- Kävitkö kotona viikonloppuna?
- Kävin, tulin eilen illalla takaisin.
- Miltä sodan runtelemassa Portlandissa näytti?
- Oli pelottavaa! Naapurissa oli vuohijoogaa ja donitsi kauppaan oli törkeä jono.
Naurua, mutta naurun takana asuu myös huoli.
- Joko kuulit mitä ”SE” sanoi tänään?
- En lue enää uutisia, tulen liian vihaiseksi… tai surulliseksi.
- En minäkään. Tai, eilen luin ja itkin. Päätin taas olla lukematta.
- Joko otit Covid rokotteen?
- Joo. Otin. Ostin samalla Tylenolia (parasetamolia) tukeakseni omaa sisäistä autistiani.
Seurue remahtaa nauruun opettajainhuoneessa ja tunnelma kevenee taas. Keskustelu siirtyy vesisateeseen ja syksyyn ja kissoihin.
Minä luen edelleen uutisia, luen niitä useammasta lähteestä, täältä ja Euroopasta. Luen liberaaleja ja konservatiivisia uutisia. Usein pudistelen päätäni ja huokaan, mietin että miten oikeasti voi olla näin hullua tässä maassa. Virnistän kun rauhanpalkinto menee sivu suun. Tuuletan opettajakolleegoiden kanssa, kun joku länsirannikon kuvernööreistä vetää pidemmän korren. Huolestun jos meidän tiimin vakkari kontraktoreista joku ei vastaa tekstariin. Yhtäkkiä asumme maassa, jossa ihmisiä oikeasti katoaa. Seuraavat vuodet tuntuvat ikuisuuden mittaisilta.
Nykyään kaikkialla ja aina puhutaan politiikkaa. Oikeasti kaikkialla. Kahvilassa ystävien kanssa, päivälliskutsuilla, asiakkaiden kanssa, työpaikoilla, luokkahuoneissa, kaupan kassalla, lääkärissä, eläinlääkärissä, autohuollossa. Omassa makuuhuoneessani olen iltaisin pyytänyt, että politiikka jätettäisiin sivuun lasten kanssa, mutta teineillä on paljon fiksua sanottavaa.
Moni kokee voimattomuutta kaiken älyttömyyden edessä. On pelottavaa tietää, että on olemassa ihmisiä, jotka nielevät kaikki nämä valheet. Elämä muistuttaa hetkittäin Harry Potteria ja elämää Voldemortin varjossa.
Ymmärrän että moni jättää uutiset lukematta. Omat vaikuttamisen mahdollisuudet ovat pienet. Omassa osavaltiossa ja täällä länsirannalla asiat ovat kuitenkin aika hyvin. Olen ylpeä siitä että asun paikassa jossa maan johto uhkailee kuvernööriä vankilalla koska meillä suojellaan siirtolaisia, seksuaalisia vähemmistöjä, ja kaikkia heikompia. Meillä uskotaan edelleen lakiin ja tieteeseen.
Kananmunien hinta on tullut alas. Kohta niitä kai jaetaan ilmaiseksi, ainakin jos liittovaltion hallintoa on uskominen. Liha on kallista, eikä kukaan oikeastaan tiedä miksi. Hedelmäntuottaja osavaltiona jokainen täällä tietää, että hedelmät mätänevät puuhun ja maahan, jos siirtolaiset eivät uskalla niitä poimia. Kananmunia lukuun ottamatta kaikki on oikeastaan kallista. Olen ruvennut taas katsomaan hintalappuja ruokakaupassa. Ennen söimme ravintolassa kerran tai kaksi viikossa, nykyään ehkä kerran kahdessa kuukaudessa.
Elämme täällä etuoikeutettua elämää. Meillä on osavaltionhallinto, joka systemaattisesti iskee takaisin jokainen kerta, kun alueen autonomiaa uhataan.
Varsinaisesti mikään ei ole muuttunut omassa elämässä. Kaikki on oikeastaan aika samanlaista kuin vuosi sitten. Lapset kasvavat, aamulla lähdetään töihin. Illalla tullaan kotiin ja lähdetään harrastuksiin. Nähdään ystäviä, käydään panimossa oluella ja eletään ihanan tavallista arkea. Meillä on kaikki hyvin. Silti useimpina aamuina vedän kahvit väärään kurkkuun avatessani uutiset.
Ennen kirjoituksen julkaisemista poistin täältä kaiken joka saattaisi herättää vääränlaista huomiota. Olen kuitenkin maahanmuuttaja ja niin hullulta kuin se tuntuukin, on parempi olla kiinnittämättä huomiota. Jätän laittamatta ne kuvakaappaukset uutisotsikoista jotka jo otin. Varmuuden vuoksi.
Kommentit
Lähetä kommentti