Aika on aika
kummallinen asia. Joku viisas oli kuulemma sanonut että päivät on pitkiä, mutta
vuodet lyhyitä. Muuten ihan hyvä, mutta kun päivätkin on nykyään niin kamalan
lyhkäsiä. Muistan kyllä miten pitkiä iltapäivät oli silloin kun lapset oli pieniä.
Muistan miten tuijotin olohuoneen seinäkelloa ja laskin kuinka kauan vielä
pitää kestää että saa toisen aikuisen kotiin ja kuinka musertavaa oli silloin
kun se toinen ei tullutkaan koska työpäivä venähti tai liikenneruuhka jumitti. Silloin
minuutitkin oli pitkiä ja hitaita. Silloin kulutin toisinaan aikaa
vaeltelemalla tavaratalossa lasten kanssa koska en kestänyt enää olla
kotonakaan. Ostoskärryihin ne sai ainakin sidottua paikalleen ja virikkeitä
riitti hyllyrivejä kierrellessä. Ja sitten ne kasvoi ja aika alkoi kulkemaan yhä
kiihtyvää tahtia.
Nykyään on aina
maanantai tai perjantai ja usein sunnuntaina tuntuu ettei viikonloppua ollut
ollenkaan. Usein arkisin tiputan lapset bussille tai kouluun ja seuraavaksi
huomaan että kellohan on neljä ja ne on just taas kotona. Nyt on pääsiäinen
vaikka vastahan oli joulu ja yhdessä henkäyksessä on taas kesä.
 |
| Trillium |
Kevät soutaa ja
huopaa niin kuin näillä meidän keväillä on tapana. Ensimmäiset kevätkukat
kukkivat metsässä, narsissit ojentelevat kohden aurinkoa etupihalla.
Viikonloppuna satoi lunta, huomenna saattaa olla helle. Kuka tästä meidän
keväästä mitään tietää, ainakin se opettaa tietynlaista nöyryyttä
kerrospukeutumisen lisäksi. Aamulla pieni mies kiukuttelee että miksi aina
pitää olla sadetakki mukana koulussa; “no, kun sä rakas olet sattunut syntymään
tänne missä vähintään ripsauttelee toista sataa päivää vuodessa. Siksi.” Jotain
se mumisee kiskoessaan sinistä Helly Hansenia päälleen.
Muutama ilta
sitten, hetkeä ennen unen tuloa laskin mielessäni että siitä on 30-vuotta kun
Fredde kirjoitti ylioppilaaksi enkä mä juuri ole sen perässä. Vastahan mä
seisoin aamunsarastuksessa Kaivopuiston kallioilla tuoreena ylioppilaana. Epävarmana,
onnellisena, täynnä suuria unelmia joista yksikään ei ollut niin suuri seikkailu
kuin elämä itse. Mun suuret unelmat oli pieniä, vaatimattomia, tavallisiakin.
Mun piti muuttaa Ahvenanmaalle lastentarhanopettajana. Mennä naimisiin ja saada
kolme lasta. Sitten muutin ihan toisen miehen mukana maailman toiselle laidalle
eikä musta tullut ammattikasvattajaakaan. Kolme lasta sain, mutta silloin en
tiennyt että siihen matkaan tarvittaisiin aikaa ja kyyneleitä. Tättis täyttää pian
kymmenen. Kymmenen vuotta siitä kun meidän esikoinen syntyi. Se on ollut nopeat
kymmenen vuotta ja pian vanhemmuutta on riittänyt yhtä kauan kuin matkaa
siihen.
 |
| Melkein kymmenen. |
Jos aikuisuus
alkaa siitä kun täyttää kahdeksantoista, olen ollut aikuinen 28 vuotta. Niistä
vuosista olen asunut yli puolet täällä. Se on kai aika pitkä aika. Tästä maasta
on kasvanut minulle rakas sillä se on ollut minulle hellä. Täällä olen ollut
onnellinen, tänne olen rakentanut elämäni. Aamulla autossa Tättis sanoo: ”Mama,
listen to this... Minnä rrakkastan suklaa, koska se on niin hyvä.” Minä vastaan
sille: ”Minä rakastan sinua kulta!”
 |
| Jannut teki hyönteisiä kouluprojektina. Aika hienoja tuli! |
Kommentit
Lähetä kommentti