Siirry pääsisältöön

yhdeksäntoista



Jos toivoa saisin… toivoisin ainakin muutaman tunnin lisää vuorokauteen. Ainakin kaksi, tai ehkä neljä. Että ehtis kirjoittaa kaikki ne ajatukset jotka kulkevat jatkuvana virtana, että saisi ne sanottue ennen kuin ne häviävät seuraavien ajatusten alle. Tiivistän monta ajatusta yhteen...

Charles The Clown



Pojilla oli synttärit. Nelisenkymmentä lasta, joista kolmisenkymmentä tuntemattomia. Niitten tuntemattomien vanhemmat, ne jotka reippaasti esittäytyi olevansa sen ja sen äiti tai isä. Kun vielä tietäis kuka niistä kaikista on Isaac tai Zoey tai Bella tai Luke. Ja ne vanhemmat jotka oli helpottuneita siitä etten minäkään tuntenut kuin ne muutamat. Muistin taas sen Hesarin jutun, sen siitä Laura Tarkasta, siitä naisjohtajasta jolla oli aikaa vain työlleen. Katsoin Mollya. Molly on naisjohtaja. Molly on GM maailman suurimmassa softafirmassa, ehkä sellaiset kolme Laura Tarkkaa. Sillä oli silti aikaa olla poikansa kanssa mun lasten synttäreillä lauantaina, ja maanantaina se lähti niitten kanssa eläintarhaan. Joku silloin sanoi että naiset on kateellisia toisilleen tai ettei naiselle suoda menestystä. Vähä mitään. Olen edelleen sitä mieltä että Laura Tarkalla on Laura Tarkalle liian vaativa työ, ettei se ehdi olla myös vapaalla ja viettää aikaa läheistensä kanssa. Molly ehtii ja sillä on aikaa. Molly on jees. Mollylla on satoja alaisia ja aika paljon vastuuta. 

pinata


Sitten tulee kesäkuun kuudes. Tulee meidän Tuomaksen syntymäpäivä. Vuosi vuodelta muisto on kauempana. Se tuntuu edelleen kipeänä, ja kun katson sinne kauas nousee kivun muisto kyynelinä silmiin. Muistan taas kerran olevani se äiti joka on myös menettänyt lapsen. Laitan päivityksen naamikseen, nykyään jo myös siksi että pelkään unohtavani. Pelkään turhaan, kyllä minä muistan. Muistan sen aina. Minkälainen sää silloin  oli. Muistan mitä mulla oli päällä kun itkin Fredden olkaa vasten uutisten jälkeen. Muistan sen valon ja ne tuoksut. Ei sitä unohda koskaan, ja silti päivitän, etten unohtaisi. Etten unohtaisi kolmatta poikaani. Tuomasta.

Päivää myöhemmin lähden aamulla töihin. Aikaisin. Ennen kuin kukaan herää. Lähtiessä moiskautan pusun Fredden poskelle ja onnittelen sitä. Yhdeksäntoista vuotta. Töissä yks sanoo että me ollaan oltu naimisisssa ehkä viisisataa vuotta. No melkein – yhdeksäntoista. Se on paljon. Silloin kun me mentiin naimisiin moni muisti kertoa kuinka moni avioliitto päättyy eroon. Kukaan ei muistuttanut miten moni ei pääty. Minä olen ollut Freddeni kanssa yli puolet elämästäni, ja jos ne lapsuusvuodet lasketaan pois lähennytään jo kolmea neljännestä. Tänään me juhlitaan juomalla shampanjaa ja syömällä nachoja. M meni partioon. Yhdeksääntoista vuoteen on mahtunut isompia ja pienempiä juhlia, eikä se rakkaus yhdestä arkisesta tiistai-illasta mihinkään kutistu.


Huomenna on ihan tavallinen keskiviikko.

me syödään lounasta kattoterassilla

Tunnisteet

Tunnisteet:

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Davi

Pieni käsi ottaa tiukasti kiinni mun kädestä, käännän katseeni käden omistajaan, ruskeasilmäiseen poikaan, jonka paita on päällä takaperin, napit selässä. Lapsen katse on tarkka ja kysyvä: Kuka sinä olet? Katson lasta, laskeudun hänen tasolleen ja hymyilen, kysyn, onko hän kenties Davi? Kerron hänelle olevani Ms M. Poika nyökkää. On vuoden toinen kouluviikko ja eskarilaisten ensimmäinen koulupäivä. Davi on viisivuotias eskarilainen ja yksi koulun monikielisistä oppijoista.  Muutama päivä myöhemmin sama pikkumies juoksee perässäni koulun käytävällä ja takertuu kahdella kädellä mun jalkaan. Toinen koulun MLL*-opettajista seuraa perässä ja muistuttaa pientä poikaa, että hänen pitäisi olla ruokailemassa luokkatovereittensa kanssa. Kommunikaatiovälineenä ovat lähinnä viittomat ja taskutulkki sillä yhteistä kieltä meillä ei vielä ole. Saatan pojan ruokasaliin opettajan kanssa ja pääsen lopulta jatkamaan omaa matkaani. Pienestä takiaisesta tulee kuitenkin vakituinen seuralainen myös minul...
Lähetä kommentti
Lue lisää