Tahdon Asiat

Mä oon niin uupunut että kaikkia lihaksia särkee. Mun ei oikeesti tee mieli tehdä yhtään mitään... mieluiten oisin viettänyt päiväni yöpaidassa – sängyssä – yksin ja hiljaisuudessa. Todellisuus on toisenlainen... lähetän K:n kouluun, ajan O:n omaansa. Vien Koiran eläinlääkäriin M:n kanssa ja ajan kaupan kautta kotiin. Lähetän M:n kouluun, otan K:n vastaan ja lähden K:n kanssa hakemaan O:n kotiin. Taideope tulee kahville ja hetkeksi unohdan olevani tappavan väsynyt. Väsymys hyökkää taas aaltona ylitse Taideopen lähdettyä ja nukahdan hetkeksi O:n sänkyyn. Herään puhelimeen... M:n koulun sihteeri soittaa kysyäkseen että ihan oikeestiko M on tulossa koulukyydillä kotiin, kun yleensä torstaisin mä olen hakenut... oon jo jonkin aikaa miettinyt et lukeeko M:n opettaja sähköpostejaan ja nyt tiedän että ei lue, tai jos lukee niin ei rekisteröi sisältöä... Erityisopelta tulee viesti palaveriajasta, hyväksyn. Laitan päivälliseksi lasagnen... raastan kastikkeeseen punajuurta, porkkanaa, kurpitsaa...

Keski-ikäinen mies eturauhasleikkauksen jälkeen, muutama vanhempi herrasmies – molemmat sotilaita, kummallakin kolostomia, keski-ikäinen hiljainen nainen, tuore äiti vauvansa kanssa, sekava vanhempi nainen joka huutaa sängyssään apua ja tarttuu käteeni kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen. Nuori mies auto-onnettomuuden jäljiltä – kallonmurtuma, murtunut jalka ja solisluu. Vanki kahlittuna kettingillä sänkyynsä, kahden vartijan tarkkailemana. Koditon mies – skitsofreenikko eristyshuoneessa antibioottiresistentin bakteeritartunnan takia  – joka silminnähden nauttii sairaalan ylellisyyksistä. Ja sitten se nainen, omaan lihavuuteensa rapistuva nainen, ihopoimuineen joita nostamaan tarvitaan kaksi kättä. Kohtaamisia, sairaalassa. Näitten ihmisten silmissä olen sairaanhoitaja, en opiskelija, en avustaja... mun tehtäväni hoitaa, auttaa ja lohduttaakin. Kohdata, paitsi nämä ihmiset, myös itseni. Oppia uutta – itsestäni. Koditon mies on iloinen heppu. Huomaan sen lapsenkaltaisen ilon t...

Ei niin että ketään nyt varsinaisesti kiinnostais, siis edes mua itseäni mutta meillä on edelleen kaksi sairasta lasta, sairas Koira ja nyt lisäksi vielä yksi sairas mies. Viimeyönä meillä oli meidän sängyssä kaksi lasta ja yksi koira ja joskus neljän aikaan toinen lapsista ilmoitti siirtyvänsä omaan sänkyyn koska meillä on liian kuuma ja ihan liian ahdasta, sillä seurauksella että se minuuttia myöhemmin palasi takaisin kertoakseen että Koira oli pissannut sen sänkyyn. Vain puolisentoista tuntia aiemmin olin istunut vessan lattialla yhden sairastajan kanssa, tai siis sairastaja istui pöntöllä ja mä odottelin-lohdutin-tuin sairastajaa puolisen tuntia kylmässä vessassa, ja puolisentoista tuntia ennen sitä, olin istunut siellä vessan lattialla edellisen kerran. Näin meillä siis istuttiin yö kylmässä vessassa ja lakanoita vaihtaen, vain jotta saisimme herätä aamuun ennen kuutta... siellä kylmän vessan kylmällä lattialla, jossakin takaraivossa tykyttäen ajatus siitä, että olen töissä-harjo...

Vitsit miten jännitti... kädet täristen ohjasin autoa kohti suurta tuntematonta ja sairaalan aulassa meitä oli kuusi hyperventiloivaa, jännitysvatsan kanssa taistelevaa keltanokkaa... Muutamaa tuntia myöhemmin, autettuani vanhuksen ylös sängystä, vessaan ja takaisin sänkyyn. Etsittyäni dementoituneen miehen tekohampaat, pestyäni ne ja säilöttyäni ne asiaankuuluvaan paikkaan, syötettyäni halvauspotilaan, pestyäni käteni kymmeniä kertoja, tarjottuani vettä, teetä, lientä, silitettyäni vanhuksen kättä ja hierottuani toisen saärkevää selkää... tiesin olevani siellä missä mun pitääkin, tekemässä sitä mitä haluan oikeasti tehdä. Everett on toisenlainen kaupunki... ei ihan heti uskois että muutaman sadan metrin päässä non 500 potilaspaikan moderni sairaala... ...siellä se jo siintää tämän iltapäivän ja illan vietin 10. kerroksessa, merinäköalalla - yleiskirurgian potilasyksikössä aulassa odottamassa kaiken alkamista kaikki selvis kunnialla eka...