ne taas odottaa. On kuuma. Ei sellainen ihana houkutteleva kesälämpö joka kutsuu ulos aurinkoon, vaan ovelta vasten kasvoja painavana lehahtava kostea kuumuus jota ilmastointi yrittää pitää ikkunoiden toisella puolen. Onneksi on se ilmastointi, monella ei ole. Kello kaksitoista odotus loppuu ja alakerrasta alkaa kuulua pelin ääni. Ne pelaa Red Dead Redemption II:sta, ne pelaa Apex Legendsiä, ne pelaa Grand Theft Auto V:sta. Yritän ohittaa ajatuksen pelien ikäsuosituksista. Minä tiedän että ne on vasta kymmenen. Tiedän että ne on aikuisten pelejä joita poikien kaveritkin pelaa. Mitäköhän niitten terapeutitkin miettii? Ei varmaan mitään, mutta nolostelen silti. En ymmärrä mitään tietokonepeleistä ja olen aina ol...

Jokainen päivä, kellon lähestyessä seitsemää ja meidän linnoittautuessa yhdessä olohuoneen sohvalle, totean ääneen että me ollaan selvitty taas yhdestä päivästä ja aika kun näistä viikoista ja kuukausista tulee muistoja on taas hetken lähempänä. Ensimmäisten viikkojen kipuilun jälkeen elämä on löytänyt uuden uomansa, sen jonkinlaisen normaalinsa poikkeuksellisissa olosuhteissa. Rapsutuksia.  Muistan jotenkin poikkeuksellisen elävästi omat ajatukseni meidän vanhempainyhdistyksen hallituksen ensimmäisen videopalaverin aikana maaliskuun 6. Rehtori puhui siitä miksi koulupiiri ei vielä ollut tehnyt päätöstä koulujen sulkemisesta ja arveli samaan hengenvetoon että viikon päästä tuskin enää käydään koulua. Rehtori oli oikeassa. Ilmoitus koulujen sulkemisesta kolmen piirikunnan alueella tuli seuraavan viikon puolivälissä, muutamaa päivää sen jälkeen kun omat lapset olivat jo jääneet kotiin. Vanhempina meistä tuntui hullunkuriselta lähettää lapsia kouluun tilanteessa jo...

Kotitekoinen ja pian kai pakollinen.  Olen lopettanut koronauutisten lukemisen, tai siis silmäilen uutisotsikot, mutta en jaksa enää istua tuntitolkulla ruudun ääressä odottamassa uusinta uutista. En ole päiviin käynyt katsomassa tartuntalukemia tai kuolleitten määrää, tartuntalukemat ovat murto-osa totuudesta ja kuolleet taas... no, ovat kuolleita. Jonkun isiä, äitejä, siskoja, veljiä ja lapsia. Paikalliset viranomaiset väläyttelevät maskipakkoa medioissa joten olen ryhtynyt ompelemaan meidän perheelle maskeja. Jos oikein innostun, lahjoitan niitä muillekin, mutta tähän hätään työn alla on kaksi kaikille. En ole mikään ompelijatar ja yhden tekemiseen menee tovi, onneksi on ompelukone ja jonkinlainen alkeellinen ompelutaito. Niitä oikeita maskeja ei ole saanut enää viikkoihin yhtään mistään ja paikallinen sairaalakin käyttää uimalaseja ja värikuulasotaan tarkoitettuja varusteita. Meillä on asiat silti hyvin moneen muuhun osavaltioon verrattuna, sairaaloissa on edellee...

Rakas päiväkirja, elämästä on tullut aika kummallista ja tuntuu uskomattomalta että siitä iltapäivästä kun seistiin Tättiksen kanssa lastensairaalan parkkiksella ja selitin että vastapäisessä talossa on Yhdysvaltain ensimmäinen koronapotilas on jo 41 päivää. Maailma on muuttunut paljon sen jälkeen, maanantaina, kuvernöörin tiedotustilaisuudessa minulta vietiin käytännössä elinkeino ja meidän perheestä tulee toistaiseksi taas yhden aikuisen toimeentulon varassa elävä. Eihän ne suoraan sano ettei töitä saa tehdä, mutta asuntoja ei voi näyttää ja asiakkaitakin saa tavata vain puhelimitse ja virtuaalisesti. Aktiivinen markkinointi tuntuu tällä hetkellä kornilta ja omassa ajattelussa   osoittaisi lähinnä räikeää tilannetajun puutetta. Laatuaikaa lapsen kanssa... Tilanteet muuttuvat niin nopeasti että se mikä pari viikkoa sitten tuntui hyvältä vaikuttaa tänään jo täysin naivilta, suorastaan utopistiselta. Mitä ihmettä oikein ajateltiin kun kierrettiin asiakkaiden kanssa kok...

Kotikoulua. Aamuhämärissä kirjoitan sähköpostin lapsen karatekouluun, viestissä kerron sen minkä moni muukin, että karatet jää nyt väliin mutta jatkakaa laskutusta. Tanssistudio sulki itse ovensa, mutta sinne laitoin saman viestin, jatkan silti tanssituntien maksamista, katsotaan sitten myöhemmin mitä tehdään vai tehdäänkö yhtään mitään. Näin tekevät kaikki joilla on siihen mahdollisuus, tukeakseen alueen pienyrittäjiä joiden elinkeino on tällä hetkellä veitsenterällä. Virus tulvii sisään ovista ja ikkunoista, eikä kenellekään liene enää mikään ihmetyksen aihe että on kansallinen hätätila, koulut kiinni ja vessapaperi loppu. Niin on kaikkialla. Kirjoitan siis mieluummin siitä miltä se näyttää meidän perspektiivistä, yhteisöllisyydestä joka nousee ja nosta päätään tilanteessa joka on kaikille outo, vieras ja pelottavakin. Älä koske kasvoihin! Kun kuvernööri ilmoitti torstaina että 600.000 koululaista jää kotiin huhtikuun loppuun, meni tunti ja joku oli perustan...

Hiljainen on kylätie perjantaina iltapäivällä. Viikossa on tapahtunut paljon ja meidän elämä muistuttaa tietyin tavoin enemmän tieteiselokuvaa kuin sitä mikä se oli vielä reilu viikko sitten. Vessapaperista käydään sotaa edelleen, enkä vieläkään ymmärrä miksi. Käsidesiä meillä täällä saa ostaa korkeintaan mustasta pörssistä ja olin ihan hillittömän tyytyväinen itseeni kun onnistuin nappaamaan viimeisen pakkauksen desinfiointipyyhkeitä kaupassa. Maskeja ei toki näy edelleenkään mutta ihmiset välttävät koskemasta toisiinsa eikä kukaan enää kättele, näistä jalka-kyynärpää-sormi tervehdyksistä on tullut päivän vitsi joka ei olekaan vitsi. Mutta mitä meillä täällä sitten tapahtui sen jälkeen ensimmäinen tapaus menehtyi tasan viikko sitten? Mitä muuta kuin että meidän rakkaan persidentin (sarkasmia huom) neuvonantaja on kehoittanut välttämään matkustamista Seattlen alueelle ja presidentti itse haukkui meidän kuvernöörin käärmeeksi. Ai miksi? No koska kuvernööri kehtasi arvo...