äitiiiii pyyhkimään

Mitä tehdä päivänä jona ei haluais tehdä yhtään mitään ja kaksi alle kolmevuotiasta kiipeilee pitkin seiniä haluten tehdä ihan mitä tahansa... oikeesti mä olisin halunnut kiivetä takaisin sänkyyn ja peiton alle odottamaan sitä hetkeä kun se lääkäri soittaa mulle ne tulokset. Olo on kuin teinitytöllä joka odottaa että se tietty poika soittaa ja sitä istuu puhelin kädessä vaikka tietää ettei se soita tai ettei se ainakaan tänään soita.

Lopulta sain potkittua itseni suihkuun ja pukemaan ja pakattua lauman autoon. Me lähdettiin tutustumaan tossa kulman takana olevaan ”terapeuttisen ratsastuksen keskukseen” – mikä on oikee sana? Little Bit on Pacific Northwestin suurin vammaisratsastukseen keskittynyt talli ja tänään juhlittiin uusien tilojen avajaisia. Ratsastuskeskuksessa työskentelee kahmalokaupalla vapaaehtoisia, ratsastuksenopettajia, vammaisratsastusohjaajia, fysioterapeutteja ja toimintaterapeutteja. Paikka palvelee laajaa kirjoa erilaisten rajoitteitten kanssa eläviä; kehitysvammaisia, liikuntavammaisia, näkö- ja kuulovammaisia, autisteja ja muita neurologisten poikkeavuuksien kanssa eläviä. Sanomattakin oin kai selvää että tulijoita olis enemmän kuin mahdollisuuksia ottaa vastaan asiakkaita ja jono tänne on pitkä (2-3-vuotta) ja M:kin on jonossa heidän palveluihin. Ihanaahan tässä on se että sinne on oikeesti meiltä alle vartin matka. Toivottavasti jonakin päivänä M pääsee ratsastelemaan vuonohevosella.

Kuunneltiin avajaispuheita – tai siis mä keskityin pitämään jannuja hiljaa sen aikaa kun puhuivat enkä kuullut mitään – ja puheitten jälkeen lähdettiin kiertämään uusia ja superhienoja tiloja ja katselemaan heppoja. Jossakin vaiheessa K tosin bongas keksitarjottimen eikä sen jälkeen enää puhunut mistään muusta kuin niistä kekseistä. Keksin syönnin jälkeen pakkasin pojat autoon ja me jatkettiin matkaa.

Ajettiin kauppakeskukseen lounaalle ja leikkimään ja ennen muuta kuluttamaan ikuisuudelta tuntuvaa päivää ja odotusta. Aina kun puhelin soi hyppäsin metrin ilmaan ja tarrasin kiinni luuriin todetakseni et se oli ”vaan” L tai joku ystävä. Mä katselin hajamieleisenä kun pojat söi ja kun pojat leikki, aika mateli ja mä odotin. Lounas...leikkipaikka...vessa...disneykauppa... Puhelin soi taas ja mä kaivan sen taskusta, näytöllä vilkkuu sairaalan vaihteen numero ja mä ryntään ulos kaupasta jättäen pojat sinne sisään ja toivon että saan vastattua puhelimeen ilman että vahingossa suljen puhelun.

”Tohtori S tässä hei, mä ajattelin että varmaan haluat nää tulokset heti kun sain ne patologilta. ” – Daa! ”Hyvältä kuule näyttää, patologi sanoi et se on epätyypillinen kysta jossa runsaasti solukkoa sisällä. Ei ole syöpäsoluja tai mitään siihen viittaavaa. Ei tartte tehdä mitään. Paljon onnea! Nähdään vuoden päästä!” Suljen luurin enkä osaa edes riemuita. Soitan L:lle, se lupaa tuoda kuohuvaa mukanaan. Laitan tekstareita ystäville ja puhun useimman kanssa. Enemmän kuin riemuissani, olen vaan hiljaa kiitollinen siitä et kuuluin siihen ryhmään joka saa ohutneulanäytteen jälkeen hyviä uutisia. Nyt mua itkettää oikeesti ja väsyttää. Kädet tärisee. Oon keskittynyt olemaan reipas ja urhea. Soitan gynegologille ja varaan ajan. Mä mietin niitä naisia jotka saa toisenlaisia uutisia ja tunnen vielä suurempaa kiitollisuutta, häpeän omaa pelkoani ja sitä pienuutta. Mua nolottaa se että niin moni ihminen on seurannut mun ei mitään Tissiin sattuu. Se on sisnisenmusta eilisestä koettelemuksesta, se paranee kyllä.

Kun M tulee koulusta se haluu heti ekaks lähteä ulos. Se haluaa esitellä pojille miten se osaa ajaa ilman appareita. Se oli eilen koulussakin kertonut opettajalle et se osaa ajaa ilman appareita, illalla se sit hyppäs pyörän selkään ja näytti meille et se tosiaan osaa.Vähän sen pitää harjoitella et oppii kääntymään, tai siis et muistaa polkea kääntyessään tai pitää riittävää vauhtia, mutta se osaa siis ajaa suoraan ja jarruttaa ja laskea jalan maahan. En jaksais lähteä pihalle, mutta mennään kuitenkin, toisen ilo on tarttuvaa ja niinpä mä juoksen sen rinnalla kujaa edestakaisin ja hurraan samalla.

Elämä jatkuu, lapset itkee ja tappelee ja leikkii hetken ja sit taas tappelee. Yhdellä on kakat ja toinen huutaa pyyhkimään. Kolmas kertoo mitä tänään tapahtui koulubussissa ja kaikki on taas just niin kuin pitääkin. Ne on autuaan tietämättömiä siitä prässistä minkä läpi meidät aikuiset on puristettu. Kiitos.