1.996 tarinaa elämästä

Ulkosuomalaiset Blogit täytti 9-vuotta. Kirjoitin asiaankuuluvasti onnittelut ryhmään ja jäin miettimään, että onhan tässä tosiaan tullut kirjoitettua tovi jos toinenkin. Tekstejäkin on ehtinyt syntymään 1.995, tämä on sitten se teksti 1.996. Jos lasketaan ne ekan blogin tekstit mukaan, ollaan jo pitkälle päälle kahden tuhannen kirjoituksen. 

Vuosiin on mahtunut kaikenlaista. Olihan meillä silloin kun aloitin kolme vaippaikäistä lasta ja nyt ne samat tyypit on teinejä. Just kuluneella viikolla istuin ystävän kanssa oluella ja muisteltiin aikaa jolloin meillä kommunikoitiin PECS-kortein ja hätätilassa niitä piirrettiin auton hansikaslokerosta löytyville tarralapuille. Päivät kuluivat terapiaklinikan odotushuoneissa ja läheisissä puistoissa – odottaessa. Elämä pyöri lasten ympärillä ja minä katosin sinne jonnekin. 

Lapset eivät tule käyttöohjekirjan kanssa ja vaikka vanhemmuudesta ja lapsista on kirjoitettu lukemattomia ja taas lukemattomia kirjoja Dr Spockista Anna Wahlgrenin lapsikirjaan, ei kukaan osaa kertoa minkälaista on olla vanhempi. Erityislapsiin nekään vähät ohjeet harvemmin toimivat. Ehkä mun pitäis kirjoittaa kirja kaikista niistä hyvää tarkoittavista neuvoista joita en koskaan pyytänyt, ja jotka eivät toimineet huolimatta siitä että Pertti-Einarin, Billy-Bobin ja Mirja-Varpulin äiti tiesi että tämä ratkaisee kaiken. Ne vuodet olivat täynnä turhautumista siihen ettei mikään koskaan mennyt niin kuin kirjoissa luvattiin. Useimmiten ajattelin, että en vain yrittänyt ja tahtonut tarpeeksi. 

Vuosien mittaan lapset aloittivat alakoulun, sitten yläkoulun ja vuosi sitten lukion. Vuoden päästä meillä on kaksi lukiolaista ja vanhin suorittanee lukionsa loppuun yliopistossa. Näiden vuosien aikana olen ehtinyt istumaan aika monessa erityisopetussuunnitelma ja mukautetun opetuksen suunnittelupalaverissa. Matkan varrella vanhemman rooli on muuttunut tukijan ja kuuntelijan rooliksi kun lapsi opettelee itse tekemään omaa koulutustaan koskevia päätöksiä. Minua tarvitaan lähinnä polkemaan jalkaa ja vaatimaan tarvittaessa. Onneksi se on nykyään aika harvoin. 

Kun kaikki kolme oli saateltu koulutielle oli mun aika palata työelämään. Sekään ei mennyt ihan oppikirjamallin mukaan vaan aika kauan jouduin etsimään omaa paikkaani, sellaista joka mahdollistaisi työskentelyn ja perheen yhdistämisen. Lopulta päädyin yrittäjäksi ja se on osoittautunut oikeaksi valinnaksi. Kun itse vastaa aikatauluistaan voi osallistua myös koulun nokkahuilukonsertteihin ja vanhempainyhdistyksen toimintaan. Tuntuu jotenkin hullulta että olen viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut perustamassa kahta vanhempainyhdistystä ja toiminut erilaisissa hallitusrooleissa saman ajan. Viimeiset vuodet olen tosin ollut koulupiirin vanhempainyhdistyksen hallituksessa ja ensi vuonna minun tehtäväni on tukea kymmenen koulun vanhempainyhdistysten toimintaa.  

Turhautuminen ja riittämättömyyden tunne on vähitellen vaihtunut ylpeydeksi ja huoli on useimmiten korvautunut huumorilla sillä komiikalta on meidän perheen elämässä mahdotonta välttyä. Pojat pitää huolen siitä että koulukuraattori, oppilanohjaaja, kouluterveydenhoitaja ja reksi on tallennettuna mun puhelimeen. Erityisopettajaltakin tuli jo viestiä, vaikka koulun alkuun on vielä kuukausi. Oma toive, sellainen hiljainen, on että tuo nuorimmainen pysyisi syksyllä koulussa vähän paremmin kuin keväällä. Keväällä oli aina välillä vitsit aika vähissä ja perkeleet pinnassa, kun puhelimen näytöllä vilkkui aina kouluterveydenhoitajan numero ja lapsella oli milloin aivoinfarkti, umpilisäkkeentulehdus, murtuma tai mahdollisesti sydänoireita. Uusi ja innokas terveydenhoitaja kun meni aina mukaan juttuun, kun lapsen OCD oli vakuuttanut lapselle, että alhainen verensokeri, nyrjähtänyt nilkka, päänsärky tai ilmavaivat olivat jotakin aivan muuta. Ihan oikeasti lapsella on kohtuullisen haastava migreeni, joka jo sellaisenaan aiheuttaa poissaoloja ja se pakko-oireinen häiriö. Amerikkalaisessa koulussa kun kotiin soitetaan herkästi, sillä mitäs jos… mitäs jos sillä onkin joku tappava hyppykuppa. 

Moni asia on muuttunut näiden vuosien aikana. Lapset on kasvaneet, koirat on vaihtuneet, uusi kissa tullut taloon. Koti on sama kuin ennenkin ja elämä aika ihanaa. Sellaista ihanan tavallista arkea, josta muistan haaveilleeni vuosia sitten.