Siirry pääsisältöön

marraskuun aamuna muiden kanssa

 


Koulun ovella poliisi tervehtii meitä ystävällisesti avaten oven ja päästäen meidät ulos sateesta aulaan. Kaivan sadetakin taskusta vähän kosteat paperit ja ojennan ne pöydän takana istuvalle naiselle. ”Ai, sait ajan molemmille! Sehän on hienoa!” Naurahdan että se oli todellinen kujanjuoksu jonka jälkeen vaihdettiin Fredden kanssa yläviitoset. Meidän edelläolevalla miehellä ei käynyt yhtä hyvä tuuri, vahvistus jäi tulematta ja hänet käännytetään takaisin vesisateeseen. Takaisin voi tulla vähän ennen neljää, katsomaan jäikö joku tulematta.

Seuraava jono kiemurtelee taas lukion sateisella pihalla. Tunnelma on iloinen ja innostunut, onhan tätä odotettu jo pitkään. Moni esittelee lapsilleen heidän tulevaa kouluaan ihan samoin kuin mekin. Toinen pojista toteaa että Tättis ei ehkä tule tänne, jos Tättis saa päättää jatkuu hänen koulutaipaleensa tieteeseen erikoistuneessa lukiossa. Aika näyttää miten käy, täällä erikoiskoulujen paikat valitaan arvalla keskiarvon sijaan. Vaihdamme muutaman sanan takana seisovan aasialaisperheen kanssa, heidän lapsensa ovat selkeästi alakouluikäisiä, nuorempi ehkä juuri sen vaadittavat viisi. Pojalla on tiiviissä puristuksessa pilvipehmolelu, onhan tämä vähän jännää. Jono meidän takana kasvaa ihmisten saapuessa paikalle ja vähitellen me pääsemme sisälle lukion ruokalaan. Jono etenee kuitenkin nopeasti ja pian on meidän vuoro. Tilaisuuden valvoja vaihtaa meidän kanssa muutaman sanan, pahoitellen ettei annoksia saatu niin montaa kuin tarvittiin, kiitän onneamme siitä että ehdimme niiden ensimmäisen vajaan kahden tuhannen joukkoon ja saimme ajan.


Tuoli kummalekin pojalle, sairaanhoitaja jutustelee mukavia samalla kun valmistautuu tärkeään tehtävään. Kentsu ojentaa käden isälleen saadakseen tukea ja turvaa. ”Koska pistät?” – Pistin jo! ”Oikeesti!!! En edes huomannut.” Toisella pojalla on ihan sama kokemus ja siirrymme liikuntasalin katsomon penkeille odottamaan sen viisitoista minuuttia seuraavan sairaanhoitajan valvonnan alaisena.



Vartin jälkeen kävelemme sateessa autolle. Mielenosoittajat on häädetty poliisin toimesta jonnekin muualle. On vaikeaa ymmärtää miksi joku haluaa osoittaan mieltä lasten rokotusasemalla, täällä meistä jokainen on kuitenkin jo päätöksensä tehnyt. Olemme onnellisia siitä että lapsemme ovat saaneet ensimmäisen koronarokoteannoksensa. Seuraava annos saadaan kahden viikon päästä. Kaksi viikkoa siitä meillä juhlitaan, poikien toive on päästä ensimmäistä kertaa liki kahteen vuoteen ravintolaan syömään.



Kahdeksan tuntia myöhemmin toisen pojan käsivarsi on kipeä. Toisella ei ole minkäänlaisia oireita. Neljän viikon päästä meidän perheemme on kokonaan rokotettu.

Tiistaina CDC hyväksyi koronarokotteen 5-11 -vuotiaille lapsille. 22 miljoonasta lapsesta, meidän pojat ja ne muut sateisessa jonossa seisoskelleet olivat ensimmäisten joukossa. Koulupiirille tarjotut 1800 rokotetta varattiin alle vartissa. Lastenlääkäriaseman rokotteet varattiin samoin, muutamassa minuutissa. Suomessa 5-11 vuotiaat on päätetty toistaiseksi jättää rokottamatta ja tässä kohdassa olen vanhempana iloinen että meillä on mahdollisuus saada myös lapsille rokotesuoja.


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän