Siirry pääsisältöön

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi? 

Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen. 

Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yrittää jonottaa lauttaan vai ajaa pidempi lenkki sillan kautta. Ajettiin sillan kautta. 

Kysytään asianosaisilta mielipidettä? Oliko niitten kesä ”sigma” vai kenties täysin ”skibidi toilet”? Ehkä ”mid”? Pitää kuunnella korva tarkkana ja mahdollisesti käyttää sanakirjaa, jotta vastauksen ymmärtää. Ainakin oli hitaita aamuja ja paljon aikaa hengata netissä kavereitten kanssa. 

Esitin kaksi kysymystä, mikä oli yleisfiilis tästä kesästä ja mikä oli parasta. Ehkä vähän yllättäen sain kaikilta kolmelta suunnilleen saman vastauksen, sellaisen joka taas kerran todisti että ajatus siitä että kesällä on pakko tapahtua jotain maailmoja mullistavia elämyksiä on turha, eikä hyvään kesään tosiaan tarvita paljon muuta kuin aurinkoa, hitaita aamuja ja aikaa vain olla. Kaikilla kolmella oli kuulemma tosi hyvä kesä ja niin muuten oli meillä aikuisillakin. 

Koko perheen mielestä parasta olivat ne kolme viikkoa, kun asuimme ystävien talo- ja koiravahtina muutaman hassun minuutin päässä omasta kodista, piikkipaatsamatilalla. Omassa arjessa kun ei niitetä nurmea istuttavalla ruohonleikkurilla – meillä ei ole nurmikkoa, herätä kukon kiekumiseen, istuta terassilla aamukahvilla tai nautita laakson yli laskevasta auringosta. Opimme myös, että meille sopii paremmin meidän postimerkinkokoinen tontti jossa pihaa saa hoidella silloin kun haluaa, että ne tsiljoona omenapuuta ovat aika paljon kun jokainen aamu keräsin lasten kanssa kilpaa yön aikana puusta pudonneita omenia ennen kuin koirat ehtivät syömään ne. 

Vaikka kesällä on kivaa matkustaa, totuus on se että kesä on ihan ehdottomasti kaikista parasta aikaa täällä missä me asumme, sää on useimmiten täydellinen, luonto kukoistaa ja tehtävää ja nähtävää riittää. Meidän kesälistalta suurin osa asioista saatiin tehtyä, muutama jäi odottamaan seuraava kesää tai ehkä tulevaa syksyä. Ei niin että kesäsäät olisivat ohitse, mutta koulupäivää on tuoreen lukiolaisen haastavaa viettää joessa kelluen tai resiinalla ajellen. Tässä vähän kuvasatoa meidän kesästä. 


Miles tuli taloon

Kun teini haluaa suklaakakkua ja leipoo sellaisen








Kumpi ehtii ensin? Ihmiset vai koirat?


Vastaanottokomitea Tättiksen tullessa töistä

Mustikassa



Kaksikko täytti 3

Maatilan työläinen


Martta tykkää saunoa

Aamukahvilla



Leipuri ja sen apulainen

Niin, omenat kävi työstä

Tättis ja auringonlasku

Laakson lehmät

Vielä kerran omenat

Retkipäivä

Legoista rakennetut pilvenpiirtäjät


Matkalla saaristoon





Ekalla palkalla ostetut värikynät







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän