Siirry pääsisältöön

sunnuntaisin


Otin muutaman kuvan omasta kalenterista ajatellen, että kirjoitan tästä arjen kaaoksesta, siitä miten hetkittäin tuntuu kuin pelaisin aamusta iltaan Whack-a-Mole-peliä, peliä jossa yritetään nuijia maan alta ilmestyviä myyriä jotka hyppäävät esiin kiihtyvään tahtiin. Iltapäivästä olen hengästynyt, iltaisin väsynyt ja aamulla aloitan taas alusta. Sitten taas rauhoittuu ja kaikki sujuu taas hyvin, elämä on reaktiivisen sijaan proaktiivista. 

Koira paranee viikkojen eläinlääkärirumban jälkeen yhtä hammasta köyhempänä, toisen koiran hampaat oikenevat palloterapialla eikä hammaslääkäriä tarvita, lapsen erityisopetussuunnitelma saadaan tehtyä ilman erillistä palaveria, toisen lapsen puheterapeutti ilmoittaa, että poika on valmis jatkamaan elämää ilman puheterapiaa – neljän vuoden jälkeen - ja kolmannelle löytyy joku järjestys elämään, kai. Ulkona paistaa aurinko ja elämä hymyilee hetken ennen seuraavaa kaaosta.

Euroopassa syttyy sota, muutamaa viikkoa sen jälkeen, kun olen sanonut lapsille että kyllä asiat tänä päivänä järjestyvät sotimattakin. Olin väärässä. Yhtä väärässä kuin tammikuussa 2020 sanoessa että se kiinalainen rutto, josta ne puhuivat, pysyy Kiinassa. Ei pysynyt, äidin uskottavuus on kärsinyt pahoja kolauksia. Lapset kohtasivat ensin pandemian, sitten sodan. Sodan, jota soditaan jossakin kaukana, mutta täällä kansojen sulatusuunissa se tulee silti lähelle, koulutoverin, kollegan ja ystävän perheen myötä. 

Sunnuntain makaan sohvassa ja katson elokuvan toisensa perään. Luin artikkelin levon tärkeydestä, relaamisesta. Se tuli hyvään rakoon, takana kun on viikkoja kaksitoistatuntisia työpäiviä, seitsemänä päivänä viikossa. Joku sanoo tekevänsä kuusikymmentuntista työviikkoa ja huomaan olevani vähän kateellinen. Tunnen suunnatonta ylpeyttä omasta työstä, kiitollisuutta siitä, että on töitä ja samalla alla kaihertavaa tietoisuutta, ettei tätä loputtomasti jaksa. Relaan yöpaidassa, yksi koira yhdessä, toinen toisessa kainalossa. Toinen pojista liittyy seuraan. 

Puhun meidän rekrytointiosaston tyyppien kanssa, virittelen verkkoja, kerron mitä me tarvitaan. Apukäsiä, mutta minkälaisia. Pari välittäjää nyt ainakin, assari, sellainen joka voisi ja osaisi nähdä sähköposteista ja tekstareista ne mitkä vaatii välitöntä huomiota minulta, ne jotka voi suoraan heittää roskiin ja ne joihin hän itse voi vastata. Onneksi meillä on Katherine joka ottaa kopin jokaisesta kauppakirjasta ja paimentaa kaupan sopimuksen allekirjoittamisesta siihen päivään jona koti vaihtaa omistajaa. Onneksi on Fredde, Fredde ottaa kopin myyntiremonteista, myyntisomistuksista ja valokuvauksista; neuvottelee, sopii ja aikatauluttaa kaiken, jotta minä voin siirtyä seuraavaan. 

Tättis mittaa koulussa perheen hiilijalanjälkeä. Meillä on talo, joka on alueen keskiarvoon nähden sellainen pieni ja vihreä, elämäntavat jotka näyttävät testissä hyviltä, mutta ajokilometrit joka vetävät koko roskan punaiselle. Meillä ajetaan paljon, jo pelkästään tällä viikolla on meidän kahteen autoon kertynyt 1600km, eikä käyty edes Lapissa vaan ihan vain töissä. 

On sunnuntai-ilta. Kaadan itselleni lasin viiniä, katson tulevaa viikkoa kalenterissa, mietin pitäiskö leipoa jälkkäriksi vielä laskiaispullat ja totean että elämä on aika hyvää, täällä kaukana maailman laidalla. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän