Siirry pääsisältöön

teini-ikä, uhka vai mahdollisuus?


Kesä on mennyt kirjoittamatta, ei siksi, ettei olisi ehtinyt, jos ihan oikeasti olisi tulenpalavasti halunnut kirjoittaa. Ei siksi, ettei ollut mitään sanottavaa, vaan ehkä ennemminkin siksi että lapsista on kasvanut teinejä eikä niiden toilailujen jakaminen tunnu enää samalla tavalla kiinnostavalta. Kun lapset ovat pieniä, pyörii elämä lasten ympärillä ja omalla tavallaan lapset ovat oman minuuden jatke, halusi tai ei. Elämä on räkää ja oksennusta, valvottuja öitä, uusia lastenvaatteita, itkupotkuraivareita – lapsen tai vanhemman tai molempien, kaatuneita maitolaseja ja lautaselle jäähtyneitä ruokia. Ainakin meillä oli. Muistan, miten lamaannuttavalta tuntui se lapsen tarve tulla iholle, se että minun oli oltava saatavilla ja läsnä jokainen hetki. Koin monesti olevani vankilassa, pienten tahmeiden käsien luomassa ikuisessa vankeudessa, josta ei ollut pääsyä ulos. Kirjoitin koska pelkäsin katoavani vanhemmuuteen. 



Elämä teinien kanssa on toisenlaista. Se on ihanaa ja raivostuttavaa samaan aikaan. Se on sekoitus pökerryttävää ylpeydentunnetta, hämmennystä ja loputonta nalkutusta. Kukaan ei enää herätä minua öisin, herään aamulla hiljaiseen taloon sammutellen yöksi päälle jääneitä valoja ja siivoten tiskikoneeseen öisen nälän jäänteitä. Kun haarukat loppuvat aterinlaatikosta tiedän, että ne voi hakea takaisin likaisina yläkerrasta, lautaseen kiinni liimautuneena tietokoneen vierestä. Laitan ryhmätekstarin ja sanon että menee odotettua pidempään ja saan vastaukseksi, että ei se mitään, me laitetaan ruokaa. Päästättekö koirat ulos? Joo, joo, päästettiin jo. Ne nukkuu puolille päivin ja viettää aikana virtuaalimaailmassa kavereitten kanssa. On päiviä kun suutelen illalla pörröisiä, hikisiä hiuksia ja sanon etten ole nähnyt sinua tänään. Toisinaan havahdun yöllä siihen että jossakin talon uumenissa kumisee basso, joku katsoo elokuvaa, kello on pitkälle aamuyössä. Luulen että me eletään eri aikavyöhykkeillä. Kesän paras päivä ei ollut äidin ja isän kanssa, se oli rannalla suppailemassa kaveriporukassa. 



Ilmassa on vähän haikeuttakin ja samalla suurta onnellisuutta. Onnellisuutta siitä, että ne pärjää, että me olemme vanhempina onnistuneet. Minä muistan sen pienen tytön joka kiersi koulun pihalla yksin, jonka opettaja soitti ja sanoi että se häiritsee. Minä katson sitä, kun sen kaveri ajaa autolla meidän eteen ja ottaa sen kyytiin. Silmään tulee roska ja tartun Freddeä kädestä. Näin sen kuuluukin mennä. Joku kysyy että eikö meitä pelota päästää sitä, ei meitä pelota. Nyt on tämän aika, aika päästää irti. Ne tulee kyllä, istuu viereen ja halaa. Ne katsoo hetken käsiään ja kysyy voitaisko jutella? Oisko aikaa lähteä ajelulle? Autossa puhuminen on usein helpompaa. Ne hetket ovat kullan kalliita, kysyn kaipaatko neuvoja vai vaan kuuntelevaa korvaa, usein kai vähän molempia. Onneksi meillä puhutaan edelleen kaikesta, ihan kaikesta. Joskus ne ohikävellessään antaa suukon ja sanoo että ne rakastaa. Minäkin rakastan. Paljon. 



Kesäkuussa tajusin oikeastaan ensimmäistä kertaa, että tämä aika on pian ohitse. Täällä ne käy koulua eskarista kasiin, sen jälkeen numerot loppuvat ja tilalle tulee freshman, sophomore, junior ja senior – neljän vuoden lähtölaskenta aikuisuuteen. Ehkä ne lautaseen liimautuneet ruuanjämät, homehtuneet appelsiininkuoret, joo-joot ja kiinniläimäytettyyn oveen liittyvät fuck-yout valmistaa meitä vanhempia siihen, että pian ne on aikuisia. Yrittää tehdä helpompaa siitä että pian meilläkin kierretään yliopistoja ja tehdään päätöksiä joihin meillä ei ole osaa tai arpaa muuten kuin laskun maksajana. 




Kukaan ei enää takerru. Kenenkään kädet eivät ole tahmaiset, hampaat kyllä usein pesemättä. Ainakin näin kesällä. Talvisin ne kulkee shortseissa ja t-paidassa ilman takkia – vesisateessa. Kun ulkona on helleaalto ja liki neljäkymmentä lämpöastetta, on asuna fleecehousut ja huppari. Kun kysyn, on vastaus et mitä välii. 


Alcatraz, vanhempain vankila?


Me aikuiset opetellaan taas olemaan aikuisia kahdestaan. Menemään ja tekemään yhdessä. Olemaan olemassa myös ilman lapsia. On helppoa nähdä miksi niin moni eksyy tässä vaiheessa, tai ehkä se eksyminen tapahtui jo aikaa sitten ja nyt on se aika kun huomaa että matka toiseen on kasvanut kohtuuttoman pitkäksi. Kun räästä ja unettomista öistä puhumisen paikalle ei löydy enää muuta. Mietin usein minkälaista parisuhteen mallia me opetetaan meidän lapsille. Avioeroperheen lapsina se ei koskaan oikeastaan ollut meille vaihtoehto, mutta nyt huomaan pohtivani luoko tällainen ikuisuuden kestänyt parisuhde ihan samalla tapaa paineita lapsille, jotain karmaisevaa rakkauden ja onnellisuuden illuusiota, jota ei ole olemassakaan. Mua helpottaa tieto siitä, että meidän lapset kyllä tietää että meillä myös riidellään. Riidellään ja sitten taas pyydetään anteeksi ja sovitaan. Tunteita meillä ei ole koskaan tarvinnut piilottaa. Sen enempää lasten kuin aikuisten. 




En ole kirjoittanut koko kesänä. Meillä on ollut ihana kesä. Meillä on ollut hyvä ja onnellinen kesä. Sellainen meidän näköinen, aika sekava ja meluisa. Onneksi sitä on vielä paljon jäljellä – kokonainen kuukausi. Jutun kuvitus kokonaisuudessaan tämän kesän huveista ja huvituksista. 


"Onni on ystävät joilla on uima-allas"


Kommentit

  1. Ihanasti kirjoitettu, niin samaistun tohon teinien kanssa elämiseen. Kiva että et ole lopettamassa blogia!

    VastaaPoista
  2. Tohtori Dawn lupasi auttaa minua tuomaan takaisin ex-mieheni, ja yllätyksekseni mieheni palasi 5 päivän kuluttua ja nyt elämme yhdessä rakkaudessa ja onnellisuudessa, hän auttaa myös ystäviäni, ota yhteyttä tohtori DAWNiin saadaksesi apua: WhatsApp +2349046229159
    *Jos haluat palauttaa entisen rakastajasi.
    *Jos haluat houkutella jonkun elämääsi.
    *Jos tarvitset puhdistusrituaalin.
    *Jos sinun täytyy tulla raskaaksi tai hoitaa hedelmättömyyttä.
    *Jos tarvitset onnenloitsun voittaaksesi.
    *Jos haluat palauttaa varastetun omaisuutesi.
    Ota häneen yhteyttä WhatsAppissa: +2349046229159

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi